On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa
ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään
huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa,
ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa
mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta,
kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut
sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle,
rakennukset jäisivät talon hyväksi.
Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt!
myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta--selkään hän ei
henno nousta--ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään.
Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa
toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin
yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja
kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja
ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie
vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea
tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää
vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.
Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka
pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita
eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran
selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää
ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla
kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse
savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu
vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin
paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä
häiritsemään.
Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon
taas liikkeelle lähtiessään.
Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.
Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä
löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja
tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo
toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?
Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa
lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän
on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan
sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain
asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin
rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin
tekoon.
Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti
kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä
liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki
vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän
heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain
metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas
hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä,
ennenkuin uskaltaa astua esiin.
Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu
saanut pirttinsä kattopäälle.
Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka
hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee
katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan
poltellen ja tuleen tuijottaen.
Onko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät
suojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos
jokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse
ketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi?
... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen,
--johtuu hänelle yht'äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä
muistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut
samalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan
omaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten
pilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna
höyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu
kellojakaan soittamaan...
Oli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana,--mutta kun ne veivät
sen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä
päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia:--»Tuolla tulee portto
poikineen!--Jaanan Junnu! porton poika!--Jaanan Junnu! porton poika!»--
Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät
molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta
kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu
oli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin
kaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan
hänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän
eikä mennyt...
Olisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia,--ja vaikka olisi äitikin
saanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt
yhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan
pajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja
lehmärahoja ansaitsemaan.
Olisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta
siellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli
päässyt.
Toisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään
kirkonkylän ja muut tutut seudut.
Puolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta
sisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä.
Ei kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään.
Mutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa
kaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä.
Ellei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee
yösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja
tiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja
helpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille
taipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa
kanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja
jota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta.
Mutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen
kaupungista toiseen.
Ja kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää
ylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä
vastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta
ennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä
pitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa,
joka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen
tiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä
kerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät
ja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään.
Reessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan,
ja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin
palattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja
hevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään
puiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja
kadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee
tuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa
tehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta
hevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa
ja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat,
etteivät toista kertaa hänen tielleen tule!
Mutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten
jaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää
eikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian--yhä kirkonkylää ja asutuita
paikkoja kiertäen--kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka
hän on saamillaan säästövaroilla ostanut.
Hän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse
sevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään
häntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan.
Hän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä
joukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa
mielessään: »Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma
mökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.»
Kun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään
hautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt
ainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet
pihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi.