1.
Pois kesäkaupungista kuljin,
mä jätin suurten erehdysten elämän,
taas luonnon niinkuin syliin suljin,
kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.
Ja pihlajat ne kukkaisluntaan
mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan,
sai sydän nähdä nuorta untaan
ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.
Ja _hän_, min kanssa kävin,
tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain,
kun mielin ylväin, ylentävin
yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.
Ma kuljin meren puistotiellä,
ja vanhain puiden puittehista pilkottain
kuin pieni templi piili siellä
varjossa vaahterain ja suurten sasminain.
Tuo vanha kahvi-huvimaja
ajalta menneheltä kertoi muistojaan
kuin viisas lemmen lohduttaja,
kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.
Sen vinot ikkunat kuin horroksissa
ja katto niinkuin kiinalainen varjostin,
uksella uinui suuri kissa
sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.
Hän, armas, askeleeni johti,
ma illan himerrystä hiljaa ikävöin,
kuin kulkein kohtaloa kohti
ma onnen-osastani salaa arpaa löin.
Jo hämyttäret huiskaa,
kun ikkunalla varjot vartioi,
ja jossain lehtimajan pari kuiskaa,
mut kaupungista tehtaan torvi soi.
Ja katon amoriinit
ne sormi suulla meille leikamoi,
muratit kiertää välkkyen kuin viinit,
tapeettein tamburiinit seiniin soi.
Pois arki-aatos haipuu,
ma alla amppelin nyt lumoon jään,
kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu,
mi eessäin kehrää sielunsähköään.
2.
Oi, jumalat, lie suotu
maan päällä mulle alaa aurinkoon,
viel' ei oo elon malja pohjaan juotu,
nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.
Ken luotiin sieluani varten?
Sit' usein uskoin, kauneutta hain,
vain suosikkina suurten runotarten
sain olla, jumalat te julmat ain!
Nyt sielun-sisimpääni
taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo,
mun sydämeeni syttyy syvä ääni,
ja katse katseesta vain juopuu, juo.
3.
Nosta uhrimalja,
naispappeutes minä kuoroin kohotan,
soikohon nauru ja nuortea nalja,
illalla auteren armaana ailuvan!
Käykööt kimalaiset
kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään,
ampuvat amoriinit armahaiset
perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.
Väistyy templin verhot,
aukee aavistuksien autuas maa,
kiitävi pilviin nyt pyhät perhot
etsien taivahan ikikukkien hunajaa.
Täyttyy kyllyyden kennot,
luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät,
soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot
lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.
Elämän hunaja huumaa,
uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa.
Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa
sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.
4.
Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
Mirtsan tumman varjon tiellä näin.
Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta,
vei mun virvaa päin.
Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, —
miksi varjo tieni tummentain
väsymättä mua väijyy yhä,
saartaa sieluain?
Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden
jotain kylmää huokuu huoneeseen,
rietas nauru läpi puiston soiden
syöpyy sydämeen.
5.
Kullattu Amor, saatko mun kiinni?
Kullattu jousi on, kullattu viini.
Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi,
laiskasti lennät, on kullattu siipi.
Amor, kun upposi kaihosi kultaan,
siipesi tahrasit mustahan multaan.
Mullast' et liitele taivahan tarhaa,
katuja yöllä nyt henkesi harhaa.
Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa,
taidat jo onneton ollakin vainaa.
Jos olis valkea vielä nyt viini,
ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.
6.
Kaupungista kuuletko
kumun? Synnin syyt se haastaa.
Ystäväni, luuletko,
että valhe meiltä riemun raastaa?
Siellä eksyin etsien...
Pahuuttansa kadut pauhaa,
täällä luona metsien
tunnen tyyntä rauhaa.
Siivilöiden sätehen
päivä kiertää päätäs piirtäin.
Hiljaa tartun kätehen
sydämelle siirtäin.
Kammiosta kuuletko
jyskeen, joka sulle soittaa,
armas impi, luuletko
sydämeni voivas voittaa?
7.
Jumaljuomaa kantaa nainen,
astuu alla ahtaan majan,
hiuksi hiljaa hopeainen
rientää yli riemun rajan.
Nyt hän katsoo kahvinsakkaa,
kehrää muistonlankojaan,
niinkuin katti katsoo takkaa,
tutkii aamun-aikojaan.
Kerran kuulti ilmapiiri
hänen kaunokulmillaan,
leikki niinkuin kissa, hiiri
lemmenonnen-oikuillaan.
Leikki loppui, onni hylkää
sen, mi kulkee kunniaan. —
Nyt hän muistaa ehkä ylkää,
itse on hän muisto vaan.
Laiva kiitää kaukomerta,
maihin mies nyt tuijottaa,
pilvillä vain välkkyy verta,
silmiin siintää muiston maa.
Yössä naukuu laivakissa,
hiipii hiiri hampaissaan,
herää mies, on muistelmissa
yötä aina, yötä vaan.
Mistä valheen välke väikkyi,
miksi, kumma, katsot noin?
Kissan silmäin sähkö säikkyi,
miksi näin ma tarinoin?
8.
Katso, kalliolla
näin on hyvä olla,
yllä taivas, alla meri,
tuolla henki, täällä veri,
aina toistaan tavoittaa
päivää kiertäin pieni maa.
Yöni tarun kertaan.
Aina taivas mertaan
kaipaa yksin iki-yössä,
väikkyy valon sädevyössä,
käyttää peilinpintanaan,
mittaa sielun-suuruuttaan.
Aina uudistuvaa
katsoo omaa kuvaa,
värit, varjot lainaa,
kuvan poveen painaa,
hetken kaikki paljastaa,
purjeet tummuu taivaan taa.
Näätkö, untenlaivas
tuolla, missä taivas
avaruuksiin puuntaa,
etsii suurta suuntaa
yli unten ulappain?
Oonko salakari vain?
9.
Näätkö, armahani, meren,
kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään,
säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin
tuhansissa tulipisteläikissään!
Näätkö, armahani, meren,
kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi,
niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus,
povi paisuu, ulapalla unelmoi!
Näätkö, armahani, meren,
kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan,
aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan
luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!
Näätkö, armahani, meren,
kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen
alas synkkiin syväreihin syöksyen,
maininkina värjyen ja vavisten.
Näätkö, armahani, meren,
kun se iltataivaan tyyneyden saa,
hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään,
niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?
Sellainen, mun armaani, on rakkaus!
10.
Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa
ja auringonsäteitä siivilöidä,
mi metsän kohdusta kajottaa,
ja ikävöidä
kuin katuja
sun puhtaan sielusi suuria satuja
ja laskea pään
maan kukkain keskeen lepäämään
ja kertoa sulle,
kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle,
kuinka kaikki suurta
on auringon alla,
ja kaikkialla
maan henki heilimöi,
luo siemen juurta,
maa sätehissä säkenöi,
kun taivas on hohtava,
mi tiemme on johtava,
johtava kahta suurta Luojan lasta
onnehen uskomme unelmasta,
jota mieltemme mykkyys rajottaa,
kun katsomme mustahan multaan.
Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa
ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan
kuin uhrina jumalille
ja taimille tuoksuaville
ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan
ain kiertäen kaiken äärettömyyttä,
näin ikävöiden
sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —
Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle.
Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.
11.
Satusaareen kanssani kaukaiseen
käy, armahin, astu venhoon,
sinut vien kuni virta nyt hiljalleen
univalmujen tuoksujen tenhoon.
Siellä kaartaen päivämme päilyköön
yli lempemme lempeän lehtoon,
ahon auer autuas häilyköön
yli uupuvan, uinuvan ehtoon.
Siell' uinumme onnemme ongelmiin
häävuoteemme valkean valtaan,
kun aurinko astuvi laineisiin
alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.
Siell' unhoitamme me maailman muun,
oman maailman luomme me uuden,
alla lempemme helkkyvän heisipuun
paratiisimme ihanuuden.
Niin käymme me korkeita vuoria päin
häähunnut ja helmet vyöllä,
kuin autuaat harppuja helkyttäin
tuhattähtien luomisen yöllä.
Alas miettivän metsän vihreän taa
oman onnemme tähtiä väikkyy,
avaruus ylt’ympäri aaltoaa,
unipurressa lempemme läikkyy.
12.
Katson korkealta kalliolta,
ulappaa kun uit,
kuinka kuohuissa sä kirkastuit,
alastonna sait kuin auringolta
merenneidon muodon,
luistain luokse luodon
poves kukkakumpu puhkee,
uljas oot ja uhkee,
vaahtoon vahva veto
käy kuin karkeloihin kuumiin
riemuitessa ruumiin.
Mutta musta miehen peto,
vesihiisi uomaas seuraa
niinkuin koira pientä peuraa;
huiskaat mulle,
huudan sulle,
kierrät kauas kainoon kaareen,
soilut saareen,
peto vihdoin väsyy, vaipuu,
tahtos alle taipuu.
Meri telmii
kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan,
hiukses helmii,
kiharoillas päivän kimmel kiiltää,
uit jo uimarantaan. —
S
Miksi outo vaisto mua viiltää,
kun sä käyt mua vastaan,
työntääkseskö tieltä,
kiihoittaakses miehuuteni mieltä —
sikskö synnyin ainoastaan,
kaikista vain yksi ollakseni?
Entisyytes nousee eteheni, —
pedot, jotka uupui uumaas,
jotka hukutit sa huumaas?
Ja ma haudon jotain mustan-mykkää,
syyttäen sua sydän sykkää,
peto herää minussa,
osan omaani nään sinussa,
muiden kanssako sen jakaisin,
vaadin itseni nyt takaisin;
merenneidon kalankatsees kiiltää
ja se viiltää,
ah, ma soisin,
että katsoisit nyt mua toisin. —
Ehtyikö jo elämäni vilkas viini,
miksi itket, armas amoriini?
13.