Harmillista!
Totisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut
kosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille
uhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja
ääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua.
Korkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli
sulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen
taloa kohti.
"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!" alistuikin hän jo kohtaloonsa.
Jälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva
närkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin
ja päätteli harmittelulla:
"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!"
Ei, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta
vesille.
"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!" ihmetteli hän. Ajatus
johtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän
harmitteli:
"Mutta kun sitä kuka perunaa kylvää niin... Se pitäköön myös potaatit
hyvänänsä!"
Niinpä kyllä. Kun on kerran hankkinut itsellensä pojan, niin ...
kantakoon myös sitä kuormanansa. Sitä hän nurkui. Hän oli jo
keskiselällä. Aallot lekuttelivat venettä tasaisesti, ja kuin ilkkuen
viiletti airo perästä.
Ja nyt johtui hän mietiksimään niitä syitä, joista pojan kelvottomuus
johtui. Niinpä hän arveli ja päivitteli:
"Siinä on ollut vain ... vörklööri... Heipleiraus ja vörkrööli..."
Kurinpuute, tai joku semmoinen.
"Mutta sehän se Katriina kun!"
Se heidän loiseukko; se se oli muka aina estänyt, kun hän oli lain
parakraahviin turvautuen aikonut kasvattaa poikaansa kurituksessa ja
herrannuhteessa.
"Hänklätti siinä aina välissä jotta... Ja niin se aina jäi..."
Se vitsan antaminen jäi, tarkoitti hän, Katriinan takia. Eukko siis
oikeastaan syyllinen, jotta:
"Ka!"
Varmasti siis Katriina. Hän aivan toisti:
"Tää nyt ... Katriina!"
Hän eikä muut. Harmitti aivan:
"Saakelin eukko!"
Mutta minkäpä sille enää voi! Kuin riemuiten nostelivat mahtavat aallot
ylkämiehen venettä hartioillansa ja uskollisesti ne sitä kantoivat
kaivattua morsiamen kotirantaa kohti.
* * * * *
Ihmeen ovelasti osaa pakko aina panna alistumaan kohtaloon, olipa se
sitte kuinka kova hyvänsä. Niinpä ukko Massinenkin lasketteli jo
morsiusrantaa kohti ihan kuin olot olisivat olleet aivan tavalliset.
Sillä mitäpä se tuskitellen olisi enää parannutkaan!
"Sittepähän näkee!" arveli hän vain siinä laineiden seassa veneinensä
lekkuessaan.
Ja kotosalla se Vappukin nyt oli. Osuikin vielä tule maan siihen
rantaan, kuivamassa olevia pesuvaatteitansa tarkastamaan. Huomasi hän
jonkun olevan veneellä tulossa, näki sen lekkuvan rantaa kohti, mutta
ei alussa tarkannut näkyä sen paremmin. Vähänkös niitä vesilläliikkujia
näin merenrannalla oli.
Mutta nyt hän jo alkoi siristellä silmäänsä. Ukko olikin jo
laskemaisillansa rantaan, ihan morsiamensa eteen, puettuna samaan
viattomaan ja nuhteettomaan ylkäpukuun ja vanhurskauden vaatteisiin,
joihin puettuna Aatam muinoin ylkänä ollessaan pyysi Eevan kättä.
Väkisinkin pääsi nyt Vapulta hätäinen kirous: "Kehnon ruoja!... Niin
jotta ilko-alaston mieskö sinä olet!"
Ja omituista! Nyt näet suuttui ukko, sillä asia harmitti ja kiukutti
häntä:
"No!" ärähti hän vastaan ja jatkoi vihaisesti: "Niin jotta senkö kehnoa
sinä siitä kyselet!... Ikäänkuin et sitä jo näkisi!"
Vappu kauhistui, varsinkin kun mies oli aivan tuntematon. Hulluksi hän
sitä luuli ja juoksi kirkuen ja parkuen tupaansa pakoon.
"Tuo akan hylky!" harmitteli Massinen sen kirkumista, pääsi jo rantaan,
veti veneen kuiville ja alkoi taivastella itsellensä vaatteenpuolta.
"Kun nyt tässä ensi hätään saisi vaikka mitä niin... Tottapahan sitten
talosta saa paremman!" päätteli hän, jopa vahvistikin:
"Ka..."
Ei siis erikoista hätää:
"Ainahan se Luoja lykyn laittaa!"
Ja niinpä alkoi hän etsiskellä kuivamassa olevien alusvaatteiden
joukosta.
Mutta onni ei ollut aivan suotuisa, ei tosin aivan armotonkaan.
Vappuhan oli näet leski, ja luonnollisesti ei hänen liinavaatteittensa
joukossa sopinut silloin olla mitään luvatonta. Löysi Massinen sieltä
kyllä housut, mutta Vapun siveellisyyden kunniaksi täytyy mainita, että
ne olivat Vapun omat nimettömät, ristiraitaisesta, punaisenkirjavasta,
heleänvärisestä kankaasta tehdyt lyhyet, väljät leuhuttimet, jotka
ulottuivat Massiselle paraiksi polveen asti. Epäröiden mittelikin ukko
niiden pituutta, mutta mikäpäs siinä auttoi. Täytyi alistua.
"Ka!" päättelikin hän. "Housut kuin housut."
Ja niin hän vetäisi ne jalkaansa ja arveli vain että:
"Parempi hädässä vähäkin kuin ei mitään..."
Ka. Ja niin oli se puoli miestä autettu. Takki vain puuttui.
"Kun saisi nyt vielä mitä yläpuolen peitteeksi niin..." taivasteli hän
ympäriinsä ja hoksasi Vapun pellavamaalla töröttävän variksenpelätin.
Sen yllä oli Voutilais-vainajan risainen hylkytakki ja päässä
riihilakin repale. Kursailematta hän riisui ne puumieheltä, puki
yllensä ja niin oli valmis työntymään morsiustaloon.
"Tottapahan siellä sitte onni ilveensä näyttää", arveli hän
rauhallisena ja niin alkoi nousta mielitiettynsä taloa kohti.
* * * * *
Sydän kurkussa oli Vappu akkunasta tarkastellut oudon miehen vielä
oudompia vehkeitä. Nähtyään hänen alkavan kohota taloon oli hän
kauhuissaan paennut pois hakemaan apua kylältä. Ainoastaan ruoti-ukko
oli jäänyt tupaan.
Ja pian hän ystävystyikin ruoti-ukon kanssa. Kun se häntä alussa
ujosteli ja pelokkaana arkaili, rohkaisi hän sitä siten, että itse
kysyi ukolta kuulumisetkin. Pulasta puheen alkuun pelastuakseen hän
näet niin tehneeksi tuli ja nyt jo samasta syystä tiedusti:
"Ja terveenäkös sinä muuten olet elänyt?" Ja ukko mieltyi. Eivät
häneltä muut olleetkaan noin kyselleet: aivan kuin omaiselta ja
sukulaiselta.
"Ei tässä erikoisempia vaivoja ole ollut... Paitsi minkä näitä
sivulihoja vähän kolottaa", puheli hän jo vastaan, rohkaistui, mieltyi
vieraasen. Puhelu jatkui. Nyt ruoti-ukko jo uskalsi arvella:
"Mutta sitä minä vaan ihmettelen tässä jotta... Nämä sinun housut..."
Siinä sitä siis oltiin. Ei auttanut muu kuin hakea jotain:
"Ka!" tapaili hän ja haeskeli sanat: "Niin jotta eivätpähän nää erin
häävit ole, mutta... Niin jotta mikä ei ole häävi, se ei ole vielä
jäävi, ja toisekseen..."
Paras se oli sanoa totuus, ainakin osapuilleen. Ja niinpä hän ilmoitti:
"Niin jotta kun siinä matkalla sattui vähä semmoinen... Tää nyt ...
lörö..."
"Ka... Sattuuhan sitä aina ... kulkijalle!" uskoi ruoti-ukko sen,
sytytti piipun ja vieläkin asiaa ihmetellen kysäisi:
"Niin jotta lörökö sinä sanoit ... jotta tuli?... Kun niin
ihmeellisesti kuuluit veneelläkin purjehtineen?"
"Ka..."
Mutta täytyihän se sekin purjehdus-asia valaista. Ja niinpä hän
selittikin:
"Se on niin jotta... Jotta toiset ihmiset purjehtivat taivaan iloon
hurskaan Salomonin korkealla veisulla, toiset taas pyhän Pasi
Jääskeläisen veikeillä viisuilla..."
"Ka... Viisuhan se on veisun isä! Niinkuin ilo on autuuden äiti ja
esimaku", tyytyi ruotilainen selityksiin. Asia oli siis täysin
valaistu, ja tyytyväisenä arvelikin jo ukko Massinen:
"Kunpa nyt vaan tulisi se tään talon emäntä niin... Saisi hänen
kanssaan asioista tässä vähä puhua rupatella ... jotta... Ka niin
jotta ... tekienhän sen löröstäkin mies mukaisensa saa..."