VILHO (päästää hänet). -- omako?
LYYLI (epätoivossa), En, -- jättämä.
VILHO (tarttuu taas häneen). Ei kaikki lesket ole kirkonkirjoissa!
LYYLI (katsoo häntä silmiin. Sitte onnellisena nojaa häneen). Sinä
pelastit toivon --
VILHO. Nyt sinä pelastat tehtaan, koko seudun. Luota minuun: teen isäsi
puolesta, mitä voin ... niinkuin olisi hän oma isäni.
LYYLI. Oi Vilho! Vieläkö minullekin päivä valkeneisi? (Irtautuu.) Mutta
nyt ei ole aikaa tuhlata. Niin lyhyt juhannuksena yö. Kosto ei saa
kohdata viattomia työmiesperheitä --
VILHO. Eikä enoani, patruunaa. Niin kunnon mies, vaikka lienee
hänelläkin ollut nuoruutensa, kuten meillä kaikilla. Enemmästä sinun
isäsi häntä kuitenkin epäilee kuin syytä olisi, vaikka sitä ei saa
hänen päähänsä. (Aikoo mennä sisälle.)
LYYLI. Herätätkö patruunan?
VILHO. Tietysti! Kukas olisi likisempi kuin hän torjumaan vaaraa!
(Menee sisälle.)
LYYLI (katsoo koskelle). Niin. Pitihän minun se arvata. Mikä häpeä taas
meille kaikille!
IJÄS (palaa vasemmalta). Siu kanssko se inssinyör' jäi suustaa kii?
Niiks tääll o tyttölöist puutos, jott akanatki jo alkaat kelvata
herroill?
LYYLI. Aina sinä olet myrkyllinen. Enkö mielestäsi jo ole kärsinyt
kylliksi?
IJÄS. Vielpäs halu vettää yrittämmää'.
ANTERO ja VILHO (tulevat keskustellen salista. Anterolla revolveri
kädessä. Ijäs peräytyy vasemmalle. Lyyli katsoo koskelle, vetäytyen
syrjään oikealle).
ANTERO. Vallinkorva ei enää ole vaarallinen. Mutta mitä sinä puhuit
sukulunastuksesta? Vielähän Vallinkorvan poika on alaikäinen.
VILHO (hiljaa). On siinä talossa tytärkin.
ANTERO (hämmästyneenä). Niinkö? Sinä ... sinä ajat läpi maailmassa.
Uuden ajan mies! No, sillä lailla!