"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?"
Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin
hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin
huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.
-- Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.
-- Voi, voi -- minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti
Janet.
-- No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu.
Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla
hymyilemättä.
-- Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla
kertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.
-- Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. --
Ole nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.
-- Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. --
Hänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän
tarvitsee vielä?
-- Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla -- hm --
kaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?
-- Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi
avioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo
siitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan
elävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy
avata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi.
John Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin
kaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli
minun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin
minä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna
arkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli
vain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä
asiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli.
Silloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee,
että minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä -- kiltti
ja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä
voi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan
puheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään
siihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan
naimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea
sitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi
vain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset
mitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle
on kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei
tahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi
siitä enää niin pahoillani.
-- Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.
-- Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle
lukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään
avioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja
hänhän antaa pojalleen selviä viittauksia -- sinähän kuulit itse
muutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.
-- Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.
-- Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin
oma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa
sanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan
sitten.
-- Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka,
taaskin itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinähän tiedät, Anna, että
minä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein
samantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi
halunnut ketään muuta.
-- Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut
tavalliseen, kunnolliseen tapaan.
Janet pudisti päätään.
-- Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa... Minä en uskaltanut
missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi
minun tarkoittavankin, mitä minä sanon... Minussa pitäisi kai olla
enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi
luotu... Enkä minä voi muuttaa luontoani.
-- Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei
ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna
miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä
juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan
sinua.
-- Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa
itseeni, sanoi Janet neuvottomana. -- Tätä tällaista on nyt kestänyt
niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan
miettiä asiaa.
Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän
oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että
tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla
ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna
tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän
ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän
ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana
tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana
"paukahtaa".
-- Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua
saa pilkata miten tahansa.
-- Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen
ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.
-- Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet
hyytävän kylmästi. -- Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi -- minä
olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei
herra Douglaksen tarvitse vaivautua.
Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja
petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja
epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen
kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja
poistui pitkin askelin.
-- Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä
vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. --
Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!
John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne
päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen
käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin
Janetin luo.
-- Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. -- Se oli erehdys,
herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin
sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut -- mutta nythän on kaikki hyvin
taas, eikö niin, Janet?
Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja
lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti
sisään keittiön ovesta.
-- Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he
tapasivat toisensa suuressa eteisessä.
-- Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. -- Minulla oli
sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun
täytyi juosta hänen jälestään.
-- Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen
lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi
hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä
elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.
Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.
-- Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut,
vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.