VARRO. Olemme, eikä tyttörukalla ole mitään aavistusta Kaarlon
onnettomasta himosta. Jos teidän nyt vaan onnistuisi taivuttaa miehenne
muuttamaan kaupungista, kävisi kaikki hyvin. Silloin voisitte olla vähän
enemmän kotona ja, suokaa anteeksi, tehdä se vähän hupaisemmaksi
miehellenne, jättää huvit ja seurustelut sukulaisten kanssa vähemmäksi,
niin hän unohtaisi pian hullumaiset rakkauden houreensa.
LIINA. Ah, minä tekisin kernaasti kaikki mitä voisin, mutta se on jo
myöhäistä. Hän on jo puhunut avioerosta ja sanonut ettei hän voi elää
yhdessä kanssani.
VARRO. Sehän on mahdotonta!
LIINA. Päin vastoin, liiankin totta, ja teitä hän vihaa.
VARRO. Minua?
LIINA. Niin, hän oli kuullut meidän keskustelumme eilen ja nyt on hän
raivoissaan sentähden, että ilmaisitte hänen salaisuutensa. Hän kulkee
ladattu revolveri taskussa ja on luvannut ampua ensin teidät ja sitte
itsensä, jos vaan tapaa teidät täällä.
VARRO. No, mutta, onko hän jo mielenviassa?
LIINA. Pelkään melkein ettei hänen laitansa ole oikein. Kaikessa
tapauksessa ette saa ärsyttää häntä enään, sen vuoksi pyydän teitä
menemään, ennenkuin hän tulee takaisin.
VARRO. Olkoon niin, ehkä se on järjellisintä, vaikka itse puolestani en
häntä pelkää.
LIINA. Ei ainoastaan teidän tähtenne, vaan minun tähteni, hänen, meidän
kaikkein tähtemme on se parasta. Menkää siis, niin teette kiltisti.
VARRO. No niin, noudatan tahtoanne.
LIINA. Herra Jumala! olen unohtanut katsoa ikkunasta ulos! Nyt tuli hän
jo portista sisään, ja nyt on hän jo portailla. Piiloutukaa,
piiloutukaa, muuten tappaa hän meidät kaikki.
VARRO. Juoksenko ruokasaliin?
LIINA. Elkää, elkää, sieltä löytää hän teidät. Menkää ennen tämän
tulenvarjostimen taakse, se on vanhanaikainen tarvekalu, jonka
lainasimme Oortta tädiltä seuranäytelmää varten. Se on kyllin suuri
kätkemään teidät.
VARRO. Mutta enkö polta itseäni?
LIINA. Ette. Uuni ei ole kuuma. Koko tuntiin ei sinne ole puita pantu.
Kiirehtikää vaan.
VARRO (menee piiloon). Tästä tulee draamallinen kohtaus.
LIINA. Heti kun mieheni menee johonkin muuhun huoneeseen, pitää teidän
ottaa tilaisuudesta vaari ja hiipiä ulos (ottaa koruompeluksen
käteensä).
KAARLO (tulee). Katri arveli tohtorin olevan täällä.
LIINA. Hän on mennyt.
KAARLO. Kummallista, etten häntä kohdannut. Arvattavasti ei hänen tee
mielensä tavata minua.
LIINA. Ei suinkaan, mielettömiä ihmisiä jotka kulkevat revolveri
taskussa, ei ole niinkään hauska kohdata.
KAARLO. Mieletön, niin, olet oikeassa; mutta kuka on saattanut minut
mielettömäksi? Voi Liina, Liina! Ettet ole välittänyt kodostasi, että
olet pannut suuremman arvon turhanpäiväisille hameille ja sukulaistesi
seuralle, sen voin antaa anteeksi. Mutta, että uskottomattomasti olet
pettänyt minut, riistänyt minulta parhaan ystäväni, johon luotin kuin
itseeni, kuin sinuun, sitä en milloinkaan anna anteeksi. Nyt ei ole
minulla enää mitään, olen kadottanut kaikki mitä rakastin, vaimoni, sekä
ainoan todellisen lapsuuden ystävän (itkee, puheen ajalla on Anna
tullut sisälle ja mennyt tohtorin viittauksesta varjostimen taakse.)
LIINA. Uskottomasti pettänyt sinut? En koskaan ole rikkonut sinua
vastaan, eikä ystäväsi myöskään; mutta sinä vihaat häntä sentähden, että
hän on havainnut salaisuutesi ja ilmaissut mielettömän rakkautesi
viattomaan sisareeni.
KAARLO. Minun rakkauteni sinun sisareesi? Nyt menee jo liian pitkälle.
Jos luulet koristavasi luvattoman suhteesi tohtoriin, panettelemalla
viatonta sisartasi, niin petyt Liinaseni.
LIINA. Olisiko se mahdollista?
KAARLO. Mikä?
LIINA. Joko olemme molemmat mielettömiä, tai on kaikki hirveää väärin
käsitystä.
KAARLO. Minun puolestani se ei ole mikään väärin käsitys... Minä kyllä
tunnen jutun rakkauden kirjeistä, ja olen omin silmin nähnyt.
LIINA. Vai niin, tuo viaton kirjelippuko kysymyksessä on? Salli minun
selittää.
KAARLO. Tässä ei tarvita mitään selityksiä.
LIINA. Ja kuin minä olen todistanut olevani syytöin, niin on sinun
vuorosi todistaa, oletko yhtä viaton.
KAARLO (itsekseen). Olisiko sittenkin joku erehdys?
LIINA. Kuule Kalle, kuuntele minua tyyneesti, ehkä koko tulevaisuutemme
onni riippuu tästä selityksestä.
KAARLO. No selitä sitte. (Ovikello soi.) Nuo sukulaiset, nuo sukulaiset
ottavat minulta hengen. (Tädit tulevat.)
RIIKKA. Tänään olemme päättäneet jäädä tänne puolipäiväksi ja syödä
eilisten pitojen jäännökset. Tänäpaivänä annan köyhieni -- -- --
OORTTA. -- -- -- Olla rauhassa.
RIIKKA. Jollei kukaan vaivaisi kanssa ihmistään enemmän kuin
minä -- -- --
OORTTA. Luonnollisesti olen se minä, joka en koskaan voi antaa ihmisten
olla rauhassa, sano ajatuksesi suoraan Riikka. Olenhan minä jo tottunut
sinun pistelypuheisiisi. Ohhoh kuinka teillä on kylmä.
RIIKKA. Totta kyllä, ei täällä ainakaan lämmin ole. Katri! -- --
Tuleppas panemaan puita pesään.
LIINA. Minun mielestäni on täällä hirveän lämmin.
RIIKKA. Päin vastoin lapseni. Vapisethan vilusta.
KATRI (vie puita uuniin). Ai!
OORTTA. Mikä sinua vaivaa Katri?
KATRI (änkyttää). Minä, minä sain vaan tikun sormeeni.
OORTTA. Lisää nyt kerrassaan niin, että riittää.
KATRI. Voitte olla levollinen, että tulee tarpeeksi lämmin. (Menee
Kaarlon luo.) Ehkä herra on hyvä ja antaa rahaa kaaliksiin. (Rahoja
ottaissaan hiljemmin.) Tohtori on piilossa tulen varjostimen takana.
(Menee riemuiten.)
KAARLO (istuutuu ja katselee lakkaamatta vaimoaan).
RIIKKA. Kuinka te kaikki olette niin äänettömiä?
OORTTA. Lohdutamme itsemme sillä, että sinä puhut siihen siaan kaikkein
edestä.
RIIKKA (Liisalle). Eikö sanomalehdissä ole mitään uutta?
LIISA (on koko ajan lukenut nojatuolissa sanomalehtiä). On. Berliinissä
on tapahtunut hirveä murha, eräs leipuri on paistanut vaimonsa
rakastajan.
RIIKKA. Sehän on kauheata!
LIISA. Luenko sen ääneen?
KAARLO (innostuneena). Lue, lue. (Pitää silmällä varjostinta ja vaimoaan
sekä on hyvin levoton.)
LIISA (lukee). Berliinissä, erään suurimman kadun varrella, asui vanha
leipuri, jonka nuori vaimo oli luvattomassa suhteessa erään sotilaan,
miehensä ystävän kanssa. Eräänä sunnuntaina tapasivat nämä toisensa
leipomahuoneessa. Kuin vaimo kuuli miehensä lähenevän, kätki hän
rakastajansa leivinuuniin, vaimo ei tietänyt, että uuni oli lämmitetty
ja kuin tuo onneton vaimo miehensä mentyä aukaisi uunin luukut, löysi
hän kolme sokurikakkua ja armaan sotilaansa ruskeiksi paistuneina.
KAARLO (nauraa hyvin kamalasti). Sehän oli erinomaista, (Pitää yhä
silmällä varjostinta.)
RIIKKA. Täällä haisee käry, tuli on varmaan tarttunut johonkin. (Alkaa
etsiä hyvin kiiruusti. Tulenvarjostin kaatuu. Varro ja Anna tulevat
esiin, kaikki kauhistuvat. Liina parkaisee ja vaipuu sohvalle melkein
pyörryksiin.)
ANNA (tarkastaa hamettaan). Täältä se käry haisee, me molemmat olemme
syttyneet tuleen. Mutta arvaahan sen, kuin sydämmessä on palava rakkaus
ja selän takana kuumennettu uuni, voi todellakin tulla liian kuuma.
KAARLO (lähestyy vaimoaan). Anna anteeksi Liina! Nyt käsitän kaikki.
LIINA (puristaa innokkaasti miehensä kättä, melkein itkien). Kuin jäämme
kahden kesken, niin annamme täydellisen selityksen toisillemme.
KAARLO. Ja sitte toivon, ettei meidän välillämme tapahdu useampia
erehdyksiä.
RIIKKA. Mutta Anna! Mitä tämä merkitsee? Kuinka kehtaat sinä piiloutua
naimattoman herran kanssa varjostimen taakse?
ANNA. Se merkitsee, että Varro ja minä tahdoimme antaa kihlauksemme
tiedoksi oikein loistavalla tavalla. Samassa kuin tulenvarjostin kaatui,
alotimme avioelämämme suuren draaman ensi näytöksen.
KAARLO. Avioliitto ei ole ensinkään draamallinen; se on vaan sarja
kohtauksia.
ANNA. Mutta sen yhdistää aina punainen lanka.
VARRO. -- -- Ja se lanka on lemmen jumalan punoma.
KAARLO. -- -- Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei
langasta solmuja puutu.
LIINA. Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö
niin, Kaarlo?
KAARLO. Olkoon menneeksi, muutetaan vaan, ja tehdään avioliitomme
suloiseksi luonnonlasten elämäksi.
(Tädit ovat poislähdössä.)
RIIKKA. Minä pelkään, että tuo luonnonlasten tapainen elämä käy vähän
pitkäksi ajan mittaan.
KAARLO. Ole levollinen täti; voimmehan silloin tällöin saada tilaisuuden
pieniin kotoisiin kohtauksiin. Toivon teidän välistä tulevan luoksemme,
näyttelemään vieraitten osaa.
OORTTA. Oliko se piikki vai?