Sattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan
iankaikkiseen umpikujaan.
Hullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä
ahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan
Kiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis
sieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne.
Pöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.
Ja tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä
poikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa
ja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.
Ja hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä
nimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa,
ja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa
housuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.
Ne vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta
mitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko
pelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja
viisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin.
Kärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:
"Sin' oot tainnut joutua kiinni!"
"Ka!"
Ei siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja
tovin kuluttua jatkoi, selittäen:
"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin
näin ... vankikomennossa."
"Ka!... Vanki-..."
Ja koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.
* * * * *
Ajettiin. Körötettiin.
Mutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko
näet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei
taipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:
"Mitäs sinä itse menit veneesen!"
Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja
Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille
selitti:
"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin
pyllöttämään niin... Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"
"Mutta eipäs nuljauttanut!"
"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.
Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta.
Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen
yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla
selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:
"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka ... miehen velliin
oikean suolan panee... Akka nimittäin..."
"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus..."
Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:
"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin ... silmän tähtäimellä, mutta...
Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen..."
"Ka" ... myönsi Löppönen, ja ukko selitti:
"Ka niin... Huonomman parempaan että... Niin että... Herran viisaus
ilmoitettaisiin."
"Ka", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: "Kauppahan se on
se joka ... pääkapitaalille korkoa kasvaa..."
"Ka... Niin... Akkahan se", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa,
ynseillen:
"Mutta tää pojan jukero vain ... jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei
sitä tarvita... Koko akkaa!"
"No eikä tarvita!" tenäsi poika oitis vihaisena.
Ja taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa
järkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei
kuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:
"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?... Mitäs sinä siihen sanot?"
Poika kiivastui.
"En mitään!" ärjäisi se.
"Et mitään!" matki ukko ja jatkoi:
"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta
pois niin?... Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?"
"No olisi kyllä!" yltyi poika.
"Pahus!" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:
"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?" tiedusti häneltä ukko, siten
tavallaan poikaansa vastaan apua anoen.
Ja Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:
"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?"
"Ka..."
Ja taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:
"Ka... Olihan se Aatamille koko rysäys... Kun yhtäkkiä siepattiin
kylestä luu!"
"Noo!... Nyt sen kuulet!" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja
lisäsi kutittelevan:
"Mitäs nyt sanot!"
Ja totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja
rauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:
"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä
taas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta... Jotta
sitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten,
niin jotta..."
Jotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein
varmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään
sen tokaisi lopun:
"Niin jotta se on... Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on."
"Ka-a!" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:
"Ka niin... Niin jotta se on ... yhtä luuta vähemmän Aatamin
kylessä..."
"Ka... Niin... Yhtä..."
"Ka yhtä!"
Ja voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:
"Niin että nyt sen kuulet jotta... Jotta se on kylkiluu... Hunslumperi
ja kylkiluu jotta se on", tenäsi hän.
Ilmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja
valmistuttuansa todisti:
"Ka se... Hunslumperi!"
"No!"
* * * * *
Tultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.
Ihanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki
mustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon.
Varsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden
muodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.
Mutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat
vallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä.
Siihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä
nyt tuleva oli.
Mutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja
kyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.
Mutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän
tunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun
nimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen
taloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut
ryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista
ruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun
nyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän
pelkäsi jotain outoa tapahtuneen.
Ja oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla
painaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:
"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?"
"No... Eipä tässä erikoisia ... kipuja."
"Ka."
Ja taas koki ukko, hapuillen:
"Ka, niinkuin sanottu niin... Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin
voimallisempi ja..."
Vallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut
tulemaan vahinko!
"Ka niin!" jatkoi se kokien taas, "Niin että viisaus vanhurskautta
ja... Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!" upposi hän siinä pulassa
yhä syvemmä viisauteen.
"Jaa-a... Massinen..."
Ja hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:
"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!"
Ja hän silmäili.
"Syytetään..." luki hän, "on ajanut poikaa ... sanonut ... antavansa
selkään ... ynnä... Nähtävästi... Hm... Sairastaa... Habakuk-ideaa
ja..."
Se oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se
selvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä
hyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:
"Eihän siinä mitä hulluntekoa... Jos nyt pojalle vähän patukkaa
antaa... Päinvastoin!"
"Ka!" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:
"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja... Sitten tää poika itse vielä
yhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei... Niin jotta kuria ei saa enää
isä pojalleen antaa, vänkää..."
"Ka-a... Minkäs takia sitä ei saa... Kun vaan järkevästi antaa!"
rauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt
itsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa
puheli hän:
"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta... Kurituksen
puutetta se kituu ja..."
"Ka... Mutta..."
Ja hän tutki syytöskirjaa edelleen:
"Lato... Polttanut ja..."
Mutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja
hyvillään puhelikin ukko:
"Mutta oli se aika kokko... Kun se palaa lekotteli keskellä Herran
kirkasta päivää!"
"Mhyy!... Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!"
kuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi
niiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:
"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee..."
Aivan hän vetosi omiinsa ja puheli:
"Tääkin minun pojan-hunsvotti... Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti
päivässä patukkaa, kun... Eilenkin rietas... Olivat löytäneet pappilan
ryökkinän tekotukan ja... Sitoivat, hylyt, sitte sen letin
piiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita..."
"Ka!" myönsi ukko ja jopa selittelikin: "Niin jotta se on aina se Eevan
tukka se... Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta...
Hamasta Aatamista asti..."
Vallesmanni miltei mietiksi:
"Jaa no... Hm!"
"Ka!... Niin!... Heiluilailee..."
* * * * *
Niin.
Mutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja
juuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli... Sitä hän ujosteli
ja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat
niin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat
housut.
Ja juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti
ja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:
"Ja ... sekä että ... hm!... Ynnä alastomana... Ilko-alastomana...
Hm!..."
Ei voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:
"Ka... Tuota jotta... Niinkuin jo sanoin, niin se on... Se on... Peruna
aina on potaattia parempi!" tokaisi hän muun puutteessa ja...
Ja taas vain luki vallesmanni:
"Sekä ynnä... Ettei myös... Ja että sen jälkeen... Hm!..."
"Ka... Potaattia parempi ja... Niin jotta... Jotta Kiihtelyksestähän se
on kaikkinainen viisauskin kotoisin..."
Mutta turhaan! Toinen vain luki:
"Sen jälkeen ... hm... Että hän... Ynnä vaatteet ja... Housut... Hm!"
Ja vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:
"Ka täällä on vain kirjoitettu, että... Että nää housut?"
Vaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.
"Niin jotta mitenkäs se on se asia?" tiedusti hän jo ikäänkuin
kiirehtivästi.
Nyt yskitti ukkoa.
"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?... Kun täällä protokollissa se
seisoo?" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta
vaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.
"No?"
"Ka... Tuota!" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:
"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?"
"Ka... Näkyypä tässä olevan."
"Tuota!... Ka!"
Mutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan
yli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta
lukea, ja puheli:
"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta... Onkohan siinä sentään
jotta ... housut..."
Varkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin
omituisille eleille.
"Niin että?"
Hän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin
kirjoituksentaitava ilmoitti:
"Eikös tässä seiso jotta... Jotta niinkuin ... kuitti?"
"Ka... Mutta se on tässä... Ne housut!" oikaisi vallesmanni osoittaen
aivan toista kohtaa.
"Tässä... Jotta housut."
"Ka!... Mutta!"
Sillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja
siinä pulan pakottamana arveli:
"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä... Niin jotta sopiikos se
housujen puustaimeksi?... Ässä?"
"Ka... Mutta sepä kun onkin 'hoo'", lohdutteli häntä vallesmanni.
Täytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:
"Ka... Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta... Jotta se on
siinäkin tää nyt... kuitti."
Ja taas hän koki:
"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta", sotkeutui hän asiaa
sotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:
"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön
käsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal'
antakoon, herra katteini!" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman
hänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa
tilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.
Ja taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni
toki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti
suoraan, vieläpä selitti:
"Ka kun ne hylyt... Nää omat housut... Niin jotta jäivät rannalle
kukkumaan..."
Pahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi
ristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:
"Ann' olla!... Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin ...
on kuitti!"
"Ka!" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä
noloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:
"Niin ja ... siksi toisekseen niin... Ei tarvitse maksaakaan, kun minä
toisella lykykkäämmällä reissulla ... otan eukokseni koko akan!"
"Ka... Paraspa se on niin!" hyvitteli häntä vallesmanni. Ukko miltei
innostui:
"Ka!... Paras ja... Ja niin jotta lykykäs mieshän minä sitten
lopullisesti olen ... näissä naima-asioissani", koki hän, siinä
omituisessa olossansa, kovin alas laskenutta naima-asiaansa yhäkin
kohottaa, tupakoi ja arveli:
"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy
usko..."
Kaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta
onnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:
"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa ... tek' reistuuta, mutta...
Lopulta sitte laukesi."
Aivan hän siitä ylvästyi jo:
"Ka niin... Laukesi... Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta... Kun
onni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin... Paikalla olivat
kantit kellellään!" kehaisi hän.
"Hm!"
"Ka... Niin!... Niin että se on aina onni se... Se joka sitte pilliin
pirauttaa..."
Ja niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko
Massista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut
vallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat
Kiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen
naimajutusta.