XIV.

Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä

siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja

ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja

merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret

palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen

tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui

tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille

musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne

ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle

suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka

täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta,

väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä

kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia

yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa

vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan

äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy

ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee

kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin

kuoleva ilveskissa.

Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään

kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut

siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa

makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän

oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja

taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen

kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli

hänelle maksanutkin.

Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka

hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli

suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen

uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään

rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava

ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut

rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja

niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille

parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria

halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat

ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut

ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa,

kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan

home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.

Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se

vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin

huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi

hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on

tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja

taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla,

sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan

siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena

valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa,

se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut

tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on

aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki

sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat

hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi,

sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys.

Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen

asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä

oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.

"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä

kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän

ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn

ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja

yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon,

tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen

pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä

kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun

kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt

väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla,

yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin

pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki.

Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla,

hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin

kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain

nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla

painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi

henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän

miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa,

raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa

maan mustiin multiin...

Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut

pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut,

maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa

oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin.

Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina

oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan

vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla

maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta,

vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se

kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän

tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli

kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen

ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.

Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus

yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa

aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa

työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä

tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut,

kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille

itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä

toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän

näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä

huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.

Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen

viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä

kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään

Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen

autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja

nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin

suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen

täydellisyyden ansaita!"

* * * * *

Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei

ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä.

Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana

ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska

se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin

maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se

koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se

kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se

koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä

ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti,

jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä.

Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja

"työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja

hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa

teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja

mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa

hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen

yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.

Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista

irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa

itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti

suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän

määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt

aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta

melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät

tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä

he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset

maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi

jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi

heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen.

Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota

nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha

"verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä

lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien

akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn

ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä

nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin

pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen

maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä

vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari

tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut

Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa

vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto,

keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille

uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa

kotitekoinen viinapannu -- eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei

olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä

ja asemansa auttamishalua.

Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion

esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se

hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä

ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen

yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä

mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:

-- Haluatteko torppanne omiksenne?

-- Ka...

Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille

suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni

omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi

kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa.

Erotuskustannukset maksaa torppari itse.

Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään

veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä

syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille,

tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta

muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus

tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista.

He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen,

vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön

riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä

pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista

sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.

Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat

nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman

ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien

maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista

pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle

palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli

ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan

hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho

ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli

nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin

aikaisin yleisemminkin.

Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen

maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien

ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho

ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien

"huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen

asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen.

Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei

ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa

kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti

tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat

muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin

kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi

kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle

hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.

Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle

aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää.

Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita

rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää.

Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia

maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne

muuttaisivat uudisviljelijöiksi -- se tuntui vaikealta. Heidät täytyi

siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään

maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se

puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain

tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät

alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät,

koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.

Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi,

että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä

tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen

täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei

voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä

vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät,

anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina

itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa

tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa

haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa,

nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten

määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus,

vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä

rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita

"s--n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun

yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea,

ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi,

silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan

viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva

silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä,

oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset,

varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja

läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen,

tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon

kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina

vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa,

näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat

olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen

elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat

kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi -- silloin oli hänen oma sydämensä

kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin

hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden

ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle

oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen

osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut

sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta

vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme

kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi.

Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon

pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee

ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata

isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka

tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme

on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin

samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön.

Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan

ruumiissa -- siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä

leikkaus."

Katsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea

muistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman

katkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli

tähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt

hänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut

Evan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret

ja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja

vastuunalaisuudet -- kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella

asui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa,

oli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä

taloudellisesti että siveellisesti -- hän oli alueensa hallitsija,

jolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä,

että alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka

odottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään

viljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä

vielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa

Pellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se

viisaasti siihen johdettaisiin -- miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen

ryhtyisi?

Ja siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli

oikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana,

astumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi

hän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä

mäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten

muutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat

palstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti

metsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi

kuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi

ja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden

lopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen

prosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys

ja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän

saisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset

ryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa

kivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten

talvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja

siistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi,

keväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan

sekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa,

osoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon

pantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän

nyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia

haaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti

lainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei

voi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon

taistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi

Eva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä

vähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän

jokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä

kaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin

halvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä

suurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä

kukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen

tunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi

hän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja

tarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen

hyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka

täytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi

hän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta

ja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja

neljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen,

mikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen

edistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta,

mutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen

haitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi

väen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että

siihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis

saattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän

saisi palkakseen.

Ja kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä,

tunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon

se oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä

rakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja

huomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin

kammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä

terävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein.

Juuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille

summille, jotka hän siihen oli uhrannut -- saisi ja oli jo saanut.

Sillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu

ja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie,

saattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa

kiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut

hänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee

pois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä

oman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.

Niin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon

kimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden

vaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet

siitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla

onnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi

ikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi,

ettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat

hänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat,

hämyisen kuulakkaat illat.

Kun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä

metsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta

ja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi

hän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen

täyttävää rauhaa.