Jumalanpalvelus ei ollut vieläkään voinut alkaa, sillä kirkossa ei
ollut ketään. Koko väki kihisi vallesmannin asunnon ympärillä. Kaiken
muun lisäksi oli sattunut levottomuuksiakin. Joku oli näet Habakukin
kuullen osunut puhumaan jonkun pilkkasanan ukon punakirjavista
housuista, ja sitä ei Habakuk sietänyt. Hän ei sallinut isäänsä
pilkata, ja oitis suhahti kivi.
Eikä sillä vielä hyvä. Umpimähkään tarrasi hän isänsä puolesta erään
aivan syyttömän pojan niskaan, ja tappelu oli heti valmis. Ei siis
ihme, että papin, jonka lauma oli näin hylännyt, täytyi jo pyytää
ruununmiehen apua tässä Herransa asiassa.
Ja vallesmanni auttoikin. Hän näet kehoitti ukko Massista:
"Niin että jos nyt isäntä menee kirkkoon ja ... siunaa siellä
itsensä... Matkan vaivojen jälkeen!"
Ja ukko oli kuuliainen esivallalle, vaikka häntä oikeastaan hirvitti
nyt koko kirkko ihmisten tähden. Laumassa riensi väki hänen jälestänsä,
ja niin täyttyi temppeli palvelevalla kansalla. Ukko Massinen istahti
poikinensa ovensuupenkin päähän, ja hartaasti hän kuunteli voimallista
saarnaa.
Sillä todellakin oli nyt saarna voimallinen. Väki näet pyrki
vilkuilemaan Massisen puoleen, ja kääntääksensä kuulijoiden sydämet
samaisesta Massisesta takaisin Herraan saarnasi pappi aivan kuin olisi
henki antanut hänelle nyt voiman korkeudesta. Hän selitteli autuuden
sukupuuta. Hän julisti voimallisesti:
"Sillä niinkuin Aabraham siitti Iisakin ja..."
Mikä oiva saarnanaihe! Saaran uskollisuus ja kaikki humisi korvissa
ihanana.
"Jospa mekin, Herra, oppisimme ja jospa mekin etsikkoaikamme
ymmärtäisimme!" yleni pappi.
Ja taas hän otti aiheesta ja julisti:
"Ja Iisak taas siitti Jaakobin ja..."
Patriarkoista hän siis julisti esimerkkiä ja autuutta laumallensa. Ukko
Massinen ikäänkuin höristi korviaan paremmin kuullaksensa. Taas
vilkuili kirkkoväki häneen, ja yhä voimallisemmin saarnasi pappi
kääntääksensä niiden mielen vilkumisesta autuuden asiaan.
"Siitti Jaakobin ja..."
Herra armahda sitä voimaa!
"Sillä niinkuin kaikki käsillä rakentaa ja käsillä jaottaa taitaan,
niin on meidän autuutemmekin oleva!" pauhasi pappi täynnä henkeä. Taas
ne vilkuilivat Massiseen ja paaduttivat sydämensä sanalle. Aivan kuin
varpaillensa kohoten julisti silloin pappi:
"Ja Jaakob siitti kaksitoista Israelin patriarkkaa!"
"Oli sillä poikaa!" ehti kuvastua ukon päässä ajatus. Yksinpä
Pulliaisen hurskaan emännänkin huomasi nyt pappi kauhuksensa vilkuvan
Massisen Villeen, ja kääntääksensä sen ajatukset takaisin taivaallisiin
hän nyt yltyi ja aivan kuin pauhasi:
"Siitti kaksitoista patriarkkaa ja..."
Tuo Pulliaisen akan pahus! Sittenkin vain vilkuu! Yhä lujemmin siis
julisti pappi uudelleen:
"Siitti kak-si-tois-ta-kym-men-tä patriarkkaa, joista vanhin oli Ruuben
ja nuorin Benjamin ja hänen edellisensä Joosef, jonkasta he kavalasti
ja juuri häpiällisesti Egyptiin möivät, ja..."
Taas se Pulliaisen akka vilkuilee!
... "Egyptiin möivät ja", huusi hän, "ja niin on, Herra, meidänkin
autuutemme sukupuu hamasta Aatamista ja tähän päivään asti tallelle
pantu!" julisti hän voimallisesti selväksi koko autuuden asian ja tien.
"Aamen!... Aamen te sokiat ja te juuri ynseät sydämestä! Herran nimeen
aamen!"
Ja voimallisesti kuin taivaan pasuuna alkoi lukkarikin puhkua
sisältänsä jotain pitkää lähtövirttä. Ukko Massinen, joka oli koko ajan
pitänyt varansa, huomasi silloin ajan tulleen ja livahti yks-kaks ulos,
toivoen siten pääsevänsä uteliaasta väestä rauhassa eroon.
Mutta eipäs. Kirkossa syntyi hänen lähtiessään aivan yleinen pakokauhu,
ja tyhjille seinille sai lukkari veisata neljä viidettä osaa
lähtövirrestä.
* * * * *
Mutta onnellisesti hän toki pääsi suoriutumaan. Kunnon vallesmanni oli
aavistanut, että väki rupeaa turhia utelemaan, ja oli satuttautunut
ukon avuksi. Aivan kuin ohimennen neuvoi hän väkeä ajamaan ja kulkemaan
erästä toista tietä myöten, ja tietysti vallesmannin sana tehosi.
"Sieltä on teille parempi ja suorempi tie!" valehteli hän vain
väkijoukolle rauhallisesti ja puheli Massiselle rauhoittavaa:
"Ei Massinen huoli tästä erikoisia, sillä... Ei puhuta kellekään mitään
koko jutusta."
"Ka."
Kiitollinen oli ukko esivallalle ja siinä pulan ja kiitollisuuden
rajamailla tapaili:
"Niin että... Että se on seurakunnan onni, kun on hyvä vallesmanni ja
esivalta ja... Ka..."
"Jaa, no!" kainosteli vallesmanni, mutta ukko vahvisti:
"Ka..."
Mieli aivan suli. Hän jatkoi:
"Ka niin jotta... Jotta sehän se on pääasia kaikissa retkissä, jotta...
Jotta mies konnullaan kestää..."
Oikein.
"Kai" todisti sen vallesmannikin oikein sanotuksi. Miesten mies oli
ukko Massinen. Sulaneena jatkoi se:
"Kestää konnullaan ja... Ka niin jotta se usko ja ... luja ja viisas
esivalta..."
"Jaa... No." Hyvää se teki vallesmannille tämä ukon puhe viisaasta ja
hyvästä esivallasta.
"Ka niin... Niin... Jotta luja ja armollinen esivalta ja" ... toisteli
vain matkavalmis ukko ja selitti:
"Niin että... Että huonosta esivallasta ei ole hyötyä muille kuin
viinankeittäjille, näin että..."
Oli niin omituista koko olo. Sotkeutui jo.
"Ja", koki hän löytää ja tapaili jäähyväissanoja, hapuillen:
"Ja niin että... Tääkin Kiihtelyksen ämmä-väki niin jotta..."
Taas!
"Jotta hyvästihän tää Kiihtelyksen ämmä-väkikin oman kilvoituksensa
kestää!" tokaisi hän ja pääsi nyt lopultakin eroon tiheään asutuista
kirkon seuduista ja painui poikinensa taipaleelle. Syrjäkujia pitkin
hän pujottelihe kotiansa kohti ja jo keskusteli poikansa kanssa matkan
viimeisestä vaiheesta.
Niin. Kaikki siis taas hyvin. Eräs pieni kiusa toki vielä osui,
nimittäin se samainen Väänäsen Jussi. Sehän se, pahus, kärkkyikin
kaikkialla, missä vain vedestä valmistettu haisi, ja nyt se oli jo
ukkoa odottanut kaupungista ja pitänyt varansa ja niinpä osui vastaan.
"Hei!... Terve!" tervehti se hylky jo ilkeästi, se ainainen nenänykerö
terhakasti ja iloisesti pystyssä.
"Ka... Niin jottako terve ... sinä sanoit?" oli ukko vähän nolostua,
varsinkin kun huomasi sen jo katseellaan mittelevän hänen housujensa
pituutta ja niiden jatkona paistavia paljaita pohkeita.
"Ka!" puheli se, muoto siinä ilkeässä ja paljonpuhuvassa hymyssä, ja
ukko koki sotkea asiaa ilmoitellen siinä sekavaa:
"Ka ... eipä tässä mitään erikoisia kuulu... Paitsi että... Että
ensimäiset tulevat aina viimeiseksi", syventyi hän siinä pulassa
selkeyttä sotkemaan. Mutta yhä hymyilevämmin mitteli Väänänen housuja
katseella. Ei toki kuitenkaan pääasiaansa unehuttanut, vaan tiedusti
muka kuin ohimennen:
"Niin että etpä tainnutkaan palata ... kaupungin kautta?"
Ei. Tai oikeastaan ukko selitti sen puutteen näin:
"Mutta kunpa eivät sattuneet viinakaupat olemaan auki niin... Ei tullut
ostetuksi."
Ikäänkuin vaiettiin hetkinen.
"Helakkaväriset housut... Näytäppä noita!" tunnusteli nyt jo Väänänen
ukon ihmeellisiä housuja aivan käsillä koettaen. Oli hieman ilkeä olo.
Täytyi siis jotain keksiä, ja niinpä selitteli ukko:
"Ka... Sattuivat niin kuumat ajat jotta... Niin ostin nämä löyhäkämmät
housut!"
"Mhyy... Löyhäkämmät housut!" tekeytyi Väänänen viattomaksi muka.
Pahus!
"Ka..." tapaili ukko pulassa. Ja koki:
"Niin jotta... Että se on, kuten sanottu niin... Jotta se on kuu
kiurusta kesään ja että..." Kaikki oli siinä kiireessä mennä sekaisin.
Väänänen vain hymyili ilkeästi.
"Ka... Se... Kuu", tapaili silloin taas ukko ja lisäsi:
"Ja siksi toisekseen niin jotta... Jotta saunahan se on miehellä matkan
perästä ja ... tupakka vihiltä päästyä eikä ... itku ja
hammastenkiristys..."
Ei hän siis koskaan kauppojansa kadu eikä retkiänsä ruikuta. Mutta
sittekin kiusallista. Eroon hän koki pyrkiä koko miehestä ja
jäähyväisiksensä jo kokoili sanoja, ilmoitellen:
"Ka niin... Niin että..."
Puolimenossa hän jo oli, kun lopetti tokaisulla jäähyväisiksi:
"Niin jotta Ruubenhan se ensimäisenä läpäsi ja ... Benjaami oli jo ...
pietti..."
Ja Vapun lempeät ja löyhäkät punakirjavat vain tepsuttelivat
lahkeillansa säärissä, kun hän polki kotiansa kohti, pois hymyilevän
Väänäsen käsistä.
Mutta vihdoinkin olivat isä ja poika nyt rauhassa, kotiseutujen teillä,
kahdenkesken. Kotipaikan tuttu, lempeä henki levittäytyi jo hiljaa
mieleen. Niin tuntui, kuin olisi päästy pitkältä, vaivalloiselta
vaellukselta kodin rauhaisiin oloihin, joissa väsyneen vaeltajan
sieluun laskeutuu sunnuntain äänetön rauha. Kepeästi polki taas ukko
tietä, ja vaikka hän ei ollutkaan morsiamesta onnistunut tuomaan vielä
muuta kuin sen nämä kiusalliset punakirjavat housut, niin uskon hän oli
sittekin säilyttänyt, uskon siihen, "että mies se aina asiassa voittaa"
ja että "lykykkäälle se lopultakin luonnistuu". -- Ja niin oli hän
pelastanut pääasian -- niin hän uskoi -- ja viispä silloin siitä, että
oli menettänyt omat housut!
Viis vähistä! Isä ja poika lähestyivät vain kotitaloa, palasivat
morsiamen hausta. Ja miten lie ollutkin, niin taas oli heidän
välillänsä sukeutunut sama ainainen väittely avioliiton ja vaimon
tarpeellisuudesta. Entistä tiukemmin tenäsi vain poika, että akka ei
ole tarpeellinen, ja isä oli jo moisesta älyttömyydestä kerran
suuttunut niin, että oli ollut vähällä näyttää, eikö laki myönnä isälle
kurinpito-oikeutta.
Mutta nyt he olivat taas sopineet ja istuksivat levähtämässä samalla
kotikonnun rajaveräjällä, jossa olivat menomatkalla nämä syvälliset
väittelynsä alottaneet.
Ja siinä istuessa, tupakoidessa ja mietteissä hautui taas ukon päässä
sama asia, ja taas hän alkoi siitä puhua. Teki mieli nyt omalle
konnulle päästyä antaa pojalle neuvojakin, kuten isän tulee, jakaa
sille elämänviisautta, ja niinpä hän alkoi:
"Sillä kuten jo vallesmannikin sanoi niin... Se on kaikkien retkien
jälkeen pääkapitaali se jotta... Jotta mies kestää hallavuotenakin
konnullansa ja..."
Poika epäili jotain, mutta ei ehtinyt vastaansanoa, kun isä jo jatkoi:
"Ka niin... Jotta pitää kiinni konnustansa ja ... on armollinen ja luja
esivalta ja..."
Poika muljautteli jo kuin vihastuneena. Mutta ukko jatkoi:
"Ka... Niin jotta sittepä sitä ei mies enää muuta tarvitsekaan...
Paitsi nyt sen varsinaisen pääasian, joka tarvitaan... Nimittäin
akka..."
Ja silloin se taas laukesi. Sukeutui entistä tiukempi väittely, sillä
jos ukko piti lujasti kiinni naima-asiastansa: vaimon ja rakkauden
välttämättömyydestä, niin kyllä poikakin puolestaan osasi taas panna
kovan lujaa vastaan. Kerrassaan turhia olivat nyt ukon yritykset saada
poika ymmärtämään, että mies tarvitsee muijan.
"Mutta _ei_ tarvitse!" tiukkeni vain poika.
Mutta nyt hoksasi ukko esimerkin. Papin saarnasta hän sen nyt äkkiä sai
siepatuksi ja niinpä kysyi rutosti:
"Mutta entäs papin äskeinen saarna?"
Se sai pojan vaikenemaan, ehkä juuri sillä, että tuli odottamatta.
Rauhassa sai siis ukko palauttaa pojan mieleen että:
"Niinkuin itse kuulit, niin se selitti, jotta miten Aabraham siitti
Iisakin, se taas oman perillisensä ja jotta Jaakoppi jo siittikin
kaksitoista patriarkkaa ... ihan peräkanaa."
Poika vain niiskautti ja katsoi ukkoon epäluuloisena. Mutta
voitonvarmana jatkoi nyt isä ja kysyi:
"Niin että jos sinä olisit nyt Aabraham ... niin?... Niin mitenkä sinä
ilman akkaa saisit ensiksi jo Iisakin."
Nyt oli poika voitettu. Se vaikeni hölmistyneenä.
"No!" oli ukko voitokas ja jatkoi:
"Ja sitten taas, Iisakkina?... Mistä sinä yksinäsi Jaakopin koppaisit?"
Yhä enemmän masentui poika.
"Ä-häh!"
Ja armotta painoi nyt isä lisää, tenäten:
"Ja se nyt ei vielä mitään, mutta entäs millä keinoin sinä akattomana
saisit kokoon ne kaksitoistakymmentä patriarkkaa?"
Aivan neuvottomana seisoi jo poika tämän elämän suurkysymyksen edessä.
Hattureuhkan alta vain välähtivät voitetun synkeät, epäluuloiset
silmäykset.
"No... Nyt sen näet!" ilkkui isä voitostansa nauttien ja kuin uhalla
tenäsi:
"Niin jotta nyt sano ... jotta mistä sinä ne kaikki patriarkat ilman
akkaa ottaa sipaisisit?"
Mikä vaikea kohta pojalle! Umpimähkään, tappiotaan peitellen murisi hän
vain vihaista:
"No sipaisisin kyllä!"
"Sipaisisit", matki isä. "Mokomakin sieppaaja, niin jotta..."
"No niin kyllä!"
Mutta se oli jo voitetun älytöntä uhittelua, ja ukko siihen vain
tokaisikin halveksuvan:
"Syö oman leipäsi ruoka!"
Niinpä kyllä! Ja aivan kuin pilkaten käski hän jo poikaa:
"No sanoppas nyt mistä sinä ne ottaa pyyhkäisisit?"
"No vaikka mistä pyyhkäisisin ja ottaisin... Ja vaikka ihan mitä
ottaisin", tolkutti vain vihainen poika.
"Ottaisit!"
"No ottaisin kyllä..." tenäsi poika tiukasti ja uhitteli älytöntä:
"Ja vaikka ihan mitä ottaisin... Ottaisin puun ... ja halon ... ja
linnun ja ... akan ottaisin ja..."
"Akan!" halveksui isä, mutta:
"No ottaisin kyllä akan!" tiukkeni poika.
Mutta sepä muuttikin äkkiä koko asian ihan toiseksi. Ukkohan näet oli
pitkin matkaa tarkoittanut, että akka on tarpeellinen hänelle. Omaa
naima-asiaansa, omia oikeuksiansa hän oli puolustanut, ja nyt poika
pyöräyttikin asian semmoiseksi, kuin olisi kysymys kokonaan toisesta:
pojan naima-asiasta.
Ajateltakoon! Ei ihme, että ukko oitis ynseili ihmeissään:
"Akan!..."
Mokomakin mies! Hän jatkoi:
"Et kykene vielä kunnolla omia housujasi asumaan etkä ... niissä
kunnolla vaeltamaan ja..."
"Kykenetkös sinä!" synkistyi poika umpimähkään.
"Saakeli!" kiivastui ukko moisesta epäilystä ja ilmoittaa kehaisi:
"Kukas sitte kykeneisi ... housujensa herra ja seepaootti olemaan, niin
jotta... En ole vielä koskaan istunut housujani helvetin tuleen
enkä..."
Poika sitä varmuutta hiemasen aivan oudostui.
"Ka niin", jatkoi ukko. "Niin jotta pihkaiselle penkille ja ... kussa
pilkkaajat istuvat... en ole housuineni istunut, niin että se on
silloin ... klaari... Klaari ja kunniaan riepoitettu se on se, joka ei
housujaan hätään heitä", tenäsi hän.
Tietysti. Aivan hän ylvästyi ansioistansa. Mitä onkaan poika, tenava,
häneen verraten! Ja kuitenkin jo puhuu, elävä, akanotosta. Halveksien
toisti hän mokomalle:
"Niin jotta senkö täyteistä sinunlainen mies jo akalla tekisi..."
Mutta:
"No tekisi kyllä!... Vaikka mitä tekisi akalla!" tenäsi vihastunut,
älytön poika tiukkaakin tiukemmin vastaan, ja niin pyörähti väittely
nurinpäin.
"Pahahenki!" kivahti jo ukko. Sillä niin se nyt vain kävi, että ukko ei
enää millään todistelulla saanut poikaa luopumaan siitä kummallisesta
uskosta, että hänkin tarvitsee eukon, tai oikeastaan että mies yleensä
tarvitsee vaimon.
Omituista! Ja ihmeellisintä asiassa on se, että poika ei tässä asiassa
vanhetessaankaan viisastunut. Päinvastoin. Mitä vanhemmaksi hän tuli,
sitä tiukemmin hän ukon todisteluihin tenäsi sitä ainaista
päähänpistoaan, että miehelle, jos se tahtoo olla täydellinen, on akka
sangen hyödyllinen ja tarpeellinen laitos.