Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet
hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan,
ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin
mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet.
Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin,
jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi
luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea
siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli
reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui
aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän
ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.
Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan
yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut
kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi
ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin
lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai
notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät,
että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät
olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat
suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat.
Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä,
ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä
Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa
sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja
kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut
leimansa hänen kasvoihinsa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:
-- Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?
Janet tarttui hänen käsivarteensa -- jäykästi ja ujostellen kuin
hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu
kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.
-- Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet
samaan jäykkään tapaan.
Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.
-- Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen
herttaiselta, sanoi pastori.
Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa
sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas
lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan
vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena
pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon
valaisemalla maantiellä.
Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna
oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo --
hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää
ruokaa hän tulisikaan laittamaan!... Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan
anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi
vanhaksipiiaksi.
-- John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani
hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. -- Hänen
äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää
minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina
tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö
sinne tänä iltana?
Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori
itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan
teelle lauantai-iltana.
-- Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka
sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli
tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut
veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas,
musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen
keitetyn hummerin näköinen.
-- Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian
nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi
hän huoaten.
Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla,
jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta.
Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut
sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat
jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan
päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki
vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen
kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät
ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.
John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät
vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan
vieraita vastaanottamassa.
Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten
tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä
raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin
lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta
silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain
sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti
isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.
-- No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä
äänellä. -- On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. -- Hän
kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa
suudeltavaksi. -- Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On
hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin
teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja
Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran
korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen
kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada
keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut
sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha
rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi
Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet
istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän
huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja
avuttoman näköinen.
Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia
hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli.
Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan
kirjeessä.
"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia,
hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja,
suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja
lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon
kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla
oli hyvin huono ruokahalu -- eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään,
jolla sitä kiihoittaisi...
"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle
kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu
ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi
kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän
lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt
mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut
itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut
osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia
hyötymansikkahillovuoria.
"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja
pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan
katsomaan ruusuja. -- Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun
te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas
huoahtaen nojatuoliinsa.
"-- Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta,
neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli
kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen
ollut aivan kuoleman kielissä.
"-- Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle
kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa
ilmaisuksi, eivät irtautuneet.
"-- Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää
näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. -- Ei kukaan
tiedä, mitä minä olen kokenut -- ei kukaan, paitsi minä itse. Niin,
nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan
sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta
lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen,
kun minä olen poissa -- tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta
tuntea, neiti Shirley.
"-- Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.
"-- Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo
emäntä -- mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt
siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John
on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee
olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään
ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.
"-- Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla,
että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein
ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi
tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti
ystävällisesti hänen kättään.
"-- Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas
hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät
lähtiessään talosta. -- Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä
toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin
että sinä jäät tänne koko elämäksesi.
"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan
luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla
oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan
sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut
ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.
"-- Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä
punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.
"-- Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi
olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.
"-- Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. -- Väliin on
hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä
koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada
kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."