Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi
lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos
valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle
joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset
pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan
olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman
veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen
kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen
mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta
hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan
kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella
olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista
onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla,
on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan
hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä
kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista
siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain
kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi
välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja
kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei
sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä,
jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka
kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy
kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö
kuolleen lapsensa, taikka -- kenties se kuva on vielä sattuvampi --
nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin
palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa
vihollista.
Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana
tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi
kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa
jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista
historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen
uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja
kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja
ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan
kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että
kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista
teoista unholaan -- jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan
isien muistoa jälkimaailman silmissä.
Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja
hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista
kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli
äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei
milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan
otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta
elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa,
lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa
soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut
tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja,
lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho
alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen
loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa
autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet
sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas
maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut,
niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin
tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen
armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä
oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja
odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt
työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa
aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita
varten kannatti elää.
Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine
hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta,
nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta
kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka
Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja
valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle
levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka
haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen
kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli
lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa
kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita,
tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko
luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet
toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista.
Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän
yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.
Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies
ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon.
Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi
taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin
tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.
Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta,
myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian
valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan
Marialla -- sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet -- oli
muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää;
Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun
Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin
kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen
omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin
kunnioitettiin.
Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään,
samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset
kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt
kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.
-- Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, -- sanoi Elias Heikille.
Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut
pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme,
Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä
onni, -- lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.
-- Ja kaikilla Riitoilla samaten, -- vastasi Heikki myhäillen. -- Kyllä
täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt
saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto
antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa
syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua,
mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen
kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä,
niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti,
mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa
ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen
tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän
kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt
häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä
on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu
loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.
-- Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen,
että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, -- sanoi Elias, keskeyttäen
ystävänsä ylistykset. -- Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu
hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan;
mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan
ja lähden Tukh -- niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo
ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee,
tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn,
koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta
Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon
minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan
toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon,
minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa
siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella
ruoka-annoksella.
-- Rauhaa? -- jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen
harmaata päätänsä; -- mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?
-- Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni,
-- sanoi Elias osaa ottavasti. -- Mutta älkää antako murheelle ikuista
valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.
-- Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! -- jatkoi vanhus,
silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. -- Kahdeksan
poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea
tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani -- vanhuuteni ilo -- oli
kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld;
olette kenties kuulleet? -- Ilmajoella -- talvella -- suksilla --
kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti
kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui
jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä
kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli
niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee
nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua
ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin
hevosen selkään... Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.
-- Mutta, -- sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa
käsiinsä, -- kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt
ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?
Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: -- Minä juoksin ratsastajain
perässä niin kauan kuin jaksoin -- päivän -- kaksi päivää --
viikoittain -- kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan.
Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät
minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille:
antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä
yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja
kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä.
Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua.
Sitten en osannut takaisin -- kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni
köyhänä kuljeksien ... ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa...
olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala
olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.
-- Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka
sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme
tytärtäkin?
-- Kolme tytärtä ... kaikki kauniita kuin päivän valo ... ja nuorin
niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista.
Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän
tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?
Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja
halasi häntä nyt kuumin kyynelin. -- Ettekö enää tunnekaan minua, isä
kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. -- Minähän olen teidän
oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät
Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka
olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä
luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että
on Jumala!
Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin
kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta
nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen
katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin
varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma
muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan
yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen
unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi
köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän
yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä
onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen
Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.
-- Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat!
-- kuiskasi hän. -- Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko
meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta
yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas
olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan
kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa.
Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee
laupeudessa!
Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan -- tuon
keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan
etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet
jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen
niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi
vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi
vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja
haasta kellojen kalke -- kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja
toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen
erämaille.