Yö on yllä niinkuin muuri
öiset hirmuhenget irnuu,
ahdistus on synkän suuri,
koska kuolon orhit hirnuu.
Pien' on vielä valonjuova
alla epätoivon taivaan,
päivä, pelastuksen tuova,
ihmislasten orjavaivaan.
Suur' on tuska, suur' on suru,
suurempi on valonkaipuu,
kun ei enää maita muru
orjalle, mi maahan vaipuu.
Suur' on maassa massan jano,
koska ehtyy toden lähteet.
-- Kansa! ällös, ällös ano:
anojan on aina tähteet!
Jauhakaa orjat!
Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,
jauhakaa, jauhakaa, orjat.
jauhakaa suruja itsellenne,
jauhakaa lyhyiksi elonne päivät,
kurttuja naamaan ja köyryä selkään,
jauhakaa kuiviksi suonienne nesteet
ja -- kuolkaa kunniatonna!
Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,
jauhakaa, jauhakaa orjat,
jauhakaa iloja orjuuttajalle,
jauhakaa naurua, nautinnoita,
suonihin verta ja ryhtiä rintaan.
Kiskurin elämä on ikävä ja harmaa,
ja teillä on -- ilojen avain!
Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,
jauhakaa, jauhakaa, orjat!
Tovinkin jos näet myllynne seisoo,
kivet ei käy, ei kuulu sen kolke
niin elo sammuu ja kuolema kulkee.
Teillä on valta ja teillä on voima,
mutt' -- muille te jauhatte orjat!
Nyt toverit!
Nyt toverit, taisteluhansikas
on heitetty meitä vastaan,
sopu loppunut lie ja nyt työnämme
on taistelu ainoastaan.
Me luotimme järkeen, tunteeseen,
me luotimme ihmisyyteen,
mut mitä me löysimme? -- Löysimme
vain kolikkolikaisen pyyteen.
Tuli vastaamme ihmiskauppiaat,
nuo huijarit veren ja lihan,
tuli vastaamme vaan kamasaksat nuo,
nämä kurjista kurjimmat ihan.
Ja näiden kanssako järkeillä
ja tunteilla tuntehetonna!
Mitä sovusta lie, mihin rakkaus vie
kun edess' on ilmetty konna?!
Kieli kitaan kuivuu, kangistuu,
sana jähmettyy ja jäytyy,
kun kanssa kiskurikuninkahan
vain tovinkin puhua täytyy.
Sanat poies siis sekä kiinni suu
ja mykkinä taistelkaamme.
Pois pelko ja armo ja armahdus,
kun vihata vain me saamme!
Umpimähkään.
Villi voima, usko luja,
halu käydä taisteluhun;
ammollaan on kuolon kuja,
eikä tiedä kansa: kuhun?
Harhapolku viepi saaliin
kulkijamen kompastuissa,
harva nuoli käypi maaliin,
kiukkunen on kiro suissa.
Vaan ei tappioita surra,
eikä erehdystä huolla,
kun on karvas pettu purra,
kolkko kahlittuna kuolla.
Kummemmasta kummenpaan,
tummemmasta tummempaan.
Veritöitä,
kauhu-öitä,
pälyy kurjan kurjat kalvat
likaiset ja halvat.
Minne mennään, minne, minne?
Sinne,
miss' ei mitään määrää.
Taivalletaan tietä väärää
umpimähkään.
Vaan ei moinen kylvö, nähkää,
koskaan kanna kunnon tähkää!
Autio torppa.
Autio torppa,
ikkunat poissa,
hiiret hiipivät
huoneustoissa.
Särkynyt sintsi
ilmassa riippuu,
pyrstörikko kukko
viirissä viippuu.
Kesantona pellot,
vakoja vailla,
auran jälkiä
ei näy mailla.
Tiensuun väki oli
vaurasta ennen
vuosikymmenet
taapäin mennen.
Töllin mies oli
vahva kuin vuori,
emäntä reipas,
rehti ja nuori.
Yksi oli lapsi,
pikkunen piltti,
ilo isän, äidin,
kaunis ja kiltti.
Korpeen aukes
avarat pellot,
korvesta kaikui
karjan kellot.
Suonsilmä kuivui,
hettehet haihtui,
erämaa asunto-
maaksi kun vaihtui.
Halla ei vienyt
viljoja noiden.
tölli ei tuntenut
huuruja soiden.
Vaan vieri vuodet
ja ajat muuttui,
suopea sallima
väelle suuttui.
Kerkesi kato
ja lapsilauma karttui,
verojen taakka
vahvasti varttui.
Töllissä tehtiin
tuimasti työtä,
vaan ei vältetty
puutteen yötä,
verojen kuormaa
ei jaksettu kantaa,
talo ei tahtonut
"armoa" antaa,
tauti tuli kuokka-
vieraaksi vielä,
niin että suru oli
suolainen siellä.
Kurjuuden kesken
kuolema kulki,
sairaan miehen
silmät se sulki.
Mitä teki vaimo
ja muu väki silloin,
kun tuli turma
painavin pilloin?
Talo hääti töllistä
Tiensuun joukon,
kunta soi köyhäin-
huoneesta loukon,
väki sai tyytyä
almuhun, antiin,
vanhimmat lapsista
huudolle pantiin.
Torppa jäi tyhjäks,
autioks aivan.
_Maksoiko raukkain
raadanta vaivan?_
Korven kansalle.
Liikkuu korven köyhä kansa,
kovan onnen kammitsoima
katkoin kauhukahlettansa.
Hereillä on Suomen voima.
-- -- --
Kaikui käsky kautta maamme:
Veljet, nyt on toimen aika,
yhteisvoimin voiton saamme;
tää on tallatuiden taika.
Vaietkoon jo nurku, nyyhky,
valitus ja huuto vaivan,
lentää lohdun kaunis kyyhky
kunkin kurjan luokse aivan:
Itse oikeutes hanki,
itse kortes kekoon kanna,
ota vapautes vanki;
kenkään sulle sit' ei anna.
Kuuli käskyn korpi vankka,
kutsun kumman aamuöisen,
heräs sarkasuku sankka,
alkoi toimen suuritöisen.
-- -- --
Terve teille taisto veljet,
terve, teille kättä lyömme:
samat meill' on eessä teljet,
yhteinen on, veljet, työmme!
Lyökää kättä, korven siskot!
Lyökää kättä korven siskot,
toinen toisillenne:
sama teill' on tunnon tuska
suru sydäntenne.
Sama teill' on orpo orjuus,
ies yhtäläinen,
pakkotyö ja pakkonälkä,
vaiva viiltäväinen.
Sama myös on teillä kaipuu,
-- kellä julki, salaa --
käydä sinne kussa kirkas
valonpätsi palaa.
Kussa kurjan elonorjan
kehno kahle kätkee,
mielivallan, vainon vaiva,
surmaside ratkee.
_Vapauteen, valkeuteen!_
Sinne teill' on mieli,
vaikk' ei aatost' ilmituonut
kahlehdittu kieli.
Lyökää kättä, yksin ette
sorretut te saata
unelmainne ihanimman
vakavuutta taata.
Lyökää kättä korven siskot,
käykää kaikki yhteen,
jotta joukoin sitoisitte
pyhän laihon lyhteen.
Lyökää kättä -- teitä vartoo
myöskin mieroveljet.
_Koko_ köyhän kansan voimin
taittuu _kaikki_ teljet!
Valveille!
Idän alla irju ilma,
myrsky mustanmullan maassa.
Kapaloita kansa katkoo.
Koikkuu korpit, kuolonlinnut,
verta valuu, kallis vilja
maassa viruu, viikatteineen
turman, tuonen tumma herra,
säälimätön, synkkä astuu,
verin pihtipielet punain,
Idän kauniin kansan kesken.
Myrsky käy. Mut missä tyyntyy
vaahtoharjain hurja huuma,
lakkaa laine loiskumasta,
miss' on äärettyyden ääret?
Missä, missä, missä, missä?
Kenpä tietää, kenpä tietää,
vaan jos valvehill' ei olla,
uinutahan yöstä yöhön!
23.7.06.
Idän nainen.
Lipun nostanut on idän nainen.
Jo heikoksi herjattu kostanut on.
Viha silmissä säihkyen käynyt
Idän impi on taistelohon.
Ja hän ei ole tinkinyt itsensä kanssa,
kuin saituri, vaan hän on antanut kaikki
ja ottanut kaikki,
pää pystyssä kulkien kuoloon.
Hän on rauhan valkean vaatteen
sotalipuksi sydänverin värjännyt
ja alle sen veripunavaatteen
suku sorrettu maan käy nyt!
Oikeuden haudalla.