Anna palasi Avonleahin suuren stipendin säteilevä kajastus otsallaan.
Ystävät ja tuttavat sanoivat hänelle, ettei hän ollut kovinkaan
paljon muuttunut -- äänensävy ilmaisi, että he olivat ihmeissään
ja vähän pettyneitä siitä, ettei niin ollut. Avonleakaan ei ollut
muuttunut. Ainakaan ei alussa siltä tuntunut.
Mutta kun Anna ensimmäisenä sunnuntaina kotiintulonsa jälkeen istui
Vihervaaran kirkonpenkissä ja katseli seurakuntaa, huomasi hän useita
pieniä erilaisuuksia, jotka nyt olivat kaikki yhtaikaa näkyvissä
ja paljastivat hänelle, ettei aika edes Avonleassa pysynyt aivan
paikallaan. Uusi sananjulistaja puhui saarnatuolista. Penkeistä
olivat useammat kuin yhdet tutut kasvot poistuneet ainiaaksi.
Abe-setä, mainehikas sääprofeetta, joka oli ennustanut niin monet
ukkosilmat, oli jo ennustanut kaikki ennustuksensa, ja vanha Josiah
Sloane, jota ei kukaan voinut arkussa makaavana enää tuntea, hänen
viiksensä ja partansa kun olivat hyvin sievästi leikatut, uinuivat
pienellä hautausmaalla kirkon takana. Ja Billy Andrews oli viettänyt
häänsä Nettie Blewettin kanssa. He olivat juuri tänä sunnuntaina
vastanaineina koekävelyllään. Kun Billy säteillen ylpeyttä ja
tyytyväisyyttä ohjasi sulkain koristamaa ja silkkiin verhottua
morsiantaan perheen kirkonpenkkiin, loi Anna silmänsä maahan,
jotteivät ne liiaksi loistaisi. Hän palautti mieleensä joululomalla
viettämänsä myrsky-yön, jolloin Jane oli kosinut Billy-veljensä
puolesta. Rukkaset eivät suinkaan olleet särkeneet Billyn sydäntä.
Anna olisi tahtonut tietää, olikohan Jane kosinut myös Nettieä
veljensä puolesta vai oliko Billyllä ollut niin paljon rohkeutta
rinnassaan, että hän uskalsi itse esittää tuon tärkeän kysymyksen.
Koko Andrewsin perhe näytti hekkumoivan samassa ylpeydessä ja
tyytyväisyydessä kuin Billykin, mukavassa sopessaan istuvasta
lihavasta anopista ylhäältä lauluparvelta katselevaan Janeen, joka
oli jättänyt opettajatartoimensa Avonlean koulussa ja aikoi syksyllä
matkustaa länteen.
-- Kosijoita ei ole Avonleassa joka oksalla, virkkoi rouva Rakel
Lynde ivallisesti hymyillen. -- Hän syyttää nyt terveyttään, joka
muka on heikko, ja sanoo lännen ilmanalan paremmaksi. En ole
milloinkaan kuullut hänen terveydessään olleen mitään vikaa.
-- Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. -- Hän
ei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet
muut.
-- Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä
tarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. -- Mutta hän tahtoisi mielellään
joutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä
olisi kaukana lännessä -- jossain maailman matkojen takana, mistä
tietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh
-- minä en jaksa kuulla sitä...
Janea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja
ihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen
vieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan
ennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja
poskien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli
sitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa
pitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.
-- Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä
menivät kirkosta kotiin.
-- Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti,
vastasi rouva Lynde tuimasti. -- Sen tietää koko maailma, paitsi
hän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos
kysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa
opettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella,
mutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee
paikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun
lehdet syksyllä putoavat.
Anna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista,
että Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin
paljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä
ajatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan
vuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin,
ja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä
vilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa
kuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen
tullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana
iltana luokseen.
-- Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella
ylpeydellä. -- Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena,
hyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä -- hän on nykyään
minun... Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean
mielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet
tehnyt korkeakoulussa.
Anna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan,
mutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.
Tytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut
visersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle
auringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan
ilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen
takaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon
ja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen
karhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja
leijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat
puroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.
-- Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. -- Katso Anna, on kuin
näkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten
pilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa
kultaista merta.
-- Mitä sanoisit, jos voisimme purjehtia sinne Paulin kultaisessa
veneessä -- se oli uusi kuu, ja Paulin oli tapana sanoa, että sitä
oli ohjattava hyvin varovasti, jottei se törmäisi karille mihinkään
pilveen -- miten hauskaa se olisi, virkkoi Anna kuljettuaan syviin
mietteisiin vaipuneena. -- Uskotko, että me silloin voisimme jälleen
löytää kaikki suloiset muistot, kaikki ihanat keväät, jotka meille
ovat kukkineet?
-- Kuinka sinä puhutkaan! huudahti Diana. -- Minusta alkaa tuntua
oikein kaamealta, aivan kuin me jo olisimme vanhoja mummoja, joilta
kaikki hauska elämässä on mennyttä.
-- Jotain sentapaista minä olen tuntenut siitä saakka kun kuulin,
miten on Ruby-raukan laita, sanoi Anna. -- Jos on totta, että hänellä
ei ole pitkiä aikoja elettävänä, niin kaikki muukin kauhea ja synkkä
voi olla totta.
-- Tahtoisitko tulla hetkeksi Elisha Wrightin luo? kysyi Diana. --
Äiti pyysi minua antamaan tämän pienen purkin Atossa-tädille.
-- Kuka on Atossa-täti?
-- Vai et sitä tiedä? Hänen oikea nimensä on Samson Coates
Spencervalesta, ja hän on rouva Wrightin täti. Hän on myös minun
isäni täti, joten me olemme sukua. Hänen miehensä kuoli talvella, hän
jäi hyvin varattomaksi ja yksinäiseksi, minkä vuoksi Wrightit ottivat
hänet luokseen. Äidin mielestä meidän olisi pitänyt ottaa hänet,
mutta isä sanoi: "Ei kiitoksia. Asua Atossa-tädin kanssa -- se vielä
puuttuisi."
-- Onko hän sitten niin hirveä? kysyi Anna hajamielisenä.
-- Saat itse nähdä, kunhan olemme siellä, sanoi Diana merkitsevällä
äänellä. -- Isä sanoo aina, että hänellä on terävä nenä, mutta vielä
terävämpi kieli.
Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta Atossa-täti leikkasi
täydessä touhussa siemenperunoita keittiössä. Hän istui vanhaan
haalistuneeseen aamupukuun kääriytyneenä ja hänen harmaat
hiussuortuvansa olivat aikalailla pörröiset. Kasvot ilmaisivat
mahdollisimman selvästi hänen olevan pahoillaan siitä, että hänet
yllätettiin mitä arkipäiväisimmässä touhussa.
-- Ahaa, vai tässä on Anna Shirley! virkkoi hän Dianan esittäessä
ystävätärtään. -- Sinusta olen kuullut puhuttavan. -- Äänen sävystä
kävi selville, ettei hänen kuulemansa ollut Annalle edullista. --
Rouva Andrews juuri mainitsi sinun tulleen kotiin. Hän sanoi sinun
muuttuneen paljon eduksesi.
Täti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen
muutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin
perunoitaan reippain ja varmoin ottein.
-- Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni
happamana. -- Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana
tuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.
-- Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen
ruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. -- Hän keitti
sen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.
-- Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. --
Äitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni
-- hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan
saada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä
olen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti,
mutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita
sellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi
vaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla
on kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän
tapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa
työssä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.
-- Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat
muille, virkkoi Anna hymyillen.
-- Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana -- Kolme päivää istuin
leikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän
kiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja
sitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin
menin nukkumaan.
Atossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.
-- Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä
aikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan
neuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä
ja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, -- minä vain
ihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi
sellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me
aavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän
ollut onnistunut vaimoa valitessaan.
Atossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn
avioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.
-- Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. --
Eipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.
Kylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.
-- Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.
-- Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa
rakastettavasti. -- Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne
niin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja
hyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin
te pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät
keuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi
johonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime
syksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain
ikävää.
-- Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. --
Välistä voi suorastaan kuolla.
-- Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti
voitonriemuisena. -- Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.
-- Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.
-- Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi
Atossa-täti hyvin painokkaasti. -- Sinun ulkomuotosi on kohta
mennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa
miehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää
hattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja
häpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki
sellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää
terveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan
olisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin
Avonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe
on aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita
tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.
-- Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän
matkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.
-- Hän on kamala, puhkui Anna. -- Mutta ajattele myöskin millaista
olisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi
katkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä --
esimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.
-- Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. -- Oikein
pöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on -- kaiken, mitä hän
sanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin
hullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka
oli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin
tavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja
pyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen
seurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia
säkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa
todistaa ja lausua "totuuden sanoja". Mutta mitään pyhän raamatun
sanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita
läsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja
läksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat
käyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut
viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean
inhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää
aikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen
oikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen
aivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei
ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään
ja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön!
-- Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!
-- Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla
tuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin
paljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua -- kertomusta,
joka kelpaisi painettavaksi...
-- Ihan varmasti, sanoi Diana, kun hän vihdoin tajusi ehdotuksen
täyden merkityksen. -- Sinähän kirjoitit hirmuisen jännittäviä
juttuja meidän Historiallisen kerhomme aikana.
-- Hyh, minä tarkoitan tietysti toisenlaisia kertomuksia, virkkoi
Anna halveksivasti hymyillen. -- Minä olen tässä hiukan ruvennut
tuumimaan viime aikoina, mutta minua melkein peloittaa yrittää, olisi
niin kauhean ilkeätä, jos epäonnistuisin.
-- Olen kuullut, että moni suuri kirjailija on kirjoittanut aluksi
oikeata roskaa, rauhoitti Diana. -- Mutta olen aivan varma siitä,
että niin vitsikäs tyttö kuin sinä tekaiset heti jotain suurenmoista.
Ja sanomalehtimiehet ehkä huomaavatkin nykyään paremmin kuin ennen
tosilahjat...
-- Voi sinua, pikku kullannuppua, mitä sanot... Mutta joka
tapauksessa voin kertoa, että Margaret Burton, tämän vuoden tyttöjä
Redmondissa, kirjoitti viime talvena kertomuksen, joka otettiin
"Kanadan Naiseen". Luulen kyllä voivani kirjoittaa aivan yhtä hyvän
kuin sekin on.
-- Lähetätkö sitten kertomuksesi samaan lehteen?
-- Voisinhan minä ensiksi yrittää johonkin suurempaan lehteen. Kaikki
riippuu siitä, mitä lajia kertomukseni tulee olemaan.
-- Mitä se koskee.
-- Sitä en vielä tiedä. Tahtoisin käydä käsiksi tavattoman hienoon
juoneen -- jännittävään, mutta ei jokapäiväiseen. Hyi, minä
inhoan joutavanpäiväistä kirjallisuutta. Sanomalehdentoimittaja
katsoo erikoisesti sitä, että juoni on hieno -- luonteenkuvausta
luonnollisesti myöskin. Ainoa lopullisesti päätetty seikka on
sankarittaren nimi. Hänen nimekseen tulee Semiramis Lester. Se
sointuu hyvältä, eikö niin? Sinä et saa hiiskahtaakaan tästä
kenellekään, kuuletko Diana? En ole uskonut tätä kenellekään muulle
kuin sinulle ja setä Harrisonille. Hän ei ollut kovinkaan rohkaiseva
-- hän sanoi, että jo ennestäänkin on kirjoitettu aivan liiaksi
paljon roskaa ja että hänellä oli ollut minusta parempi käsitys, kun
minä olin jo ollut vuoden korkeakoulussa.
-- Älä välitä siitä. Mitäpä herra Harrison tietää korkeakoulusta!
huudahti Diana täynnä halveksuntaa.
Gilliksen talo oli kirkkaasti valaistu ja täynnä vieraita. Kaksi
keskenään kilpailevaa nuorta herraa, toinen Spencervalesta, toinen
Carmodystä, mulkoili vihamielisesti toisiaan vierashuoneen toisesta
päästä toiseen. Useita sieviä ja iloisia tyttöjä oli tullut tänne
vieraisille. Ruby oli valkeaan puettu, hänen silmänsä loistivat,
ja hänen poskillaan oli mitä helein puna. Hän nauroi ja puheli
lakkaamatta, ja vieraiden tyttöjen sanottua jäähyväiset hän vei Annan
yläkertaan näyttääkseen hänelle uudet kesä pukunsa.
-- Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta
liian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta
syksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä
pidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee!
Hattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä
kyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko
vierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti
"katsoa ulos" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa,
sen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän.
Väliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin,
että Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain
tietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli
aika epätoivoiseksi -- minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi
järkensä... Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä
iltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti
kahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa... Me
olemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä,
eikö niin, Anna?
Ruby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn
häikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen
sydämessään.
-- Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. --
Tule yksin -- minä kaipaan sinua.
-- Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?
-- Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti
viimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen
väri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!
Rubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan
vyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas
portaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan
tuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan
pilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa,
että Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian
jäähyväiset.