Joensuun Matias Halikon pitäjässä oli mahtava ja äveriäs mies.
Hänen härkänsä kyntivät laajoja ja hedelmällisiä peltoja, joita
hänen esi-isänsä polvi polvelta olivat raivanneet Halikonjoen
mehevään suulaaksoon, ja omalla haahdellaan kävi hän kauppaa
Räävelissä, Turussa ja Tukholmassa. Tuntui kuin kaikki esi-isäin
ponnistukset olisivat puhjenneet kukkaan Matiaksen aikana ja kuin
kaikki heidän vuodattamansa hiki olisi muuttunut kullaksi hänen
käsissään, sillä hänen lukuisat aittansa olivat viljaa täynnä ja
hänen kirstunsa kalleuksia ja hänen emäntänsä luhdeissa notkuivat
orret kallisarvoisten pukujen ja ryijyjen painosta. Läheisen Rikalan
kaupungin porvarit ja pitäjän rälssimiehet kadehtivat häntä suuresti,
että hän, vaikka olikin talonpoika, kävi kauppaa kuin porvari ja
että hänellä oli useampia ja muhkeampia hevosia kuin yhdelläkään
vapaakirjan omistajalla.
Joensuun Matias ei nimittäin kuulunut rälssisäätyyn ja ettei hän
ollut siihen pyrkinyt, sitä monet ihmettelivät. Mutta Matias ei
ollut siitä välittäni: eikä hänen rikkautensa yleensäkään näyttänyt
tuottavan hänelle iloa, sillä hänen mieltään painoi raskas suru.
Hänellä ei nimittäin ollut vielä poikaa ja hän alkoi olla jo ikämies.
Kerran oli hän vedonnut sielunpaimeneensa ja herra Remboldus,
Halikon seurakunnan kuraatus, oli käskenyt häntä muistamaan kirkkoa,
ja Matias oli herranhuoneelle lahjottanut messupaidan ja kalliita
kynttilänjalkoja ja herra Remboldus oli siunannut emäntää ja ripsunut
häntä vihkivedellä, mutta apua ei siitä kaikesta ollut lähtenyt. Ja
toisen kerran oli hän vaeltanut Pohjois-Hämeen erämaihin, joissa asui
vielä lappalaisia, ja etsinyt käsiinsä heidän kuuluisimman noitansa,
joka oli pärryttänyt rumpuaan ja lukenut hänen ylitsensä mahtavia
loitsuja. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua lähtenyt.
Olivatko nyt sitten kaikki esi-isien työnhedelmät kokoontuneet hänen
käsiinsä vain sitä varten, että ne hänen jälkeensä hajoaisivat kaiken
maailman tuuliin, kysyi Matias sydämessään napisten ja käyden entistä
synkemmäksi.
Tapahtui sitten eräänä päivänä, että Joensuiden ratsasti Turusta
sanansaattaja, joka toi Matiakselle käskyn Suomenmaan laamannilta
saapua kiiruusti Turkuun, mistä hänen oli piispan, laamannin
ja yhdentoista muun rahvaan miehen kanssa lähdettävä Ruotsiin
valitsemaan kuningasta Moran kivillä, kuten kuningas Hakoonin
julistus sääti Suomenmaan asuvaisille.
Tämä matka oli alkuna Matiaksen vapautukselle.
Kun Hemming-piispa, jonka silmä oli seurustelussa Pyhän Birgittan
kanssa terottunut näkemään ihmissydämeen, oli matkan kuluessa
useamman kerran salaa tarkastellut mahtavaa Joensuun Matiasta, tuli
hän lopulta hänen luokseen ja kysyi syytä hänen suruunsa. Matias
kertoi silloin, mikä hänen sydäntään painoi.
"Oletko muistanut kirkkoa?" kysyi piispa. Sitä oli Matias tehnyt
mielestään enemmänkin kuin tarpeellista.
"Mutta oletko lepyttänyt pyhimyksiä, sillä ne ovat meidän
välittäjiämme taivaallisen isän tykönä?" ja piispa neuvoi häntä
tekemään toivioretken johonkin pyhään paikkaan.
Sitä ei Matias ollut vielä tehnyt ja hän päätti nyt lopuksi turvautua
siihen. Piispa neuvoi häntä käymään joko Pyhän Eerikin haudalla
Upsalassa tai Pyhän Olavin haudalla Trondhjemissa. Myöskin kotimaassa
saattoi hän tehdä retken joko pyhän ristin luo Hattulaan tai Pyhän
Jaakon luo Renkoon. Matias päätti käydä kaikissa näissä paikoissa ja
heti kuninkaanvaalin päätyttyä alotti hän retkeilynsä.
Palattuaan vihdoin kotiin, otti hän emäntänsä mukaan ja lähti hänen
kanssaan jalkaisin taivaltamaan Hattulaan. Kun he siellä olivat
suudelleet pyhää ristiä ja hartaasti rukoilleen sen juurella,
jatkoivat he matkaa Renkoon. Koska tämä oli viimeinen paikka, viipyi
Matias kaikista kauvimmin polvillaan Pyhän Jaakopin kuvan edessä ja
rukoili tätä apostoolista pyhimystä kaikista hartaimmin. Ja kaikista
suurimman lahjan antoi hän Rengon kirkolle.
Kului sitten muutamia aikoja odotuksessa ja pelossa.
Kun Matias eräänä päivänä palasi pellolta työväkeään katsomasta,
tunsi hän äkkiä kummallisen raukeuden yllättäneen itsensä. Hän
heittäysi pitkäkseen leveään uudinsänkyynsä ja uinahti. Silloin
ilmestyi sängyn viereen Pyhä Jaakko ja sanoi:
"Sinun rukouksesi on tullut kuulluksi ja hurskautesi palkitaan. Nouse
ja katso!"
Pyhä Jaakko siirsi vuodeverhon syrjään ja Matias näki pyhimyksen
päästävän viittansa poimuista pienen pojan, jonka Matias tunsi heti
näköisekseen ja joka hymyili hänelle kirkkailla silmillään.
"Mutta ei tässä vielä kyllin, sinä saat nähdä sellaista, jota ei
vielä ole sallittu yhdellekään toiselle kuolevaiselle: kaikki
jälkeläisesi niin pitkälle kuin heitä riittää."
Pyhimys viittasi poikaa menemään ja hänen sijalleen ilmestyi
täysikasvuinen mies, jossa Matias niinikään näki piirteitä omasta
itsestään. Hän kulki edelleen ja sijalle tuli toisia, yhä vain
uusia sekä miehiä että naisia. Ne kulkivat hänen editseen väliin
yksitellen, väliin eri ryhmissä ja useampia rinnakkain ja kaikissa
niissä huomasi Matias jotakin omasta itsestään. Niiden joukossa
oli ylväitä vallasnaisia ja korkeita kirkonmiehiä, oli uljaita
sotasankareita, jotka kulkivat ohitse helisevin kannuksin ja huojuvin
töyhdöin ja kulettaen matkassaan vihollisilta vallotettuja lippuja,
oli viisaita rauhanmiehiä, jotka istuivat kuningasten neuvostoissa
ja hallitsivat maata. Niitä tuntui riittävän ihan loppumattomiin ja
kummallinen kohina täytti huoneen, kun ne kulkivat ohitse.
Matias oli näkemästään huumautunut, hän hieroi otsaansa ja aikoi
kysyä jotakin pyhimykseltä, joka yhä seisoi siinä vuoteen vieressä ja
piti verhoa koholla, mutta silloin muuttui ohitse vaeltava vallasväki
ikäänkuin savuksi, haihtuen ilmaan.
Pyhimys nosti kättään ja siunasi Matiasta, minkä jälkeen hänkin
hajosi savuksi ja verho laskeusi takaisin vuoteen eteen.
Silloin heräsi Matias.
Hän hieroi silmiään ja hänen suonissaan kohisi kuin olisi hän juonut
väkevätä viiniä. Ja ennenkuin hän oli ehtinyt unensa vaikutelmista
selvitä, lähestyi hänen emäntänsä ja silmät ilosta palaen kuiskasi
hänelle:
"Saat toimittaa uuden lahjan Rengon Pyhälle Jaakolle, sillä minun
sydämeni alla liikahti äsken ja minä tunnen varmasti, että se on
poika."
Yli tulviva riemu täytti Matiaksen sydämen ja hän kiitti hartaasti
pyhimystä, jonka ilmotusta hänen ei enää tarvinnut epäillä. Sitten
otti hän seinältä suuresta häränsarvesta tehdyn käyrän torven,
jolla hänen isänsä jo vanhoista ajoista olivat toitottaneet väkensä
kokoon. Isäntätuvan kuistilta puhalsi hän sitten syyskesän iltaan
niin raikkaan iloisen toitotuksen, että jokainen käsitti heti
kokoontumisen aiheena olevan jonkun hyvän asian eikä tulipalon tai
vihollisen hyökkäyksen.
Mutta kun talon väki ja naapurit olivat kokoontuneet, pani Matias
toimeen suuret pidot ja hänen kasvonsa hohtivat koko illan sisäisestä
ilosta ja tyydytyksestä. Sitä eivät vieraat osanneet kyllin ihmetellä
eivätkä arvata syytä tähän äkilliseen muutokseen.
Asian käsittivät he vasta puolen vuoden kuluttua, jolloin Matiaksen
emäntä synnytti hänelle pojan. Kun se oli kastettu ja saanut isänsä
tahdosta nimen Olavi, virkkoi äiti moittien:
"Meidän olisi pitänyt antaa pojallemme nimeksi Jaakko, mutta sinä
annoitkin Olavin!"
"Siihen oli omat syynsä", vastasi Matias. "Sillä katsos, kun
minä olin Norjassa Pyhän Olavin haudalla rukoilemassa itselleni
perillistä, lupasin minä muun muassa, jos saisin pojan, antaa hänelle
nimeksi Olavin. Olihan minun siis pidettävä lupaukseni."
"Mutta Pyhä Jaakkohan meidän rukouksemme vain on kuullut, koska hän
yksinään ilmestyi sinulle", väitti emäntä.
"Niin kyllä", sanoi siihen Matias, "mutta emmehän silti tiedä, vaikka
siinä olisi Pyhällä Olavillakin osansa. Eikä Pyhä Jaakko voine
asiata ottaa pahakseen, sillä eivät kaiketi pyhimykset saata olla
kateellisia. Ja sitäpaitsi -- voimmehan seuraavalle pojallemme antaa
nimeksi Jaakon."
Emäntä katsoi tutkivasti miestään, epäillen itsekseen, että tällä oli
mielessään pieni viekkaus pyhimystä kohtaan. Kuinka lienee, mutta
ainakin he parin vuoden kuluttua saivat vielä toisenkin pojan, josta
tuli kaima Rengon Pyhälle Jaakolle.
Näihin aikoihin otti Matias suorittaakseen ratsupalvelusta ja
sai rälssikirjan. Hän eli vanhaksi ja ehti nähdä poikansa Olavin
kotikihlakuntansa tuomarina sekä useiden poikain isänä.
Kun kuningas Eerik Pommerilainen oli Suomessa käymässä, antoi hän
aateliskirjan muun muassa Olavi Matinpojalle, Joensuun herralle.
Kysyttäessä, mitä hän tahtoi aateliskilpeensä kuvattavaksi, juolahti
hänen mieleensä esi-isäin käyttämä torvi, jolla hänen isänsä oli
kutsunut väkensä ja naapurinsa viettämään ennakkojuhlaa hänen
maailmaan tulostaan. Siten tuli hänen vaakunaansa sarvesta tehdyn
torven kuva.
Herra Olaville syntyi kaikkiaan viisi poikaa. Niistä kohosi yksi
tuomiorovastiksi, toinen Turunlinnan isännäksi ja muut elelivät
asemiehinä maakartanoissaan.
Suku laajeni ja työnsi lakkaamatta uusia vesoja. Tuntui kuin se olisi
perinyt hedelmällisyytensä Joensuun meheviltä pelloilta, jotka olivat
luoneet ja edelleenkin pitivät yllä suvun rikkautta.
Aste asteelta toteutui Pyhän Jaakon ennustus. Yksi Matiaksen
pojanpojan pojista kohosi jo Etelä-Suomen laamanniksi sekä
valtaneuvokseksi. Ja sitten seurasi vuosisatojen vieriessä pitkä rivi
ritareita, valtaneuvoksia, amiraaleja ja kenraaleja, joiden maine
levisi laajalle, sekä valtiomiehiä, jotka hoitivat hallitusta kuin
itsevaltiaat kuninkaat.
Mutta aikojen kuluessa Joensuun Matiaksen jälkeläiset, jotka
loistavilla urillaan olivat kohonneet kuka vapaaherraiseen kuka
taas kreivilliseen säätyyn, vieraantuivat vähitellen kotimaastaan
ja omasta kansastaan. Heidän vaakunassaan näkyi kuitenkin vielä
kantaisän käyttämä sarvi, jonka johdosta suku oli saanut nimen
Horn. Se antoi näille myöhäsyntyisille jälkeläisille aiheen ruveta
uskottelemaan, että suku oli kotoisin Alamaista, josta muka
kantaisä oli Ruotsin kautta tullut Suomeen. He eivät tienneet enää
mitään Joensuun Matiaksesta, hänen häränsarvisesta torvestaan,
toivioretkistään ja Pyhän Jaakon ilmestyksestä. Ja niin ollen eivät
he myöskään tienneet sitä, että pyhimys, näyttäessään kantaisälle
kaikki hänen jälkeläisensä, oli viimeisten antanut hänen silmissään
haihtua savuksi, millä pyhimys oli tahtonut osottaa heidän
kiittämättömän vieraantumisensa oikeasta suomalaisesta sukuhaarastaan.