"SEMIRAMIKSEN SOVITUSUHRI."
-- Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?
Tytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron
rannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät
vihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset,
vienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.
Anna heräsi unelmistaan tyytyväisenä huoaten.
-- Muovailen päässäni kertomustani, pikku Diana.
-- Älä nyt, mitä ihmeissä! Joko olet ryhtynyt siihen? huudahti Diana
mitä vilkkaimman mielenkiinnon vallassa.
-- Olen kuin olenkin. Vain pari sivua on kirjoitettu puhtaaksi, mutta
loppu on jo päässäni ihan valmis. On ollut kauhea vaiva hyvän juonen
keksimisessä. Mikään niistä aiheista, jotka minulla oli varastossa,
ei soveltunut Semiramis-nimiselle tytölle.
-- Etkö olisi voinut muuttaa nimeä?
-- En, ymmärrätkö! Se oli suorastaan mahdotonta. Minä koetin kyllä,
mutta se ei käynyt päinsä. Se olisi ollut yhtä vaikeata kuin oman
nimeni muuttaminen. Semiramis oli tullut minulle niin ilmieläväksi,
että annoinpa hänelle minkä nimen hyvänsä, minun olisi joka
tapauksessa pitänyt ajatella häntä Semiramiksena. Mutta lopuksi
minä kuitenkin keksin juonen, joka soveltui juuri hänelle. Nimien
valitseminen kaikille muille henkilöille oli vasta jännittävää! Sinä
et aavista, kuinka hirmuisen hauskaa se on. Olen maannut valveilla
tuntikausia ja miettinyt sopivia nimiä. Sankarin nimi on Percival
Dalrymple.
-- Joko olet keksinyt nimet kaikille henkilöille? kysyi Diana
pettyneenä. -- Ellet ole ehtinyt, olisin pyytänyt saada antaa nimen
vain yhdelle ainoalle -- vain jollekin vähäpätöiselle sivuhenkilölle.
Silloin minusta tuntuisi niinkuin minullakin olisi hiukan osuutta
kertomuksessasi.
-- Saat antaa nimen pienelle kyökkipojalle, joka oli Lesterin rikkaan
ja mahtavan perheen palveluksessa, lupasi Anna hyväntahtoisesti. --
Hän ei ole erikoisen tärkeä ja hän on ainoa, jolta vielä puuttuu nimi.
-- Anna sitten hänelle nimeksi Raymond Fitz-Osborne, pyysi Diana,
joka muistinsa kätköissä säilytti kokonaisen varaston sointuvia
nimiä. Ne olivat rippeitä entisen "Historiallisen kerhon" ajoilta,
jonka hän itse, Amia, Jane Andrews ja Ruby Gillis olivat perustaneet
kouluaikanaan.
Anna pudisti epäröiden päätään.
-- Pelkään vain, että se on aivan liian juhlallinen nimi
kyökkipojalle. En voi kuvitella Fitz-Osbornea syöttämässä sikoja ja
vetämässä maasta nauriita. Voitko sinä?
Diana ei nähnyt mitään esteitä; jos yleensä on mielikuvitusta,
niin kyllä kaikki saadaan hiukan venymään... Anna osasi kuitenkin
arvostella asiaa paremmin, ja kyökki-pojan nimeksi tuli lopulta
Robert Ray, jonka arkioloissa saattoi lyhentää Bobbyksi.
-- Paljonko luulet siitä saavasi? kysyi Diana.
Sitä Anna ei ollut vielä ollenkaan ajatellut. Hän tavoitteli vain
mainetta ja kunniaa, ei viheliäistä mammonaa, eivätkä alhaiset
aineelliset laskelmat vielä saastuttaneet hänen kaunokirjallisia
unelmiaan.
-- Minä saan varmaankin lukea sen? pyysi Diana.
-- Kun minä olen saanut sen valmiiksi, niin luen sen ääneen sinulle
ja setä Harrisonille ja pyydän teitä sitten arvostelemaan sitä hyvin
ankarasti. Kenenkään muun silmä ei tule sitä näkemään ennenkuin se on
painettu.
-- Kuinka sinä annat sen päättyä -- onnellisesti vai onnettomasti?
-- En tiedä vielä oikein. Oikeastaan toivoisin sen päättyvän
onnettomasti, sillä se olisi paljon romanttisempaa. Mutta
toimittajilla taitaa olla ennakkoluuloja surullisesti päättyviä
kohtaan, niin omituiselta kuin se kuuluukin. Kirjallisuudenhistorian
professori sanoi kerran korkeakoulussa, että muiden kuin nerojen ei
pidä ryhtyä kirjoittamaan onnetonta loppua. Ja, sanoi Anna lopuksi
hyvin vaatimattomasti, minä olen kyllä kaikkea muuta kuin nero.
-- Minä puolestani pidän enemmän onnellisesta lopusta. Anna heidän
vaan saada toisensa, virkkoi Diana, joka mentyään kihloihin Fredin
kanssa oli sitä mieltä, että rakkausjutun ainoa mahdollinen loppu oli
häät.
-- Mutta sinustahan on hauska itkeä, kun luet jotain mielenkiintoista?
-- Luonnollisesti, keskellä kertomusta. Mutta minä toivon palavasti,
että kaikki lopulta kääntyy hyvään päin.
-- Jokin aivan erikoisen liikuttava kohtaus täytyy siinä olla,
virkkoi Anna miettiväisenä. -- Voisin antaa Robert Rayn haavoittua
jossain onnettomuudessa -- voisihan paistinvarras saada jotain aikaan
-- ja nukahtaa hiljaa ja tunteellisesti.
-- Hyi, miksi tappaisit pikku Bobbyni? nauroi Diana. -- Hän on minun,
ja minä tahdon, että hän elää ja kukoistaa. Ota mieluummin hengiltä
joku muu, jos se on välttämätöntä.
Seuraavan kahden viikon aikana tunsi Anna vuorotellen riemua ja
tuskaa kirjallisen työnsä vuoksi. Milloin sai loistava ajatus hänet
valtavan ilon ja ylpeyden valtaan; milloin hän oli joutua epätoivoon,
kun joku oikutteleva henkilö ei tahtonut käyttäytyä niinkuin olisi
pitänyt. Dianan oli mahdoton sitä ymmärtää.
-- Täytyyhän sinun voida pakottaa heitä tekemään niinkuin itse
tahdot, virkkoi hän.
-- Niinhän sinä luulet, voihki Anna. -- Sinä et voi aavistaa, miten
vastaanhangoitteleva ja kiusallinen sankaritar Semiramis on. Hänen
täytyy ehdottomasti tehdä ja sanoa sellaista, mitä en ole milloinkaan
tarkoittanut hänen osakseen. Ja silloin on kaikki entinen pilalla,
ja minun täytyy kirjoittaa kaikki uudestaan. Voi, miten vaivaloista
onkaan olla kirjailija!
Kertomus tuli vihdoin viimein valmiiksi, ja Anna luki sen ääneen
Dianalle päätyhuoneen kodikkaassa yksinäisyydessä. Hän oli muovannut
"liikuttavan kohtauksensa" ottamatta hengiltä kyökkipoika Robert
Rayta, jota sanottiin arkioloissa Bobbyksi, ja hän seurasi silmillään
tarkoin Dianaa lukiessaan. Diana oli erittäin kiitollinen kuulija.
Hän itki oikeissa paikoissa, mutta kun loppuun vihdoin oli päästy
ja Anna laski käsikirjoituksen syliinsä, näytti hän jonkun verran
nololta.
-- Minkä tähden sinä otit hengiltä Maurice Lennoxin? kysyi hän
nuhtelevalla äänellä. -- Luulin hänen taas virkoavan henkiin.
-- No mutta, hänhän on konna, vastasi Anna hämmästyneenä. -- Ymmärrät
kai, että oikeutta on noudatettava, ja silloin täytyy häntä rangaista.
-- Vahinko -- pidän hänestä eniten kaikista, väitti Diana
puolueellisesti.
-- Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna
hieman nyrpeänä. -- Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän
tietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.
-- Niin tietysti -- ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan
lopuksi.
-- Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä
tapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta
äärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon
miestä.
-- Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on
viehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma.
Oletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?
-- Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee "Semiramiksen
sovitusuhri". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt
niin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan,
Diana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään
kohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?
-- Hm, jos minun on jotain sanottava -- Diana oli hyvin epäröivänä
-- niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä
annat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa,
ei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa
osaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta
milloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.
-- Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa
huumorintunteelle -- sekin on joskus tärkeätä -- ja se on hienoimpia
palasia koko kertomuksessa.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.
Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta
paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli
hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.
-- Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja
avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.
Annalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan
väärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui
leikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja
kertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se
lyhennetyssä muodossaan -- säälimättä silvottuna, väitti Anna -- edes
jonkun verran tyydytti arvostelijaa.
-- Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut
pois, virkkoi hän huoaten. -- Siitä en todellakaan voinut luopua.
Se on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän
kuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on
ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!
-- Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen
kanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt
sijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten
piiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken
sattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten
rouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.
-- Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. -- Avonlea on
herttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että
sopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.
-- Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika
paljon romantiikkaa Avonleassa -- kenties silloin tällöin suorastaan
tragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. -- Mutta sinäpä et
annakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian
paljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat
väsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua,
eikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä
olisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut
häneltä suun.
-- Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.
Hän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja
tunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti
vahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla
käytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin "tukkia
suu", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli
puhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa
kosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.
-- Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi
herra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi
Maurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki
kyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja
toimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.
Jaaritteli!... Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa
sydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa
kuohua!
-- Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. -- Kuinka
ei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät
hänestä enemmän kuin Percivalista.
-- Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää.
Kun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle
vähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.
-- Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen
kanssa. Mauricella oli alhainen luonne.
-- Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä,
joihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi
on... Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan
hullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa
voidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta --
sinä ehdit kyllä vielä.
Anna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään
arvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen
arvostelu vaikutti aivan liian masentavasti... Hän ei lukenut
Gilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen
olemassaolon.
-- Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos
se menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.
Marilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin
hänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten
hän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka
mielenkiinto väkisinkin heräisi -- Marilla ei voi enää pidättää,
hänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten
tunnettua, ei mikään ole mahdotonta... Suuri yllätys -- vai niin,
sinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen
kirjoittanut!
Eräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean
käärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt
sen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle "suurista" aikakauslehdistä.
Diana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.
-- Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus?
kysyi hän.
-- Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. -- Miten
ylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!
-- Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät
sinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet
kuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä
ystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän
saattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä,
mikä on verrattain harvinaista.
Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita -- sitten tuli katkera
herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja
silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja
rutistunut käsikirjoitus.
-- Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana
kauhistuneena.
-- On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.
-- Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?
-- Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei
tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.
-- Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi
Diana kiihkeästi. -- Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä
hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän
vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä
kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua,
Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".
-- Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin
tasapainossa. -- Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen
numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan
sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on
arvostelukykyä ja makua... Mutta minä otan pois auringonlaskun.
Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.
Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä
raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen"
niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna
epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea
käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei
enää uudistaisi kuukausitilaustaan.
Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki
kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut
kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta
myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen
teoksestaan.
-- Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän
katkerasti.
Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä
iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.
-- Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.
Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille
nousi tumma puna.
-- No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle,
sanoi herra Harrison rohkaisevasti.
-- Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta
kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton
päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.
-- Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison
miettiväisenä. -- Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta
en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä
ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin
tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa
hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa.
Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille
tilaisuutta, Anna -- kuulepas -- parannukseen ja mahdollisuuden
muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä
lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea
melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten
usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia.
Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä.
Kirjoita sinä vaan, Anna!
-- Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän
korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten
päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.
-- Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja
rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. -- Ei ole hyvä lykätä sellaista
fliian kauaksi -- sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.
Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti
ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin
suorasukaisuudesta.