Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen
Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat
eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me,
Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi...
Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi
malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen»
aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete
pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista
huolimatta.
Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava...
Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja
totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin
vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.
Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti
sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt
ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka
antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet.
Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja
tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan
huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan.
Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos
donaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa,
esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.
Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut
viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui
vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.
Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti
seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka
pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin
kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori
Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.
Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on?
Venäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on
keksinyt?
Hesse omisti kunnian itselleen.
Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut
viikset pullistuivat uhkaavasti.
Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla
tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä
olet vapaaoppilas!
Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?
Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä,
jotka kapinoivat esivaltaa vastaan!
Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo
sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja
suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin
joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi
murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.
Näytä kirja tänne!
Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja
reunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt!
Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja
harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät
häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli
heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.
Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen
turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa,
oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja
tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki
jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä
ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva
maan päällä ja kaukana meressä...»
Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse.
Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin
salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot,
Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta
vuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli
lähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan,
ja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana
meressä...
Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä,
joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa
kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava
meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon
vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde
taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian
kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta
viisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin
lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta,
innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat
tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki
psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän,
joka olet taivaissa...
Ja nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn,
kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos
kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia
se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...!
Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen
tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan
pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.
Miten kävi? huudettiin luokasta.
Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse
ovelta.
Perkele!
Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär»
kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.
Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin
jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus
faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin
»kapteenin tyttären» seikkailut!
Tuonne taakse metsämaan
sydämeni halaa.
Siell' on mieli ainiaan,
sinne toivon salaa...
hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti.
Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni,
katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.
Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi
kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi
sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja.
Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:
Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on
valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka
luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma
sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus
on kuulemma vaarassa...
Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa
kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut
kurssiin.
Joo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin
desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se
kerran oli kielletty.
Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan
tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt
oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.
Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori
Kaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen!
Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus
kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän
liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja
orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla
leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt
virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille
monia kokeneen sankarin.
Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.
Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen
realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen
rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta
luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen
mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu
tehtävästään.
Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla,
niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin
maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten
vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut
neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat
olla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.
Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin
kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee
väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee
astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi
hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän
kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.)
Poikien jännitys kasvaa.
Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa
säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä
— niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman
vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) —
sillä — tarve kohtasi häntä.
Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja
jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät
silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla
oikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain
antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se
pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä
naurattaa.
Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus!
Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen
mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet.
_Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi
valmistuvia.
Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi,
jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän
valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo
gar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä
mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:
Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä.
Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin
tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän
realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille
kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että
valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen
lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti,
vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.
Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän
käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas
lentelivät tulitikun kappaleet olan yli.
Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa
vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt
niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin
kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?
Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut
kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen,
unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito.
Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?
Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut
käsky kenraalikuvernöörin kansliasta.
Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta
päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille,
koska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt
oteltaisiin kerrankin Peten kanssa!
Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo
muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten»
kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan.
Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois!
Täällä oli torikokous Ateenassa.
Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun.
Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin
se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä
opettaja kuskasi heidät pois.
Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen
konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen
äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa,
santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi
koko koulunkäynti!
Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli
opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta
kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin
ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.
Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin
teidän käy hullusti!
Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee...
minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys...
Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän.
Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!
Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!
Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä
ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri
Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen
näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva,
rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.
Ja pienoisista miehiä
varttuupi vielä kerran.
Ne on kuin nuolet kädessä
väkevän sotaherran.
Se kansa, maa on mahtava,
joll' ompi näitä nuolia
viinensä aivan täynnä!
Niitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen
tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen.
Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita
vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin
yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin
muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän...
Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat
ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori
Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.
Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto:
Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat
levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?
Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin
ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin
ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin
käsiteltäväksi.
Jälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa
oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä.
Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää
hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut
itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus!
Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli
selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!
Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään
nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet
miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin
ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan
paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut
uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä,
käskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja.
Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei
yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden
puolesta.
Niin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli
kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä...
kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän
pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten
voimakkaisiin vastalauseisiin.
Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!
Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun
arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!
Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.
Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.
Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.
Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki!
Teemme lakon koko koulu!
Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa
olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin
professori.
Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien
perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille
ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon,
mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi
kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa,
sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja
tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista,
ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä.
Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen
ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.
Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin
numidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin
olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.
Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta
kapinoida.
Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun
seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se
oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset
eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin
katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden
vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi
kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien
opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse
piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän
taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin
muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat
ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta
ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori
Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka
nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat
uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille,
niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä
samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys
usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan
pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti
kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle
paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu
esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon
uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka
kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!
Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki.
Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa
suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata
kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi
hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät
säikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau —
mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti
Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään,
vaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein
näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein
kädestä kiittämään. _C'est ça!_
Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se
oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän
pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä.
Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona —
tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan
kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla
kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen,
todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli
epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.
Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi
päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis
kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut
hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä
suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja
vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön...
koko ylöspidon.
Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä
— pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.
Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti
kyyneltensä lomasta.
Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt
kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei —
päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_
asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.
Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse,
sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No,
sitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan
ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo
valmistautunut...
Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen
viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki
tavallisesti sitä tietä kotiinsa.
Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat
väyliä yhä lisääntyvälle vedelle.
Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli
vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän
näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.