Miss' olet, meri suunnaton ja suuri,
mi sammuttaisit sielun maailmanpalon,
nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren
ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!
Sammuta tunnontuskan hurja liekki,
mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen,
niin että uupuis elon kuluttava kulo
pois viileen iäisyyden valtamereen!
14.
Ei, ei, minä tahdon päästä
nyt voittajaks voimien valtavain,
iki-jumalat, ettekö säästä,
te ette ole jäästä,
multa vaaditte voittoa vain!
Taas tahtoni taistohon lähden,
tien aution auki ma laulaen luon,
minun nuoren onneni tähden
ja valittuni nähden
vielä viimeisen voimani voittohon tuon.
Te katsotte ylhäällä tuolla
vain kulkumme kunniaa,
kaiken tappion tuolla puolla
on kempin kaunista kuolla,
en varjojen tieltä mä väistyä saa!
15.
Kalliolla korkealla
kirkkaan taivaankannen alla
seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin,
raikas oli meillä mieli,
alla lauloi satakieli,
kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.
Taivaanrannan punaa kohti
monen kirkon tornit hohti,
palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin,
illan loimu ikkunoista
heijastui kuin auringoista,
tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.
Pilvet kulki niinkuin aaveet,
minne haihtui illan haaveet?
Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi.
Lemmellemme etsin lymyn,
kasvoillas näin oudon hymyn,
välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.
16.
Katso, ilta himmeeks käy,
soilta soutaa saariin sumu,
kaupungista haihtuu humu,
kuolee pois
kuin se pahaa painajaista ois, —
ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.
Päivä tummuu, tervehtää
niinkuin impi rakastajaa,
kietoo kultaan muistonmajaa,
ikkunat
timantteina tielle tuikkivat,
valkea vaimo nyt kantavi korkeeta kynttilää.
Niinkuin sielu yksin jää
huoneen hämyyn liekki liehuu,
taivaan tuliroihut riehuu
sammuen
yli kirkontornein kattojen,
hohtaen hetken, kummituksina tehtaat törröttää.
Katti kehrää uniaan,
uneen lämmin lehto vaipuu,
kukkain alla pensaat taipuu,
lintu luo
siipeen pään, maa iltakasteen juo,
kiiltomadot kuin lemmenlyhdyt suitsuvat soihduillaan.
Katso, katto varjoineen
nyökkää viittoin viertotieltä,
haastain jotain kummaa kieltä,
huokaillen
mietteissään kuin meitä siunaten,
raukeaan rauhaan hetken hiutuessa nyt hiljalleen.
Kaikuu armaan askeleet
öistä kaupunkia kohti,
onniko vai oikku johti,
minne tie
tummaan tuntemattomuuteen vie,
koska ma saavutan kaihoni korkeat kajanteet?