ANNA. Mutta Liina, mikä sinun on?
LIINA. Anna anteeksi, siskokulta, olen niin häijy ja katkera, mutta minä
olen niin onneton, niin sanomattomasti onneton. (Syleilee rajusti Annaa
ja menee itkien kiiruusti huoneeseensa.)
ANNA (aikoo seurata, vaan jää ovelle). Nyt ei taida asiat olla oikein?
VARRO (tulee). Hyvää huomenta! Kiitos viimeisestä. Kuinka rouva voi?
ANNA. Pelkään ettei hän voi oikein hyvin.
VARRO. Mikä häntä vaivaa?
ANNA. Saman kysymyksen olen minäkin tehnyt, mutta turhaan. Pelkään hänen
olevan kipeän enemmän sielun, kuin ruumiin puolesta. En enää tunne
sisartani, hän on niin hermostunut ja herkkä ärtymään, ja samoin on
miehensäkin laita. Pelkään, etteivät he elä oikein onnellisesti yhdessä
ja kuitenkin tiedän, että he molemmat rakastavat toisiaan oikein
sydämmestään. Ainoastaan pienet kohtaukset tekevät heidän elämänsä
karvaaksi, ihan joutavat asiat. Liina on vähän ajattelematon, mutta olen
varma siitä, että hän vielä parantaa itsensä, olen joskus puhellut hänen
kanssaan, välistä oikein vakavista asioista, ja hän myöntää olevani
oikeassa.
VARRO. Te olettekin niin hyvä ja järkevä. Ansaitsisi sitä mennä naimaan
uudestaan jos saisi teidän kaltaisenne vaimon.
ANNA (hymyillen). Se ei liene vaikeata.
VARRO. Eikö? Neiti Anna! Minä vihaan verukkeita, enkä juuri osaa
esiintyä huokaavana kosiana, sen vuoksi kysyn suoraan: tahdotteko tulla
vaimoksi leskimiehelle? Päivä päivältä, on se käynyt selvemmäksi, että
rakastan teitä, lemmin teitä, enemmän kuin ketään naista tähän asti, jos
te vaan aina pysytte tuollaisena samana hyvänä Annana.
ANNA. No niin. Te olette puhuneet suoraan; en minäkään tahdo
teeskennellä enkä vaatia ajatus aikaa, koska kysymys oli muka niin
odottamaton y.m., sillä se ei olisi totta. Olen huomannut teidän pitävän
minusta, ja miksikä sitä kieltäisin -- -- -- minä pidän myöskin teistä.
Eikä mikään ole minulle rakkaampaa, kuin teidän tulevan onnenne
edistäminen, jos se vaan minusta riippuu.
VARRO (likistää rintaansa vasten). Kiitos, kiitos kelpo tyttöseni. Mutta
eikö meidän nyt, kun olemme ajatelleet omaa onneamme, pitäisi vähän
miettiä ystäviemmekin onnellisuutta. Minua surettaa nähdä heidän
molempain kärsivän. Minusta olisi parasta jos he muuttaisivat vähäksi
aikaa maalle.
ANNA. Aivan niin, te olette oikeassa.
VARRO. Sinä (suutelo).
ANNA. Sinä.
VARRO. Katsoppas armaani, kuin sisaresi tulee erilleen näistä turhan
päiväisistä huveista, voisi hän tehdä kodin miellyttävämmäksi. Ehkä
Kaarlokin jättäisi sitte vähemmäksi nuo ijankaikkiset raittiuspuuhansa.
ANNA. Olet oikeassa, mitä edelliseen tulee ja tahdon esitellä sitä
Liinalle. Mutta mitä pahaa siinä on, jos Kaarlo harrastaa raittiutta?
Raittiudesta riippuu sentään osaksi koko kansamme onni ja saatpa nähdä,
että vuoden päästä olet sinäkin ehdottomasti raitis, saatpa nähdä.
VARRO. No, no, etköhän nyt sentään usko minusta liian hyvää? Eiköhän se
sinuakin vähän harmittaisi, jos minä alkaisin kulkemaan kokouksesta
kokoukseen ja yhdistyksestä yhdistykseen ja sinä vaan kotona
tuudittelisit lasta.
ANNA. Hyi sinua! Ei ensinkään, minä vaan odottaisin kahta rakkaammin
sinua kotona, kuin tietäisin, että käyt sotaa koko maailman vihollista
vastaan ja minun kiitollisuuteni elähyttäisi vaan sinua raskaassa
velvollisuudessasi. Mutta nyt menen minä esittelemään Liinalle -- -- --
VARRO. Ei, ei, salli se minun tehdä, luulen saavani hänet paremmin kuin
sinä järki perusteita tottelemaan.
ANNA. Niin minäkin luulen. Hän oli niin kummallisen kiihkoisessa
mielentilassa, että sysäsi minutkin pois, oikein raivoisalla
kiivaudella, ja riensi huoneeseensa.
VARRO (itsekseen). Vai jo ollaan niin pitkällä!
ANNA. Minä menen sillä välin kävelemään, kuin pidät hänelle
nuhdesaarnan. Mutta, jos minä menisin Kaarlolle saarnaamaan, kai siitä
olisi hänellekin hyötyä, ei suinkaan hänkään ole ihan viaton.
VARRO. Anna se kernaammin jäädä tekemättä siksi kuin olen puhunut
sisaresi kanssa.
ANNA. Sama se, tapahtukoon tahtosi. Hyvästi siksi.
VARRO. Hyvästi armaani. (Saattaa ovelle, suutelevat. Koputtaa rouvan
ovelle.) Rouva Kiipula, laskekaa sisälle, minulla on teille tärkeää
puhuttavaa. Varro täällä on, tulkaa ulos silmänräpäykseksi niin kerron
teille tärkeän uutisen.
LIINA (pelästyneenä tulee). Herra Jumala, tekö täällä tohtori! Minä
pyydän menkää, jättäkää silmänräpäystäkään viipymättä tämä talo, muuten
syöksette meidät kaikki onnettomuuteen. (Katsoo ikkunasta.)
VARRO. Onnettomuuteen? En suinkaan, päin vastoin kerron teille
onnellisen tapahtuman. Sisarenne ja minä olemme kihloissa.