VALLINKORVA (Kaisalle). Tuo sie Kaisa nuo kupit! Meilt voivat särkyy.
(Vallinkorva, Puhos ja Huuhka menevät.)
KAISA (vie kahvivehkeet jälestä). Näitkää saattaneet isse: monissa
miehi.
Kolmas kohtaus,
IJÄS (lähestyy Lyyliä, joka askaroidessaan seisoo häneen selin). Sie et
sillo huolint minnuu, Lyyli.
LYYLI. En.
IJÄS. Paras ois ollt ottaa saajessais.
LYYLI. En ottaisi nytkään.
IJÄS. Sano tarjotuks'! Jyvät herroill, työmiehell akanat: se o ruukin
taksa. -- Siust ei käy hyvät puhheet!
LYYLI. Mitä maailman puheista!
IJÄS. Miull ol'ki tosi aikomus, mut ei kelvannt työmies.
LYYLI. Ei se siitä syystä ollut.
IJÄS. A mistäs? Kyllpäs inssinyöril' vilkku' silmäis.
LYYLI (katsoo kysyvästi häneen). Sinäkin taidat olla päissäsi?
IJÄS. Juopottelen ehkes ratoksein.
LYYLI. Mitä tuo on, tuolla lailla jahdata isää? Teillä on petos
mielessä.
IJÄS. Mikä petos -- tälla'ne talo! Täys' hinta tarjotaa, ja lisän
kanss. Jos siitt lähtiski lehmännahka miehee --
LYYLI. Äiti ei ainakaan suostu. Häntä ette saa juomaan.
IJÄS. Hölmö ilmanki, parahiks'!
LYYLI. Tiedätkös, mitä hän on kärsinyt?
IJÄS. On, tuntuu, ollt ilosetki päivät lommaa. No, miull ei kuulu! Mut
ainn mie kakskymment markkaa saan täst reisust, jos eletää ja tervenn
ollaa.
LYYLI (kääntyy päin). Millä lailla?
IJÄS. Niiku Jänti Lienaki.
LYYLI. Mitä sulla on tekeillä? Hyvää se ei ainakaan liene?
IJÄS. Mitäs mie ennää pian vällii! Saatan viinasakkoo' siu issäis.
LYYLI. Milloin hän on viinaa myynyt?
IJÄS. Et sie nähnt? Äskön-ikkää' makso'n kaks' markkaa. Kahvist ei
männt viittkymment pennii. Vierasmiehet elläät.
LYYLI. Sellainen mieskö sinä oletkin!
(Kääntyy taas selin.)
IJÄS. Mitäs työ että käy kauppaan! Mie en ookka tuhma.
(Menee viheltäen.)
KAISA (tulee, tuoden esiliinassaan potaattia, joita hän ja Lyyli
alkavat kuoria). Oikeinko se on totta, että äiti on myynyt viinaa?
KAISA. Ka oom mie, salaisi' puolin. Mistäs mie oisi' siullki sinn
Helssinkii' rahhaa saant?
LYYLI (vilkasee vaatteihinsa seinälle). Jos minä sen olisin tiennyt!
Isältä salaa?
KAISA. A sallaa häneltki ... ja häne viinojaa. Ois hää ne kuitenki
juont kuivii' ja juottant tover'loillaa.
LYYLI. Mutta äiti, eikö se ole niinkuin --?
KAISA. Niiku mitä?
LYYLI. Niinkuin varastamista?
KAISA. Olkoo jos! Omiain mie siinn oon varastant. Miu kanss hää on tään
talonki saant ... issellää ollt ku se uuvispaikka, joutava -- kaikk'
hävittänt. Nälkääks mie täss käin näkemää'?
LYYLI. Ja äitiä sakotettiin?
KAISA. Ka sakottiit. Ei oo maksaneeks' saant sitäkää.
LYYLI. Kuinkas sitte, jos ei voi maksaa sakkoa?
KAISA. A linnass pittää käyvä kuittaamass.
LYYLI. Voi äiti kulta! Mutta sittehän täytynee suostua heidän
kauppaansa?
KAISA. Nii mieki enne' lakituppaa pelkäsin. Mut ei tuoll päätä viety.
Ei siell maha kuolla linnasskaa.
LYYLI. Mutta, äiti --!
KAISA. Hyvinks mie herkkuloill oon tääll?
LYYLI. Mutta se häpeä!
KAISA. Mei kunniast ennää!
Neljäs kohtaus.
Tupaan tulee kumarrellen nuori, huolellisesti puettu herrasmies,
sinertävät rillit nenällä. Sekoittaa puhuessaan usein d:n ja t:n. Hän
on tehtaan konttoristi.
ALPO LEINIÖ. Herran rauha syntymäkotillesi, Lyyli kuldani.
LYYLI (rientää häntä vastaan). Alpo! Olenkin jo odottanut.
KAISA (pyyhittyään kätensä esiliinaan, tervehtää). O hänell syy
vuottaaki. Kai pastuor' tietää --?
ALPO (keskeyttää). Puhudelkaa minua täst'etes vaan nimeltäni!
Konttorissa minä nyt työskentelen, kuden tietätte. -- Niin,
juhannusaaton olen valinnut hääpäiväksemme.
KAISA (ryhtyy taas työhönsä). Luojan kiitos!
LYYLI (vie Alpon päällystakin naulaan), -- että se vihdoin on päätetty.
(Istuvat pöydän taa.)
ALPO. Mikäs nyt enää olisi esteenä, kun olen saavuttanut vakaan aseman?
Opetustointa harjoitan siinä sivussa vaan omasta sisällisestä
halustani. Ainoastaan kolehti jää siitä minulle, vapaaehdoinen.
KAISA. A nuorenn pääsittenki palkall.
ALPO. Ihmekös se: tehdään kasvuja!
KAISA. Työ siitt ootta niiku sen vainaan ... Tanel' herran' sijall?
ALPO. Jodensakin. Tulevaisuutessa ehkä kokonaan.
LYYLI. Missä sinä asut?
ALPO. Konttorikartanossa vielä, äidini kamarissa. Olen ajatellut, että
jos saisin ostaa pienen tilan --
KAISA. Ainnha niit sattuu myötävii.
LYYLI. Mutta ... äiti kuulkaas! Eikös Alpo ... eikö meidän sopisi ostaa
tätä tilaa? Isä ja äiti tietysti jäisivät eteenkinpäin.
KAISA. Se nyt tul'ki niiku taivaast!
LYYLI. Mitä sinä sanot siihen, Alpo?
ALPO (mietteissään). Kyllähän se muuden sopisi kaikin puolin, mutta
tämä tila taitaisi olla liijan kallis minulle.
KAISA. Puolet tulis' niiku Lyylin perintönn. Ilka osast vaa jäis'
maksettavvaa ... taikka jos antas' maast puole hänell?
ALPO. Pieni taitaa taas olla jaettavaksi. Jos, niin koko tila!
KAISA. Ka miks' nähnette!
ALPO. Te siis suostuisitte luovuttamaan oikeudenne eläkettä ja työtä
vastaan?
KAISA. Nii mie puolestain kasson. Kyll se siihe tyytys' Jaakkoki, mie
luulen.
ALPO. Voipihan tuota miettiä. Ei suinkaan teitän puolestanne asialla
ole mitään kiirettä?
KAISA. Ka ois meill kiire oikiastaa. Voip' männ velast kohtsiltää.
ALPO. Kelle olette velkaa?
LYYLI. Olenhan kertonut, että patruunalle.
ALPO. Taisit mainida. No, hän kait antaisi velan seista, kun siirtyisi
minulle... Mitä isäntä itsekin sanonee?
KAISA. A mie käyn.
(Menee.)
ALPO. Vai jo sinä minua olet otottanut? Eihän tulostani vielä ole kuin
viikon päivät.
LYYLI. Miks'et lähtöni jälkeen mitään kirjoittanut, vaikka lupasit? En
tiennyt mitään aikeistasi.
ALPO. Minulla oli kovin paljo töitä viime aikoina, mild'ei liijaksi.
LYYLI. Sitäkin arvelin, kunnes tuli, aina uudestaan tuli se epäilys.
ALPO. Kuinka sanoit: "epäilyskö"?
LYYLI. Niin, että sinä lopultakin olit hyljännyt minut.
ALPO. Kuinka voisin hyljätä sinut, pulmuseni?
LYYLI. Sinä olit niin toisenlainen kuin ennenaikaan.
ALPO. Käsitäthän, että minua joskus huoletti tulevaisuudemme? Tämä
paikka ei vielä ollut tietossani.