Ja Junnulle alkaa hauska aika omissa töissään pitkinä päivinä
kevättalvella. Hän hakkailee halkoja, ajelee heiniä kotiin ja hirsiä
uusiin rakennuksiinsa, navettaan ja aittaan.
Hänen mielihyvänsä häiriytyy kuitenkin eräänä aamuna, kun hän metsään
ajaessaan kuulee hakkausta korvesta. Se on kai vain joku halonhakkaaja,
mutta ei hän kuitenkaan tahtoisi, että se tulisi hänen tuvalleen. Ei se
tulekaan sinne, näkyy ajavan kuormineen lammen taitse kylälle päin.
Eikä kuulu sitä enää moneen päivään takaisin tulevaksi. Mutta kerran,
kun Junnu jo huoletonna istuu rekensä pajuilla, ajaa sama halkomies
metsätiellä vastaan, mutta ei virka sanaakaan, kun Junnu sanaa
virkkamatta kääntyy toiselle polulle. Hevonen oli isäntätalosta, Tahvon
entinen ajohevonen, mutta ajaja outo.
Monena päivänä se tulee ja menee samalla tavalla. Eihän se näy tahtovan
häntä häiritä, lieneekin joku uusi vastatullut siivo renki, ja kun he
taas tulevat vastakkain, seisauttaa Junnu hevosensa, menee tupakalle ja
antautuu puheisiin. Tahvo kuuluu menneen keväällä ruunun töihin
rautatielle, kun ei isäntä tahtonut työssään pitää eivätkä sopineet
palkoista, kertoo renki. Junnua miellyttää mies, se kohtelee häntä
melkein kunnioittaen, ihmettelee hänen hyviä ansioitaan, joista Junnu
kertoo ja kertoo vielä muistakin puuhistaan, uusista aitta- ja
navettarakennuksistaan. Kutsuupa hänet kotiinsakin käymään, kun
sattunee vielä sivu ajamaan. Renki tulee, kiittelee taas ja ihmettelee
ja puhuttelee häntä kuin isäntä-miestä, ja vaikka Junnu kuinkakin
koettaisi sitä väijyä, ei hän näe mitään ivaa hänen silmissään
piilemässä.
Eräänä sunnuntaina ajaa isäntäkin häntä tervehtimään. Sanoo lähteneensä
asian alkaen häntä katsomaan, kun luuli hänen iäksi päiväksi peittyneen
nietoksien sisään. Junnu keittää kahvit ja tarjoaa kaupungin tupakoita,
ja isäntä kehuskelee hänkin hänen laitoksiaan. Kyllä sinä vielä tähän
täyden talon rakennat, kun kerran olet niin hyvään alkuun päässyt,
sanoo hän.
Ja he puhelevat Junnun uusista viljelyksistä ja neuvottelevat siitä,
mihin olisi paras tehdä peltoa ja mihin paras niittyä. Isäntä neuvoo
ottamaan viljelykseen koko alan tästä pirtiltä tuonne lammelle.
Junnusta olisi parempaa peltomaata vähän loitompana, mutta isäntä
arvelee, että aina se on pelto paras hoitaa nurkkajuuresta käsin.
Ettäkö minäkin kerran pääsisin isäntämiesten arvoon, ettäkö minuakin
kerran olisivat pakotetut oikeana ihmisenä kohtelemaan? ajattelee hän
isännän mentyä.
Ja kevään tultua ryhtyy Junnu omien tuumiensa innostamana yhä uhemmin
raatamaan. Hän kaataa suuren kasken päivän puolelle mäen rinnettä,
aitaa pienen hakamaan ennen kaskettuun lehtoon, perkaa peltoa ja raivaa
niittyä alankoon.
Hänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen
seuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee
piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheilleen ja
tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut
mukana taskussaan.
Hänen kevättoukonsa nousevat hyvälle oraalle ja pensovat siitä
tuuheaksi laihoksi. Ja kun hän niitä katselee ja ajattelee tätä uutta
elämäänsä, kihoaa taaskin vesi hänen silmäänsä, ja leuka vähän
värähtelee.
Mutta samalla tulee välistä aiheeton, käsittämätön pelko siitä, ettei
vain tapahtuisi mitään, joka häntä häiritsee ja särkee hänen onnensa.
Hän koettaa kuvitella sitä jos jonkinlaiseksi. Unessa hän kerran on
tuntevinaan, että se tietymätön vahinko on tulevinaan kuin kylältä
päin, nousevinaan kuin mustana, paksuna pilviseinänä, joka ryskii ja
paukkuu korvessa, vie katon hänen pirtistään ja painaa hänet suulleen
maahan. Hän panee unen mieleensä, miettii sen merkitystä ja keinoja sen
torjumiseksi.
Kunhan ei isäntä suuttuisi häneen jostain, kunhan ei ajaisi pois häntä,
kun ei ole tehty kirjallista kontrahtia. Tekee hänelle mieliksi peltoa
siihen, mihin se sitä ehdotteli. Ehkäpä se tulee yhtä hyvää siinäkin,
vaikka onkin vähän isompitöistä.--Tai voisivat papit ahdistaa häntä
lehmän saatavista tai siitä, ettei hän ole käynyt kinkerillä eikä
ripillä, ja ruunu laittaa vallesmannin hakemaan verojaan?
Ja hän menee pappilaan, maksaa voinsa, pyrkii luetettavaksi ja
ilmoittautuu ripille.
Samalla retkellä hän käy suorittamassa ruununveronsa ja jättää
vuokransa etukäteen ruununvoudin kirjurille, kun ei vielä ole oikea
maksunaika.
Eihän niiden nyt pitäisi päästä miltään puolelta hänen kimppuunsa,
eihän nyt pitäisi ihmisten eikä taivaankaan häntä vainota, ajattelee
hän kotiin kävellessään.
Olisi hän sovittanut sen Tahvonkin, jos se olisi ollut tavattavissa.
Mutta ehkä tuo lienee leppynyt jo tuokin, kun ei ole jo tähän mennessä
vihaansa näyttänyt.
Ja hänen pelkonsa on jo kokonaan poistumaisillaan, kun hän taas muistaa
äitinsä. Jos ne rupeaisivat kunnan puolesta riitelemään sen eläkettä,
kun saavat kuulla, että hänellä on hevonen ja lehmä. Ja jos Jumala
katsoo häntä syrjin silmin, kun hän oli sille niin sydämetön sen
eläessä eikä soitattanut eri kelloja kuoltua.
Hän kääntyy takaisin, käy kunnanesimiehen puheilla ja lahjoittaa
muutamia markkoja köyhäin kassaan, kun ei enää oteta muussa muodossa
maksua;--ja sitten hän käy kirkonkylän nikkarissa tilaamassa puuristin
äiti-vainajansa haudalle.
Se häntä rauhoittaa, hän on mielestään nyt kokonaan irti pahasta
maailmasta.
Eiväthän he hänelle nyt enää mitään mahda, eiväthän voi enää millään
keinoilla päästä hänen kimppuunsa. Eivätkä ehkä tahdokaan.
Ja hän alkaa kuin leppyä heille mielessään, hänen vihansa leutonee,
katkeruus sulaa pois, eikä hän enää usko omia aavistuksiaankaan, jos ne
välistä vielä pyrkivätkin tulemaan.