Matka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle
vaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen
sovinnon aiheen.
He näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he
pysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle
partioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä,
kuvastui pikku vaeltajan päässä.
Ja heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan.
Ne mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi
niille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan
kartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen
hyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan
yhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat
kyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.
Kaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen
herraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:
"Mikä sinun nimesi on?"
Siitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys.
Hän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.
"Häh?... Jotta mikä?" uteli poika edelleen.
"Mhy-yy!" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta
utelivat vain herraspojat:
"Niin jotta onko se Hermanni ... vai Oskari... Tahi? sitten Toivo Ilo
Kauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?"
Ei vastausta. Pojat jatkoivat:
"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?"
Mutta silloin heti "profeetta" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki
kyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:
"Mitä se sinuun kuuluu!"
Ja niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä
äskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk
jaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä
että soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin
avunhuudoiksensa.
Mutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään
aikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne
huutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla
ja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli
sukeutunut, uhkaili vastaan:
"No annan kyllä... Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen
Habakukit!"
Herraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren
kanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet
sydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui
isänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta
polkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi
asiaansa.
Ja siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli
samalla pojallensa:
"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!"
Ei poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja
jatkoi nyt arvellen:
"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan
mitään ... niinkuin mielenhimautusta tähän ... akkaväkeenkään päin...
Kun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!"
Poika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:
"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään,
niin että... Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin
naputin tyttöjen aitan oveen..."
Tiesi sen!
"Niin jotta se on... Se on Hertalle Israelissa!" todisti hän, ja taas
pantiin taival lyhenemään.
Mutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille.
Ilmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko,
joka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.
Habakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen
kamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä
ja takaa-ajoa.
* * * * *
Heidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli
noin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä
pitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä
tuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla,
aivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity
Vapun talo.
Ja rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli
selän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli
kävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän
olisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.
Ja tietysti se tuntui hänestä viisaalta.
"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri... Hyvä kuusi
kilometriä kierrosta!" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli
pehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.
Ja niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo.
Hyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.
Ukko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden
vaihtokaupan etuja.
"Niin että", selitti hän, "että se on sinullekin... Se on niinkuin
murheessa ryyppy... Tää takaisinvaihto tarkoitan." Kai se poika
ymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä
vielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä
uida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan
kokeili ongenkuplalla rantavedessä.
* * * * *
Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo
kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan
varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui
taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas
sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.
Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:
"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"
Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli
poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa
ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.
"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä
kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt
selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:
"Ne näet, hylyt, silloin... Kun minä arvelin sinua vähän remelillä
voidella niin... Ne Sortavalan poliisiherrat!... Ottivat ja
nokkautuivat..."
Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo
muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.
"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.
"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta
piiskata omaa poikaansakaan ja... Siitä se sitten nousi se ... jyry..."
Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi
nyt ja kehaisi:
"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se _on_..."
Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi
kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:
"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa
antaa pojalleen kuria niin jotta... Jotta", siinä tempasi taas
hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta
napaa!"
"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien
oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.
"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli
siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä
mietiksi.
"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?... Niin jottako isällä ei ole
kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.
"No eikä ole!"
Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista
oikeuksistansa, vaan ilmoitti:
"No sepä kehno!... Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä
parakraahveja..."
"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.
"Tunnen kyllä!" innostui ukko ja taas kehaisi;
"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään
niin... Niidenkin täytyi vain sanoa jotta... Jotta jämpti..."
"Eipäs ole jämpti!..."
"No!... Kehno!"
Se oli jo tosi-toraa.
"No et kyllä lyönyt pöytään ja..."
"No... Pidä suusi kiinni!" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi
selkänahkansa puolesta ja tenäsi:
"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä...
Ja vaikka olisi tuhat isää niin ... ja vaikka olisi kuin jämpti, niin
ei vaan piiskata saa..."
"No elä kinaa!... Paholainen!" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.
"Kinaan kyllä!... Ja uhallakin kinaan..."
"Kehnon elävä!"
Ja niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi.
Miltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.
* * * * *
No niin.
Pahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto,
joka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa
ymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta
kurinpitoasioissa.
"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi
kurissa!" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.
Mutta ei.
"Vaikka millä pitäisin!" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa
puolesta.
"Pitäisin!" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä
toistamiseen tenäsi:
"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?... Kuritta kasvaneet
elävät!"
Kaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin
älytön. Vieläpä uhkailikin:
"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja... Poliisit ja herrat ja... Ihan
kaikki pitäisin kurissa!"
"Syö!... Sanonko minä!"
"Syö itse!"
Oteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus.
Hän kysäisi rutosti:
"Mutta entäs kirjoitettu laki?... Se jonka alla on itsensä
kuvernyörinkin nimi?"
Ja omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se
tuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena,
epätoivoisenakin.
"No!" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:
"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?..."
Synkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:
"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen
patukkaa... Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon
ikkunalasit rikki!"
Ainakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa
kuria.
"Ähäh!" kutitteli hän voitokkaana. "Niin jotta vieläkö nyt kinaat,
jotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan... Niin jotta
kaikki on vain maailmassa pelkkää ... sumfatirallaata ja ...
heleijaa..."
Ja voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi
ilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin
menoa jalkariepunsa eli hattaransa.
"Kinaa mitä kinaa!" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin
yliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:
"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin... Niin jotta
se on parakraahvi se joka on laissa se ... päävaltti ja... Niinkuin
jotta... Jotta hakanenhan se on hameessa se joka ... joka helmat
heilussa pitää, jotta se on himaus... Heipleiraus ja himaus jotta se
on", tenäsi hän syvillä vertauksilla.
Sitä pojan epätoivoista asemaa silloin!
* * * * *
Mutta vähätpä siitä!
Tuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja
jatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:
"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi
tuomariakin... Eto para ... koko poika!"
Mutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt
tavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta,
nousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä
seisten, mutisi hän synkkää:
"Mutta ei vaan ole parakraahvi!"
Mutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä
ollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo
uhkaili:
"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin... Näet!"
"Työntäsen!" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua,
ynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:
"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta... Mutta
parakraahvi se on se joka ... jotta... Niin että mies se on aina vaimon
pää", syvällistyi hän jo, mutta:
"No työntäsen kyllä veneen!" uhitteli poika entistä synkempänä.
"Koetapas työnnäistä", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä
ukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta,
vieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.
"No koetan kyllä!" uhmaili se ja niinpä "koettikin" ja vene
luiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut,
sillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen
koholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon
mukana aika kyytiä.
"Ja sitten nääkin poliisiherrat", meni ukko siinä pesupuuhissaan
takaisin alkuun ja jatkoi ynseää:
"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet ... pykälät ja parakraahvin, niin
että... Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee", otti hän jo
virsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika
kaukana.
"Niin jotta mitäs siihen sanot?" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa
kuin voitoillaan ilkkuen.
Ei vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!
"Häh?" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi
päin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:
Kirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana
syvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.
"Saakelin elävä!... Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni"
hapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.
"Pahan hengen kakara!" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika
vain tenäsi rannalla vihaista:
"Mutta enpäs pelkää!"
"Paholainen!"
Kiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata
pensaasta airot veneen perästä.
"Sukkelaan!... Kehno!... Tahi!"
"Enpäs viskaa!"
"Kehnon syötävä!"
Ukko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.
"No mitäs sanot jotta saa piiskata... Ja jotta on parakraahvi!" tenäsi
vain vihainen poika. Juutas!
"No eihän se parakraahvi sinua syö!" karjaisi ukko, kokien sovittaa
poikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen
poika vain tolkutti älytöntä:
"Ja ihan kaikkea sanot... Sanot jotta housut ... ja jotta Saimaan
rannalla ruikuttaa ja..."
"Kehnon elävä!"
Mutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.
Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta
sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa
kohti.
Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen
purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa
perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin
kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä
niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.
Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä
sulhasella nyt mukana oli.