ANTERO. Niin, Vallinkorvaan? Siinä seikkailussa ovat jo parin kymmenen
talven lumet peittona. "Ylimuistoinen nautinto", sanotaan lakikielellä;
pitäisi jo olla jäljetkin nurmettuneet.
VILHO. Enpä minä oikeastaan tarkoittanut sitä puolta asiassa, vaikk'ei
sekään hyvä ole.
Toinen kohtaus.
ELSA ja AINO (kurkistavat vasemmalta). Joko saa tulla, joko?
VILHO. Ihmeesti!
ANTERO (Vilholle). Mitäs sinä sitte tarkoitit?
VILHO. Lakon virittäjänä ei luullakseni itse asiassa olekkaan
palkkakysymys, vaan --
TOISET (uteliaina). Mikä?
VILHO. Enon maakaupat.
ANTERO. Hm.
(Nousee kävelemään.)
VILHO. Palkkavaatimukset ovat vaan näön vuoksi. Pohjalla kytee kosto
maananastuksista.
ANTERO. Mitä ... mitä sanoja sinä käytät? Onko minulla tässä ollut
englantilaiset, saksalaiset tai venäläiset pääomat upotettavana
Vallinkoskeen, niinkuin monessa tehdasliikkeessä meillä? Ovatko muut
maksaneet maista semmoisiakaan hintoja kuin minä?
VILHO. Enhän minä sitä ole sanonutkaan.
ANTERO (ei kuulevinaan). Yksiraaminen saha mulla oli, konkurssin
alainen, ja kaksi tyhjää kättä, kun läksin maailmaa vastaan. Nyt tuoss'
on tuhansien henkien elantosuoni, _siunaus paikkakunnalle_.