He pukivat heitänsä säkkiin ja tuhkaan --
ja purivat puuta ja ahmivat ruhkaa --
he laasivat luostarin lattioita
ja suutelivat kultaista jumaläidin jalkaa
ja ristiinnaulitun -- puista kuvaa,
he kantoivat kymmenykset kaikesta siitä,
mitä heill' ei ollut, ja antoivat niille,
joill' ennestään oli kaikki.
Ja palkaksi hyvistä (ja pahoista) töistä
he pyysivät herralta jumalalta
ja hältä, joka oli vielä korkeammalla,
henkitoreissa, oikeutta elää.
Vaan heitä ei kuultu.
Ja auki oli kuoleman kutsuva syli
ja eivät he päässeet yli.
Sota soi.
Nyt on loppu tyyni tälleen,
myrsky vonkuu, tuuli vinkuu,
Itä suur' on noussut jälleen,
sota soi ja nuolet sinkuu.
Jännitetty kaar' on katki,
yli maltin malja läikkyy,
vapisevat vahvimmatki,
koska koston kalpa väikkyy.
Tulevan edellä.
Kiekahti punainen kukko
päällä kuulun valtakunnan:
Suuret suonet ratkeavat,
piinapäivät on tulossa!
Kuuli kukon kiekahduksen
valtakunnan valju kansa,
kuuli kumman linnun äänen
ruunupää ruma isäntä --
toisihinsa tuijottivat.
Oli pilkannut pyhintä
valtakunnan kaikkivoipa,
oli tallannut tomuhun
palvelija palveltavan,
oli kansan kahlehtinut
väärin vannonut kuningas.
Istui yli-istuimella
kansa kärsinyt jaloissa.
Kiekui kukko toisen kerran.
Korska kahleita lisäsi.
Kansa kärsivä kohosi.
Kiekui kukko kolmannesti.
Vihattu vavahti.
Kansa
piesty, pilkattu kirosi,
ei epäillyt enempi, nousi
vihan vimmoin, katkoi kahleet,
meni ja mahtajan manasi
tuimimpahan taisteluhun.
Yli maan kajahti käsky:
orjat olkohot vapahat!
Mutta kaikui toinen käsky:
kuolkohon kirottu orja!
Veri valahti, kuolo kulki
vainoviikate kädessä
kansan synkeän seassa;
miehet maatui, naiset kaatui,
sylilapset surkastuivat,
vanhat vaivassa menehtyi;
päivä hukkui hurmehesen,
yö punotti punaverestä.
Ei sitä sijoa ollut,
ei koko kuninkaan maassa,
missä ei mitelty miekoin,
missä ei kalpahan kajottu,
missä ei olisi oltu
pistin-julmissa pidoissa,
missä ei oikeutta olisi
hengenkaupalla himottu.
Loppui leikki. Kansa nääntyi,
nääntyi myöskin näännyttäjä;
tehtiin tuokion sovinto.
Vaan ei kerskunut kopea,
ei ylen isoinen ollut --
Kun tiesi kuningas orjan,
mahdin häntä mahtavamman
tulevassa tuokiossa
vaativan tilintekoa.
Sankareille.
He kuolivat kunnialla,
vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu
ja hautapuheena pilkka.
He riensivät riemuiten kuoloa kohti
kuin hääilon pitoon
ja piirsivät nimensä elämän kirjaan
poven punalla puhtahimmalla.
Heitä vapaudenkaipuu käski.
Heitä kiihoitti tuhansien tuskaiset huudot
ja kuolevain korina ja pakahtuvain parku.
Ja he rakastivat kansaa,
he tunsivat sen tuskan,
sen haikean ja vaikean kuoleman kulun,
sen sorron ja riiston ja peijuun.
Ja eivät he voineet tyyninä seistä,
vaan vihkivät itsensä ihanaan työhön
ja nostivat vapauden punaisen vaatteen.
Ja katso: kuoloa kammoamatta
sadat seurasi heitä ja tuhannet seuraa
ja kokonainen kansa on jälkiä heidän
valon, vapauden valkamoihin käypä.
Ja siksi he kuolivat kunnialla,
vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu
ja hautapuheena pilkka.
Olojen pakosta.
Puree pedot kynsiänsä,
synkän ahnaat silmät kiiltää,
etsein hurme-einettänsä,
pedot ilman äärtä viiltää.
Nälkä, nälkä, nälkä kiihtyy.
Mutta miss' on uhriraukat,
missä polot piillen viihtyy?
Miks' on huolissansa haukat?
Joko -- taikka.
Vapisevat vallan pylväät,
suur' on hätä sortajoiden,
koska ryntää urhot ylväät
vastaan varustusta noiden.
Säälitön on kansa halpa,
kun se kyltyy alennukseen,
raskas on sen kauhukalpa,
kolkuttaissaan onnen ukseen.
Ellei onnen ovi aukee,
ellei mielivalta vaivu,
silloin muurit maahan raukee,
kansa kun ei _enää_ taivu.
He nauravat uhkaa.
He nauravat uhkaa,
eivät käskyä kuule
ja rangaistuksesta veisaavat viisi.
Kun he hurjistuivat,
niin hurjistuivat
ja nälkä vei "järjen" päästä.
Mitä leivättömälle on laki?
Orja kunnioitti lakia ja ahkeroi työssä.
Vaan henkensä häilyi epätoivon yössä
ja ruumiinsa kärsi ja kitui.
Hän epäillä alkoi,
ei uskonut enää
ja sitten seurasi rikos.
Ja rikosta seuraa rikosten sarja.
Mut rankaisu on vaan oikeuden pilkkaa
ja mielettömyyttä,
pääsyypäitä kun se ei kohtaa.
"Nöyrry!"
On orjan nahka parkittu
ja tunto häll' on puuta,
hän sietää paljo iskuja
ja hävytöntä suuta.
Kun laiska lortus, kiskuri
hänt' ahdistaa kuin hiisi
ja raatajansa rauhasta
hän välittäikse viisi
ja, apunansa käyttäen
aseensa likaisimmat,
hän orjan päälle vierittää
kaikk' katalimmat vimmat;
ja työn kun kaikki tulokset
hän raatajalt' on vienyt,
niin että putipuhdas tää
jo vihoviimein lie nyt;
ja kosk' on uhri uupunut
ja kuolemaan hän käypi,
niin pappi prameudessaan
luo polon ennättäypi
ja synninpäästön hälle suo
ja kehottaa: sa köyrry
ja käännä katsees luojan luo,
oi onneton, ja -- nöyrry!
"Langennut".
On orjan merkki otsassaan,
vaan synkät silmät palaa,
kuin vapaan hengen konsanaan,
ja uhman tulta valaa.
On häntä lyöty lyömistään
ja yhä lyödään syyttä,
hän osaksensa yhtenään
saa sydämettömyyttä.
Se sama pyhä maailma,
mi hänet työnsi lokaan,
se sydämeensä armotta
"palkaksi" pisti okaan.
Hän "langennut", hän portto on,
vaan siitä hän ei hän vastaa.
Muut hälle loivat kohtalon,
hän elää ainoastaan.
Herahti kyynel.
Pikkutyttönen, pikkutyttönen,
herahti kyynel silmähän sulle.
Arvasin sen:
elämä raskas on myöskin mulle.
Köyhä olet, onneton, pikkutyttönen,
kerjäten etsit sa onnea turhaan,
väsähtäen.
Riistäjä rintasi riemut murhaa.
Ilman lempeä, vailla hoivaa
poljet sa puutteen polkua loivaa,
niinkuin kulkevat tuhannet toiset
elämän murjomat murheen loiset
kuoleman kammioihin.
Miksikä?
"Nuorassa hirttäyneen taloss' ei saa leikkiä lyödä,
maassa makaavaa ei herjata kenkään saa!"
Miksikä riistäjät siis yhä kansaa solvaa ja sättii
sitte kun säälittä sen löivät he maan tasahan?
Sääli teitä.
Sääli teitä raukat, joilla
lainkaan mieltä ei, ei päätä.
Käytte elon aukeoilla
aina pahan ilman säätä.
Ratki suurin suin ja leuvoin
kenopäin te taivallatte,
muita ohjain narrin neuvoin
itsenne te unhotatte.
Sääli teitä, sääli teitä:
Seinään pää! on huono ohja.
Ollaan vaikka enkeleitä,
niin ei haittaa alla pohja.
Pilli soimaan.
Pilli soimaan ja polkkaa tanssimahan
tuo kankea karhu: kansa.
Tovin olkoon kytkyintä vailla hän nyt:
taas sitte on yllänsä ansa.
Pilli soimaan. Siis käy karkelohon
kera kahlijas, köntys, kansa;
huvin maksaa mahtajat ympäri maan,
sinä vain olet vierahanansa.
Pilli soimaan. Pois viha viidakkohon
ja rakkaita olkaamme -- tiima.
Sen jälkeen rauhassa viuhukohon
taas riistäjän ruoskansiima.
Tuhka tanssii.
Tuhka tanssii tuulen myötä
sinne tänne, sinne tänne.
Aika haastaa: työtä, työtä,
muuten ehtyy elämänne!
Valitellaan, vaikeroidaan
mielipuolin puuskin, raivoin,
tositoimiss' olla voidaan
käsin vankoin, vaan ei aivoin.
Ja on totuus karvas niellä,
valhe kaunis, petos hauska.
Mutta matkaa elontiellä
moni mennyt ihmisrauska.
Miks ihmetellään --?
Miks ihmetellään,
että on ankara elämän laki,
kun ensin on rikottu
sen joka käskyä vastaan?
Ja synnit ovat surkean suuret:
kuin hullut toukomiehet rikkojat käyvät
ja heittävät elämän siemenet hukkaan
ja polkevat päälle
ja kylvävät kuoloa elämän peltoon.
Ja kymmenissä kiroissa eellehen käydään
ja ihmetellään,
että on ankara elämän laki.