ja asetti Davyn pään olkaansa vasten.
-- Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?
-- Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on
pahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän
asian, ja sinä häpeät minun puolestani.
-- Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea
iltarukoustasi?
-- En, en ole tehnyt mitään pahaa -- vielä. Mutta minä tahtoisin niin
mielelläni tehdä.
-- Mitä sitten?
-- Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli
epätoivoisen ponnistuksen jälkeen. -- Kuulin viime viikolla herra
Harrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut
kauhea halu saada sanoa samalla lailla -- vaikka minä olen lukenut
iltarukouksenikin.
-- No, sano se!
Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.
-- Mutta se on kauhean ruma kiroussana.
-- Sinä saat sanoa sen.
Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen -- sitten hän hiljensi
ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon
heti sen sanottuaan.
-- En sano sitä enää koskaan. -- En milloinkaan. Minulta on mennyt
halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa -- mutta en voinut
kuitenkaan uskoa, että -- että se kuuluisi niin pahalta.
-- Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan --
ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en
seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.
-- Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.
-- Aivan kuin intiaani.
-- Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja,
Davy, -- sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken,
mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?
-- En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun
oudosta ponnistuksesta.
-- Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko
sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?
-- Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, --
nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin,
heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki
mieli päästää suusta kiroussana.
On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä
sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei
ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä
niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa
voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa
tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta
juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita
lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat
talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat
ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui
siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa.
Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti
Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä
keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku
nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".
-- Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa
järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. -- Olen varma siitä,
että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen
koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä.
Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin.
Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen
kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan,
etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä
sinne joskus yhdessä.
Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin
ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja
Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun
heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.
-- "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil.
"Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua
valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää.
Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea.
Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan
samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi
päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki.
Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise
ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka
tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä
olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin
pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko
sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan _vihreäksi_
sellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?
"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa
huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä
maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan
kamalaa. Minulla oli hopearaha -- tasainen summa -- taskussani, kun
nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa.
Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida
toista taskuani. Niks -- ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat
pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin
uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin
ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että
päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan.
Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja
kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt
huomiota.
"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin
tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.
"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän
vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen.
Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman
hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta
pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri
siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä.
Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun
minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen,
jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan
aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta
neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän
lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle
kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa
kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä
kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'
"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja
konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti
äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä
nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen
päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa
istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."
Käynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista
joululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana
kulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan.
Neiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna,
mutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste
päästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti
Lavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan
tuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse
minä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät
tapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden
koristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä
heti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös
pikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan
"kuvitteluihmistensä" kanssa.
-- Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja
samalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. -- Jos olet
samaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut
kotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten
ennenkin.
Kaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen
joen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin
ennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen
Kaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun
tulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa
hämärässä.