Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.
Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias nuorukainen, toinen
jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan
vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan
alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan
päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan
rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,
työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta
lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen
hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä
tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,
sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella
keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät
siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.
Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja
upottivat ne polvia myöten veteen.
"Ihanaapa olisi kokonaankin sinne heittäytyä", puhkesi nuorempi
sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan
salmen pintaa?"
"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."
Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikkoineen sekä joukko lehmiä,
jotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä
lahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja
taampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa, näkyi Piikkiön
kirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys,
joka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä
vedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.
"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,
johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.
"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi
vanhempi.
Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski
laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:
"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina
vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä
ja omenoita ja... ja hunajaa."
"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."
"Olisikohan siellä saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi
tekeytyen.
"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta
kaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi
samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä
taasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu
paratiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä
ihania yrttitarhoja ryvettää."
"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi
pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon
helpommalla maailman läpi."
"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."
"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla
onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja
paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään
liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena
kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että
minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan
pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä
kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja
ihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt
pirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi
sen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan,
on vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman
pirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän.
Tämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin
pirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa
niistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon."
"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi",
jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.
Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen
arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa
tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,
rävähytti silmänsä auki ja huudahti:
"Saammepas vieraita."
Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti
lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui
melaa pidellen perässä.
"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän,
"sillä pian törähyttää Hookana torvellaan tulomerkin."
"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin
hänelle parahiksi."
He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen,
alkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.
"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä
istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin
hänet erotan, Vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."
"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä
istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostasi syödä minun
pääni."
"Mitä, ukon poikako?"
"Kenen ukon, sinä viisastelija?"
"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"
"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on
hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin
sinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla
ei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää,
että mestari Olavi on piispan sisaren poika --"
"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."
-- "ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti
mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."
"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."
"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,
vieläkö Olavi-mestari tuntee minut."
Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista
kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä
maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman
askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä
hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."
"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla
käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta... teidän arvoisuutennehan
tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me
yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."
"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle
edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka
voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se
on jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä
valleilla näkynyt ristinsielua."
"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti
moittivan katseen ylös portti torniin, "ja sitten me..."
Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta,
mutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:
"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan
odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."
"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan
oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,
nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."
"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan
edelleen.
Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan
toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä
uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.
"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän. "Oletteko tullut
ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos ukolta tuolla
sisällä... tarkotan hänen armoltaan piispalta otettaisiin hartioilta
kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten mestari Olavin
rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"
"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika
on enonsa näköinen."
Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä
asioista antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.
Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan
sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan
siimekseen. Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli
sammaltunut kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut
kirja polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan,
jalavan, jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan,
Maunu I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin
hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja
kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin
tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,
lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.
Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi
jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa
vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä
kätensä yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen
häntä panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi kapeita kiviportaita
myöten matkaansa toiseen kerrokseen.
Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli
raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut
ketään ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari
Olavi pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä
ympärilleen. Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka
soppeen! Noissa syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä
unelmoiden istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen,
kallisarvoiset seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki
olivat ennallaan ja samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten,
jolloin hän, päästyään rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli
tullut kotimaassa käymään.
Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään
uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:
rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman
vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun
syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu
käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.
Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli
eno luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies
ja maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän
vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.
Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui
kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,
polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum._ Hän oli
uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja kasvoja
korkeine otsilleen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti musta
kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja
tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus
todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen
vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi
käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.
Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde
levisi hänen kasvoilleen.
_"Sic!"_ huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi filius._
Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinäni Elinan, sinun äitisi,
kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin saavani
kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa, että sinä
itse seisoisit ilmielävänä edessäni."
Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:
"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi
saapuneessa kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta
lähdöstäsi."
"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni
yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä
tuuluttelemaan."
"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole
ollut tietoa."
"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain
kunnian kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen
kansakunnan prokuraattorina."
"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."
"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana,_
vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi pyrkiä
käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset roviolla
polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne d'Arcia
ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai Parisin
haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein kokonaan
käytännöstä."
"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä
täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.
Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"
"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin
porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli
yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa,
kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon
Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."
"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi
luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa
kuolemaan sitä... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"
"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon
tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen
puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä
minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista
keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen
kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen
rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."
"No, ja kuinka onnistui toimenne?"
"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti
kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."
"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt
pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on
hyvä. Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä.
Ovatko tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten
aikoina?"
"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden
ollut vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna
autioksi ja jonkun kerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa
todellinen nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,
tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia
ihmisiä."
"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä
vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä
talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille
isillekään, sillä heistähän laulettiin... kuinkas se nyt mahtoi
ollakaan..."
"Madame la Haute science
à Paris s'en vint, ce me semble,
boir les vins de son celier",
(Rouva Korkia-oppisuus
käy Pariisiss' asioitaan:
juomassa viinit kellaristaan,)
auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.
"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni,
joka on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden
sijasta tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."
"Seitsemän kuolemansyntiä on saanut kaikota muurien ulkopuolelle,
sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina
puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:
Morte nihil melius, vita nil peius iniqva,
(Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa,)
mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän
kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."
"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,
tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan
jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"
"En, vaan suoraan Lyypekistä."
"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että
vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari
Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja
hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle
mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."
"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"
"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee
linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.
Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei
nimittäin enää hallitsekaan Eerik-kuningas."
"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.
Kamala ja väärä teko!"
"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin
selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari
Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan
maan asioista.
Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin
istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti
mestari Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:
"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni,
joka näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin
halki sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat
omaan vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."
"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet
vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi
on enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä
vaiennut. Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."
Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen
sitten hiljaisella äänellä:
"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään
salaisuus se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me
hyvin ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan
tätä armasta nimitystä?"
Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen
ja matalalla äänellä:
"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.
Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun
elämäni samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."
Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen
äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.
"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa
maaseutupappina, ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan.
Heti papiksi vihittyä määrättiin minut paimeneksi siihen
seurakuntaan, jonka kirkontorni näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia
päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen kutsuttiin minut antamaan
viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle asemiehelle, joka asui Rungon
talossa minun lähimmässä naapuristossani. Kun minä olin toimittanut
hänelle tämän viimeisen palveluksen ja kuolema alkoi tehdä tuloaan,
pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan hänen ainoaa tytärtään,
joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen äitinsä oli kuollut
jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen vieressä, oli
seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen, huomasin minä,
että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu hautaan, seisoi
tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna. Pian tulivat
sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta kodin. Minä
aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin emännöitsijää.
Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä katsoin
vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan olennon
lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana
hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden
tahtonut tehdä hänestä tavallista papinmorsiaa. Niin ollen tyydytin
saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin
kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.
"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin
huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin
lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan
taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun
pakko tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä
syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni
keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin
aloin minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen,
paastoten ja syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä
luulin jo masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta
voimakkaampana niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin
hänen heleän äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa
minun vain etäältä nähdä vilahdus hänen notkeasta vartalostaan tai
kuulla hänen laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi
kuumeisena suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni,
unettomat yöni ja harhailut. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui,
sitä minun on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona,
jolloin satakieli lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä
itseni hänen luotaan ja hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en
minä enää yrittänytkään taistella vastaan, vaan antausin kokonaan
rakkaudelleni. Minun pitäisi sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta
sitä minä en voi tehdä, sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen
lempeän ja viattoman olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan
toisillemme ja niin livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."
Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä
Olavi hennonut häntä kysymyksillään häiritä.
"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi
hän jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä
onkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin
lyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran
todellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi
kysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä
elämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä
avioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla
ihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat
minulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs
vapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla
sotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä
jonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä,
näytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni
sydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa
antamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan
suojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille.
Poikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän
kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina
suostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten
elämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.
"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin
yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden
kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,
joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,
alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin
viivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani
sitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan --
omituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys
kulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan.
Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että
öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa
kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle
suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki
olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani,
vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka
ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä
matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,
jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä
pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä
kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani
Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,
heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin
vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin
ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka,
hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse
rientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!
"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.
Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me
pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä suoraa
päätä Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi
kasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan
ja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina
liikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään
oli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi
olin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä
kohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut
kukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen
tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun
vaakunaasi kuvattu.
"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään
sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen
vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole
laannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa
vaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle
haudalle."
Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös
itsensä syvästi liikutetuksi.
"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää,
että Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut
sisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut
lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni
syleillä sinua."
"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa
istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.
"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"
"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."
"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan,
sillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me
alussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja
synnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä
murheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!"
Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.
"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi
vihdoin mestari Olavin ääni hiljaisuuden.
"Kysy, poikani!" kehotti piispa.
"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä
caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken
on siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen
jyrkästi tuominneet."
"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut
ja tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten
valossa. Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa, että
minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta... häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja
rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että
se ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on
viimeisenä pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana
Hussin kohtalo."
"Mutta..."
"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään
mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa
oloissa tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan
valta pysty kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut
itselleni, mutta sittenkin... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme
ei ole kutsunut minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista
rakennetta kuin oli esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee
olla. Jos tämä caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin
Herra on kyllä löytävä aseen särkeäksensä sen."
Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,
että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,
jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi
iloisesti:
"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni
käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun
saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova
hiuka kaiken kotoisen puoleen."
Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko
alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä
kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan
puolelta kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään
vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi
lausumaan:
"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja
kieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen
Suomeamme. Tämä on sittenkin paras ja ihanin kolkka maailmassa."
"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi
siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja
suurta oppiasi."
"En ihan vielä, isäni", vastasi mestari Olavi, "sillä teologian
baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn
kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden
kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."
He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin
ryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin
kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut
saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.
Jooni tovereineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken
olivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi. "Huomasitteko, että
mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi nuorempi.
"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan
hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."
"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,
tähystäen kävelevien jälkeen ja puhuen sitten kokonaan toisesta
asiasta: "Arvaatteko, mitä minulle nyt tuli mieleen?"
"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.
"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja
mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."
"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen
päälle leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon
joistakin sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos
sinulla sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se
kuitenkin hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista
tulee varmastikin hänen seuraajansa."
"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi
kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.
Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika
seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja
muhkeina.