Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut
pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana.
Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot
edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä
kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten
kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane
selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista
kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei
koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. -- Minä
en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen
Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. -- Mutta niin on
joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa,
Alecin ja Alonzon kanssa.
-- Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil
ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. -- Voi, minulla tulee
olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä
tulee olemaan paljon -- yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle
milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni
joululomaa viettämään.
-- "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil.
Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi -- ja minä tulisin
tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä
vuonna se ei käy päinsä -- minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on
mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.
-- Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. --
Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen",
ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua
ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh,
miten kuivaa sinulla onkaan siellä.
-- Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.
-- Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa
kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet
tekemään -- tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan
omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä
tulet herättämään suunnatonta ihastusta -- ja minä saan lämmitellä
sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!
-- Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän
houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle
vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan
maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä,
mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka
ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut.
Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella
puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä -- väliin siitä
kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan
talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä.
Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja
laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset,
joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen
mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni
taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet
paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine,
houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan
erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin
jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?
-- Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.
-- Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut,
sanoi Anna alentaen ääntään. -- Siellä on rakkautta, Phil, uskollista
ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä
tavata -- ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti,
jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.
Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni
Annan luo ja syleili häntä.
-- Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.
Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he
ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti
erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi
joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena
liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten.
Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi
pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun
vaunut kääntyivät poppelien alle.
-- Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. -- Davy
on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut
sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi.
Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee
sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja
riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei
auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja
piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna
hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta
päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti,
mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi
varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.
Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt
syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen
käteensä.
-- Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat
nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen
toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän
iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.
Keittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla.
Hän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi
kauheasti rupeavansa itkemään ilosta -- niin vakava ja hillitty
kuin hän olikin -- ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia
sopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä,
kukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus,
josta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan
lämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata
mitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää -- nyt hän oli siis
taas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten
loistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen
illallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten
hopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä.
Sehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu
esiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan
ihmeellisesti.
-- Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän
ivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan.
Marilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui,
ja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.
-- Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun
panna Davy "tutumaan". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.
-- Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi,
kun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat
ullakkoporstuan läpi. -- Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.
-- Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja
kuuntelee sinua.
-- Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. -- Minä tahdon
rukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla -- ei
niistä ole.
Kun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen
flanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä
iltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen
toiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.
-- No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.
Davy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen
puhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.
-- Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta.
Ei ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen -- enkä
toissapäivänäkään.
-- Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.
-- Sinä -- sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?