Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin
tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo
Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa
olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet
talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten
varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi,
koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.
Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin
vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin
jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän
ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt
oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat
kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan
yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.
Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei
vastausta tullut, huutaa: -- Kruunun nimessä!
Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti
kysyen: -- Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?
-- Minä olen maaherran sanansaattaja, -- vastasi Elias sukkelasti, --
ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä
iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä
reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän
jäitse pohjoiseen päin.
Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi
haukotellen: -- Kuka herra?
-- Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja
jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.
-- Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata
mokomiin kysymyksiin, -- vastasi renki äreästi ja paiskasi portin
kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.
Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki.
Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino
juolahti hänelle mieleen. -- Varo, Matti, -- sanoi hän, -- etten
katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne
maaherran kanssa. -- Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin
uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka
ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana,
sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon
ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.
-- No, -- jatkoi Elias portin takaa, -- tahdotko hyvällä sanoa minulle,
mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?
-- He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä
myöten menneen Flatanabbaan päin, -- vastasi renki melkoista
sävyisemmin. -- Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?
-- En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean
takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on
Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!
Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas
jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli
penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen
kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen
rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut
samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki
Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla
Pietarsaaren majatalon pihalle.
Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli
vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen,
jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme
vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka
yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä
ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja
isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken
salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän
puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha
kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää
kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja
lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin
marraskuun 30. päivänä 1714.
Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun
perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan
ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai
ovea yön aikana.
Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin,
että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä
ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa
kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta.
Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.
Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen
nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään,
ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.
Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se
oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli
sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan
historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa
Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi
siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin
oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi,
paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin
väkivaltaisesti ja kiduttaen." -- Kaupunki harjoitti kumminkin
jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä,
että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli
purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain
vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi
menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista
keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä
paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.
Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin
sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt
maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt,
ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä
lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia
tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein
heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset
juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan
ymmärtänyt.
Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen
monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu
kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori
lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen
mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia
tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu
eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista
ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi
tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta
tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.
Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä
seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja
kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä
ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia
vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa
hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää
pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä
kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin,
ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä
takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.
Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin
mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden
tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta.
Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota
jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen
peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla
kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat
matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden
välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja
kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa
juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän
ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten
tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai
kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen
kaupunkiin.
Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt.
Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä
ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä
kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen
palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan
kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla,
erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä,
oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan
tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.
Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään,
kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä
laukkaa ajoi toisesta ulos.
Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja
päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan
hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä
eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo
ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä
vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.
-- Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! -- huusi
vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä,
huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen
heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä
käyttää.
-- Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi!
-- kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.
Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään
ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori
herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.
-- Mitä tämä merkitsee? -- huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas,
joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.
-- Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! -- kiljui
pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: -- packe din
väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den
kivekäs!
-- Maria! Mihinkä on Maria viety? -- jupisi sissi voimatta ajatella
mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.
-- So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]
-- Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! -- huusi Elias. -- He
menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin
mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.