Ma katson lentotähtiä,
mi häipyy avaruuteen,
en usko enää usvihin,
vain suureen kaikkisuuteen.
Jo monta oon ma lempinyt
ja lemmin ehkä vielä,
sa yksin kiintotähti liet
mun elämäni tiellä.
Muut tähdet ovat sammuneet
ja uudet usviin sataa,
käyt onnes kaksoistähden kanssa
varmaa valon rataa.
Kuin lentotähti yksin käyn
yön avaruuden ankeen,
kun loistan ehkä kirkkaimmin,
ma loistostani lankeen.
44.
Miks sulle uskoni ja uhrin annan,
sua tuskissani tuskin enää lemmin?
Pois toivon tarhasta sun kuvas kannan,
ja rinta sykkii silloin rauhaisemmin.
Sen muistotarhan yli kuolo kulki,
yön myrsky vakoja sen ketoon kynti,
pois kuihtui kaikki, minkä syli sulki,
hyve ja hellyys, sydämetön synti.
Ma alttarilta nostan uhriliekin
ja jumalilta yhtä pyydän vainen,
mun minne elon polku vihdoin viekin:
miss' on hän, aamunpuhdas armahainen,
mi tähtiin nostais sen, mi vaipui harhaan,
yön haaveet hyljätytkin hyvittäisi,
kuin ilmestys tois tuoksun pyhään tarhaan,
kuin laulu lohduks luoksein iäks jäisi.
Ylitse päivä päättyis muiston lehtoon,
mun sydämeeni lois sen suuren säteen,
mi sovittaisi elämäni ehtoon
k uollessa sulkiessain käden käteen.
45.
Sun näin mä jälkeen monen vuoden,
en oisi tuntenut sua ensinkään,
mut silmissäs sen vanhan välkkeen nään
kuin tuskan tieltä jotain tummaa tuoden.
Ja toinen piti tätä pientä kättä
kuin omanansa outo onnessaan,
nyt rakkautes on muiston raato vaan,
mä nään, oot ollut yössäs ystävättä.
Sun hellää ääntäs painajainen painaa,
kuin uness' ennen mua se lähestyy,
sun sielus itki... hautaa kaivoi syy.
Mun rakkautein jo valkea on vainaa.
46.
Muut hilliintyi.
Mun vereni vain villiintyi,
syyshehku hurjemmaks vain kiihtyi.
Muut viihtyi
luona valittujen vaimojen
tai ainaiseen armaiden.
Mun raju rakkauteni vahvan-vapaa
ei tyydytystä tapaa.
Mun tahtoni
ei suonut vertenvahtoni
töin tottumuksen lakiin tyytyä,
en hyytyä
ma varjoon voinut voimassain,
ma aina uutta untain hain
ja tunteitteni tuimaa tulitusta,
min pohja puuntaa musta.
Mut itkien
luo varjo-iltain pitkien
jäi sieluni ja etsi kotia.
Niin sotia
mun täytyi turhaan vuodet näin;
ma yössäin yksinäiseks jäin,
kun sovituksen suurta rauhaa vailla
käy sielu mieron mailla.
47.
Siin' oli lemmenkukat yöllä puhjenneet,
miss' istuimme me jälkeen huumauksen,
yön vilukukkain kastekyyneleet
loi päivää vasten kumman kimalluksen.
Sokerikukka välkkyi valkoterttuineen,
suudelmaa muistuttaen silmiin päilyi,
mut pieni metsäntähti yksikseen
kuin ujostellen untas hiljaa häilyi.
Ja sanajalka vierellämme varoittain,
kun hyttysetkin äsken hyppi häissä,
ties salaisuuden, oli vaiti vain
ja liehtoi viuhkaa hoikkain kortten päissä.
Sa olit kaikki päivänkukat tärvellyt,
sa altis, armas, nuori Magdaleena,
viaton, koskematon nurmi nyt
on maata myöten nukka nuutuneena.
Siks läpi lehdon kulki kumma kuiskaus,
kun iltarastas soimaustaan soitti,
niin haihtui hetken lemmen lumous,
ja metsä riemuitsi ja milloin moitti.
48.
Vieläkö mun täytyy sulle laulaa,
sielutonta sulouttas soittaa,
vieläkö sä vaadit suitsutusta,
vaikka kylmä katsees katkeroittaa!
Sulle tuhlasin ma turhaa tulta,
tyhjää tyhmyyttäsi nauroit aina,
aina katsees kiilsi katinkultaa,
ah, sa muotiloiston turha laina.
Kerran painoi mua kaunis kahle,
kommalla nyt katkon julman jääsi,
kerran syyttä suureks seppelöitsin
armaan aasintamman pienen pääsi.
49.
Ethän vain ole, onneton, noita,
lemmenjuomia noidat juottaa,
tunteisiin minä turhaan luotin,
voinko ma ees sinun silmihis luottaa?
Arkana, armas, katsot syrjään,
silmiäs pyyhit, tunnen sen nuotin,
naisten itkuun en luottanut koskaan,
mieluimmin naisten nauruhun luotin.
50.
Kasvojes turhan tunteen kuvastelun
sa koitat keimaan peittää,
mun luulet niinkuin lempes lelun
jo voivas heittää.
Sun lettis silmukassa tuskin roikun,
en peilis vuoksi tullut,
en tyhmän neitseen tyhjän oikun,
oi, naiset hullut!
Sun ilvees itsekkyydet loppuun elin,
ma naurain tartun leiliin,
nään näytöksesi loppupelin,
sä tyydyt peiliin.
51.