RIIKKA (tullessaan). Tässä olemme nyt kaikki kolme, lapsukaiseni; mutta
minä en voi olla kauan tällä kertaa. No onnea, onnea, kultaseni, elä
kauan, kauan, niin että me saisimme iloita monta, monta kymmentä vuotta
sinun hyvin voinnistasi, (taputtaa poskelle) sinä 21-vuotias
kultalintunen.
OORTTA. Kaikkea mitä Jumala antaa voi, antakoon hän sinulle runsaalla
kädellä.
LIISA. Jumala antakoon sinun edeskinpäin pysyä terveenä, lapseni,
terveys on paras lahja, ja varjelkoon ettes vaan kuuroksi tule, niinkuin
minä, tätiraukkasi. (Äänen muutos.) Ja nyt me autamme, missä suinkin
voimme, ettet itse niin paljon tarvitse hääriä, nyt pitää sinun vähän
levähtää, että voit olla, vieraitten aikana, hilpeällä mielellä.
OORTTA. Niin, tänään et saa olla väsyksissä.
LIINA. Kyllä kai saan tarjota kupin kahvia?
RIIKKA. Kyllä, kahvikuppia vastaan emme pane vastalausetta, vai kuinka
Oortta?
OORTTA. Oliko se piikki vai?
LIINA. Kuinka sellaista voit luulla?
OORTTA. Siinä tapauksessa vaan tahdon sanoa etten pane arvoa kahville
enkä kahvijuoruille (vilkaisee Riikkaan) niinkuin muutamista ei voi
sanoa. (Liisalle.) Istu nyt tähän nojatuoliin, niin Kaarlo hankkii
sinulle sanomalehden.
LIISA. Kiitos. Kernaammin aamulehti.
KAARLO. Tässä on, täti, viimeinen numero, siinä kerrotaan kolmesta
hirveästä murhasta ja yhdestä katuryöväyksestä, puhumattakaan parista
itsemurhasta ja muutamista rautatie onnettomuuksista.
LIISA. Tuhannen kiitosta, sehän on oikein hauskaa.
RIIKKA. Niin, mitäs minun piti sanomankaan? Oikein, nyt muistan: Ei
suinkaan sinulla, Kaarlo, ole vanhaa saapasparia tahi kulunutta takkia
antaa minulle?
KAARLO. Jahka katson. Ne tietysti käytetään hyvään tarkoitukseen?
RIIKKA. Tietysti, tiedäthän suurimman iloni olevan auttaa
kanssaihmisiäni.
OORTTA. Siinä teet hyvin kauniisti, erittäinkin kuin ei kukaan
kanssaihminen vielä ole auttanut sinua.
RIIKKA. Siitä en ensinkään ole pahoilla mielin.