-- Marraskuu on koko vuoden ikävin kuukausi, sanoi Meg seistessään
ikkunan ääressä eräänä koleana iltapäivänä ja katsellessaan pakkasen
runtelemaa puutarhaa.
-- Siinä kai syy, miksi olen syntynyt marraskuussa, huomautti Jo
tuumivasti.
-- Jos jotakin hyvin hauskaa tapahtuisi juuri nyt, pitäisimme
sitä vallan hurmaavana kuukautena, sanoi Beth, joka suhtautui
toiveikkaasti kaikkeen, marraskuuhunkin.
-- Ehkäpä pitäisimmekin, mutta tässä perheessä ei koskaan tapahdu
mitään hauskaa, sanoi Meg, joka oli huonolla tuulella. -- Samaa
jauhamista päivästä toiseen, ei tippaakaan vaihtelua, ja hyvin vähän
hauskuutta. Aivan kuin polkumyllyssä.
-- Hyi, kuinka synkkämielisiä me olemme! huudahti Jo. -- Vaikka enpä
sinua ihmettele, tyttöparka. Toiset tytöt pitävät hauskaa, ja sinun
täytyy vain raataa vuodesta toiseen. Voi, jospa voisin järjestää
sinunkin asiasi niin kuin sankarittarieni! Olet kyllin kaunis ja
kyllin hyvä jo nyt, ja antaisin jonkun rikkaan sukulaisen jättää
sinulle odottamatta perinnön. Sitten sinä ilmestyisit seurapiireihin
perijättärenä ja halveksisit jokaista, joka on nyrpistänyt nenäänsä
sinulle, matkustaisit ulkomaille ja palaisit takaisin armollisena
rouvana loistossa ja rikkaudessa kylpien.
-- Ei meidän päivinämme niin vain saada perintöjä. Miesten pitää
tehdä työtä ja naisten mennä rikkaisiin naimisiin. Maailmassa on
kauhean paljon vääryyttä! sanoi Meg katkerasti.
-- Jo ja minä hankimme rikkautta teille kaikille. Odottakaa vain
kymmenen vuotta, niin saatte nähdä, sanoi Amy, joka istui nurkassa
ja teki 'savikukkoja', kuten Hanna nimitti hänen pieniä savesta
muovailtuja lintujaan, kukkiaan ja ihmiskuviaan.
-- En jaksa odottaa, ja pelkään etten juuri luota mutaan ja
musteeseen, vaikka olenkin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne.
Meg huokasi ja kääntyi katsomaan pakkasen hävittämää puutarhaa.
Jo voihki ja nojasi molempia kyynärpäitään pöytään toivottoman
näköisenä, mutta Amy leipoi tarmokkaasti saveaan, ja Beth, joka istui
toisen ikkunan luona, sanoi hymyillen:
-- Nyt tapahtuu ainakin heti paikalla kaksi hauskaa asiaa. Äiti tulee
tuolla kotiin, Ja Laurie juoksee puutarhan poikki kuin hänellä olisi
jotakin hauskaa kerrottavanaan.
Molemmat tulivat sisään, rouva March teki tavallisen kysymyksensä: --
Onko isältä tullut kirjettä, tytöt? ja Laurie sanoi houkuttelevaan
tapaansa:
-- Eikö kukaan lähde ajelemaan? Olen lukenut ja laskenut pääni
pyörälle ja aion virkistää sieluani pienellä ajelulla. Tule, Jo --
sinä ja Beth ainakin tulette, eikö niin?
-- Tietysti tulemme.
-- Kiitos vain, mutta minä en ehdi, sanoi Meg ja otti esiin
ompelulippaansa, sillä hän oli yhtä mieltä äitinsä kanssa siitä, että
ainakaan hänen ei ollut hyvä kovin usein lähteä ajelulle tämän nuoren
herrasmiehen kanssa.
-- Me kolme olemme heti kohta valmiit lähtemään, huudahti Amy ja
riensi pesemään käsiään.
-- Voinko tehdä mitään hyväksenne? kysyi Laurie ja kumartui rouva
Marchin tuolin yli herttaiseen tapaansa.
-- Kiitos ei -- paitsi että pistäydyt postitoimistossa, poikaseni.
Tänään olisi isältä pitänyt tulla kirje, eikä postinkantaja ole
käynyt täällä. Isä on täsmällinen kuin aurinko, mutta kirje on
tietysti voinut viivästyä matkalla.
Kimeä soitto keskeytti hänet, ja Hanna tuli hetken kuluttua
huoneeseen tuoden kirjettä.
-- Sähkösanoma, rouva, sanoi Hanna säikähtyneen näköisenä ja piti
sähkettä kädessään ikään kuin peläten sen minä hetkenä tahansa voivan
räjähtää.
Rouva March tempasi sähkeen käteensä, repi sen auki, luki ne kaksi
riviä, jotka se sisälsi, ja vaipui tuoliinsa niin kalpeana kuin tuo
pieni paperi olisi lähettänyt luodin hänen sydämeensä. Laurie syöksyi
alakertaan hakemaan vettä, Meg ja Hanna tukivat rouva Marchia ja Jo
luki säikähtyneellä äänellä:
"Miehenne hyvin sairaana. Tulkaa heti. S. Hale. Blank Hospital,
Washington."
Kuinka hiljaista huoneessa olikaan, kuinka kummallisesti päivä pimeni
ulkona ja kuinka äkkiä koko maailma näytti muuttuneen, kun tytöt
kerääntyivät äitinsä ympärille. Tuntui kuin heidän koko elämänsä onni
ja turvallisuus olisi ollut vaarassa. Rouva March toipui pian, luki
viestin uudelleen ja syleili lapsiaan sanoen äänellä, jota tytöt
eivät koskaan unohtaneet:
-- Minä lähden heti, mutta se voi olla jo myöhäistä. Voi, lapset,
lapset, auttakaa minua kestämään tämä taakka!
Hetkeen ei kuulunut kuin nyyhkytyksiä, katkonaisia lohdutuksen sanoja
ja toiveikkaita kuiskauksia, jotka kaikki hukkuivat kyyneliin. Hanna
tointui ensimmäisenä ja antoi esimerkillään vaistomaisesti toisille
hyvän neuvon.
-- Jumala suojelkoon rakasta isäntää! Mutta olenpa minäkin, kun
seison vain tässä itkemässä; minunhan on laitettava tavaranne kuntoon
lähtöä varten, rouva, hän sanoi ja kuivasi kyynelet esiliinaan,
puristi lämpimästi emäntänsä kättä omalla työssä kovettuneella
kädellään ja lähti askareihinsa.
-- Hanna on oikeassa, nyt ei ole aikaa kyyneliin. Rauhoittukaa,
tytöt, ja antakaa minun ajatella.
He koettivat rauhoittua, kun äiti nousi kalpeana mutta lujana ja
unohti oman surunsa suunnitellakseen kaikkien puolesta.
-- Missä Laurie on? hän kysyi miettien mihin toimenpiteisiin oli
ryhdyttävä.
-- Tässä, tässä. Voi, antakaa minun tehdä jotakin, pyysi poika
rientäen viereisestä huoneesta, jonne hän oli tahdikkaasti vetäytynyt.
-- Sähkötä että tulen heti. Ensimmäinen juna lähtee varhain
huomenaamulla. Matkustan sillä.
-- Mitä muuta? Hevoset ovat valjaissa, voin mennä vaikka minne ja
tehdä vaikka mitä, sanoi Laurie.
-- Vie kirjelippu Marchin tädille. Jo, anna minulle kynä ja paperia.
Jo repi irti puhtaan lehden äsken kirjoittamastaan kertomuksesta
ja työnsi pöydän äitinsä eteen. Hän ymmärsi hyvin, että äidin oli
pakko lainata rahat tuota pitkiää, surullista matkaa varten, ja hän
olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa lisätäkseen isän hyväksi
käytettävää summaa.
-- Mene nyt, poika kulta, mutta älä aja itseäsi kuoliaaksi, se ei ole
tarpeellista.
Rouva Marchin varoitus oli nähtävästi annettu kuuroille korville,
sillä viiden minuutin kuluttua Laurie ratsasti nopealla hevosellaan
ikkunoiden ohi kuin henkensä edestä.
-- Juokse yhdistykseen, Jo, ja sano rouva Ringille, etten voi
tulla. Osta matkalla tässä luettelossa mainitut tavarat. Otan ne
mukaani, sillä sairaaloiden varastot ovat näin sota-aikana monesti
hyvin puutteelliset. Beth, mene sinä herra Laurencen luo ja pyydä
pari pulloa vanhaa viiniä. Meidän ei tarvitse hävetä, kun pyydämme
sitä isää varten, hänen pitää saada parasta mitä voimme hankkia.
Amy, pyydä Hannaa tuomaan alas musta matkalaukku, ja Meg voi tulla
auttamaan minua tavaroiden järjestämisessä, sillä olen melkein
päästäni pyörällä.
Ei ollut lainkaan ihme, että kirjoittaminen, ajatteleminen ja
määräyksien jakeleminen sai äitiparan päästä pyörälle, ja Meg pyysi
että hän istuisi hetken huoneessaan kaikessa rauhassa ja antaisi
heidän toimia. Kaikki lentelivät edestakaisin kuin lehdet tuulessa,
ja hiljaisen kodin rauha oli kadonnut niin äkkiä kuin tuo onneton
paperi olisi ollut paha taikakalu.
Herra Laurence oli itse lähtenyt heti Bethin mukaan ja toi tullessaan
kaikkea mahdollista hyvää sairasta varten sekä lupasi pitää huolta
tytöistä äidin poissa ollessa. Hän tarjoutui jopa matkaseuraksi rouva
Marchille, mutta tämä ei mitenkään voinut suostua siihen, että vanha
herra vaivautuisi tuolle pitkälle matkalle.
Rouva Marchin katseesta herra Laurence huomasi kuitenkin, että
matkatoveri olisi hänelle kovin tervetullut. Vanhus kurtisti
kulmiaan, hieroi käsiään ja lähti äkkiä pois. Kukaan ei ehtinyt
kiinnittää asiaan enempää huomiota ennen kuin Meg juostessaan
portaita alas päällyskenkäpari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä
törmäsi odottamatta herra Brookeen.
-- Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, neiti March, tämä sanoi
ystävälliseen, tyyneen tapaansa, joka teki hyvää Megin hätääntyneelle
mielelle. -- Tulen tarjoutumaan äitinne matkaseuraksi. Minun on
toimitettava muutamia asioita herra Laurencelle Washingtonissa, ja
olen erittäin iloinen jos voin olla äidillenne avuksi siellä.
Päällyskengät putosivat maahan, ja vähällä piti ettei tee seurannut
mukana, kun Meg ojensi kätensä kasvot niin kiitollisina, että
herra Brooke olisi tuntenut saaneensa runsaan korvauksen paljon
suuremmastakin uhrauksesta kuin minkä hän aikoi tehdä.
-- Kuinka ystävällisiä te kaikki olette! Olen varma että äiti ottaa
tarjouksenne vastaan. On suuri helpotus tietää, että joku pitää
huolta hänestä. Kiitoksia oikein, oikein paljon!
Meg puhui vakavasti ja unohti itsensä kokonaan, kunnes hän näki
noissa ruskeissa silmissä jotakin, joka sai hänet äkkiä muistamaan
jäähtyneen teensä. Hän vei vieraan kiireesti arkihuoneeseen, jonne
sanoi kutsuvansa äitinsä.
Kaikki oli järjestyksessä, kun Laurie palasi mukanaan Marchin tädin
kirje, joka sisälsi pyydetyn rahasumman ja pari riviä. Hänhän oli
aina sanonut, että March oli vallan mieletön lähtiessään sotaan, hän
oli tiennyt, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Rouva March heitti
kirjelipun tuleen, pani rahat kukkaroonsa ja jatkoi valmistuksiaan
pusertaen huulensa yhteen tavalla, jonka Jo olisi ymmärtänyt jos
olisi nähnyt.
Lyhyt iltapäivä kului pian, kaikki tärkeimmät asiat oli
toimitettu, Meg ja hänen äitinsä ompelivat muutamia välttämättömiä
vaatekappaleita ja Hanna silitti, mutta Jota ei vielä kuulunut. He
alkoivat tulla levottomiksi, ja Laurie lähti häntä hakemaan, sillä
eihän koskaan voinut tietää mitä Jon päähän pälkähti. Laurie ei
kuitenkaan löytänyt häntä, ja hetken kuluttua Jo tuli kotiin hyvin
merkillisen näköisenä. Hänen kasvonsa olivat yhtaikaa veitikkamaiset
ja pelokkaat, tyytyväiset ja haikeat, ja se hämmästytti perhettä yhtä
suuresti kuin setelikäärö, jonka hän laski äitinsä eteen sanoen ääni
väristen:
-- Tässä on minun panokseni isän auttamiseksi.
-- Rakas Jo, kuinka olet sen saanut? Kaksikymmentä viisi dollaria?
Toivottavasti et ole tehnyt mitään ajattelematonta.
-- En, se on omaa rahaani. En ole pyytänyt, lainannut enkä varastanut
sitä. Olen ansainnut sen kunniallisesti enkä usko että torutte minua,
sillä olen vain myynyt jotakin omaani. Puhuessaan Jo otti hatun
päästään, ja silloin nousi yleinen huuto ja hälinä, sillä hänen
runsas, ihana tukkansa oli leikattu lyhyeksi.
-- Tukkasi! Kaunis tukkasi! -- Voi, Jo, kuinka saatoit? Ainoa
mikä sinussa oli kaunista. -- Rakas tyttöni, ei se olisi ollut
tarpeellista. -- Hän ei enää ole minun Joni näköinen, mutta
tuollaisena pidän hänestä vielä enemmän!
Kaikki hälisivät yhteen ääneen, ja Beth hyväili hellästi tuota
kerittyä päätä, mutta Jo pysyi välinpitämättömän näköisenä, mikä
seikka ei pettänyt ketään, pörrötti ruskeata pojantukkaansa koettaen
olla kuin hän hyvinkin pitäisi siitä ja sanoi:
-- Ei se vaikuta valtakunnan kohtaloon, niin että älä yhtään inise,
Beth! Se tekee hyvää turhamaisuudelleni -- aloinkin jo liiaksi
ylpeillä peruukistani. Parempi vain aivoilleni että tuo paksu
kuontalo on poissa. Pääni tuntuu suloisen kevyeltä ja viileältä,
ja parturi sanoi että pian saan lyhyen kiharan tukan, mikä näyttää
hauskalta ja poikamaiselta ja on helppo pitää kunnossa. Minä olen
tyytyväinen, äiti, sinä otat rahat, eikä siitä sen enempää.
-- Kerro minulle kaikki, Jo. Minä en ole aivan tyytyväinen, mutta
en voi sinua toruakaan, kun tiedän kuinka iloisesti uhrasit
turhamaisuutesi, kuten sanot, rakkaudelle. Mutta, kultaseni, se ei
ollut välttämätöntä, ja pelkään että vielä kadut sitä.
-- Enkä kadu, vastasi Jo ylpeästi ja tunsi suurta huojennusta siitä
että hänen tekoaan ei sentään kokonaan tuomittu.
-- Mikä sai sinut tekemään sen? kysyi Amy, joka yhtä hyvin olisi
voinut ajatella päänsä kuin kauniin tukkansa leikkaamista.
-- Olin aivan hurjana halusta tehdä jotakin isän hyväksi, sanoi
Jo kun istuttiin illallispöytään. -- Minusta lainaaminen on yhtä
inhottavaa kuin äidistäkin, ja tiesin että Marchin täti nurkuisi
-- hän nurisee vaikka pyytäisi vain lanttia. Meg antoi koko
neljännesvuoden palkkansa vuokraan, minulta taas kaikki meni
vaatteisiin. Tunsin itseni oikein viheliäiseksi ja tahdoin saada
rahaa vaikka minun olisi pitänyt myydä nenäni.
-- Sinulla ei ollut mitään syytä tuntea itseäsi viheliäiseksi,
lapseni. Sinullahan ei ollut talvivaatteita ollenkaan, ja ostit
yksinkertaisinta mitä sait omilla työläästi ansaituilla rahoillasi,
sanoi rouva March, ja hänen katseensa lämmitti Jon sydäntä.
-- Ensin en vähääkään ajatellut tukkani myymistä, mutta mietin
koko matkan mitä voisin tehdä, ja tunsin melkein halua keventää
vähäsen rikkaiden varastoja. Erään parturiliikkeen ikkunassa näin
irtopalmikoita, ja musta letti, joka oli ohuempi kuin minun, maksoi
neljäkymmentä dollaria. Mieleeni juolahti äkkiä että minulla oli
jotakin, josta voin saada rahaa, enkä jäänyt ajattelemaan sen
enempää, vaan marssin suoraan sisään ja kysyin mitä he antaisivat
tukastani.
-- En käsitä kuinka uskalsit, sanoi Beth kauhistuneena.
-- Voi, ei se ollut mitään, parturi oli pieni mies, jonka päätoimena
näytti olevan hiustensa öljyäminen. Hän tuijotti minua ensin aivan
kuin ei olisi tottunut siihen että nuoret tytöt syöksyvät hänen
kauppaansa myymään hiuksiaan. Sitten hän sanoi ettei hän välitä minun
tukastani, koska se ei ole muotiväriä, ja että hän ei koskaan maksa
paljon hiuksista sellaisinaan, vaan että niihin pantu työ tekee ne
vasta kalliiksi. Alkoi jo tulla myöhä, ja pelkäsin että jollen saa
asiaani suoritetuksi heti, ei siitä tule mitään, ja tiedäthän että
kun kerran ryhdyn johonkin, en siedä jättää sitä sikseen. Pyysin
häntä ottamaan lettini ja kerroin miksi minulla oli niin onnettoman
kiire. Tiedän kyllä että se oli typerää, mutta se muutti hänen
mielensä. Olin vähän kiihtynyt ja kerroin asian sekavaan tapaani,
ja hänen vaimonsa kuuli sen ja sanoi herttaisesti: "Ota se, Thomas,
ja tee palvelus tälle nuorelle neidille. Minä tekisin saman Jimmyni
tähden, jos minulla olisi ainoatakaan myytäväksi kelpaavaa suortuvaa."
-- Kuka oli Jimmy? kysyi Amy, joka tahtoi saada asiat selville sitä
mukaa kuin ne kerrottiin.
-- Hänen poikansa, joka on sodassa. Kuinka pian tuollaiset asiat
tekevätkään oudot ihmiset ystäviksi! Hän puheli koko ajan kun mies
leikkasi, ja se piti minua oikein hyvällä tuulella.
-- Eikö tuntunut kauhealta kun ensimmäinen napsahdus kuului? kysyi
Meg väristen.
-- Katselin tukkaani hetkisen sillä aikaa kun mies kokosi kapineensa,
siinä kaikki. En koskaan vetistele tuollaisista pikkuseikoista, mutta
tunnustan että oli kummallista nähdä tuttu vanha tukka pöydällä ja
tuntea päässään vain lyhyttä, karkeaa sänkeä. Tuntui melkein kuin
olisin menettänyt jalan tai käsivarren. Vaimo näki minun katselevan
sitä ja antoi minulle pitkän kiharan talteen pantavaksi. Annan sen
sinulle, äiti, muistoksi menneestä loistosta, sillä leikkotukka on
niin mukava, etten luultavasti enää koskaan huoli pitkää.
Rouva March otti pitkän kastanjanruskean kiharan ja kätki sen
laatikkoonsa paikkaan, jossa jo ennestään oli lyhyt, harmaa suortuva.
Hän sanoi vain: -- Kiitos, rakkaani, mutta hänen ilmeessään oli
jotakin joka sai tytöt muuttamaan puheenaihetta ja juttelemaan
hilpeästi herra Brooken ystävällisyydestä, ennustelemaan kaunista
matkailmaa ja kuvailemaan niitä iloisia aikoja, jotka koittaisivat,
kun isä tuotaisiin kotiin hoidettavaksi.
Kenenkään ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, kun rouva March kymmeneltä
laski käsistään viimeisen ompeluksensa ja sanoi:
-- Tulkaa, tytöt.
Beth meni pianon luo ja soitti isän lempilaulun. Kaikki alkoivat
urhoollisesti laulaa, mutta jäivät yksitellen pois, kunnes Beth
lauloi yksinään, sydämensä pohjasta, sillä hänelle musiikki oli aina
lohduttaja.
-- Menkää nukkumaan nyt älkääkä enää puhelko, sillä meidän täytyy
nousta huomenna aikaisin ja tarvitsemme paljon unta. Hyvää yötä,
kultaseni, sanoi rouva March, kun laulu loppui eikä kukaan halunnut
aloittaa toista.
Tytöt suutelivat häntä hiljaa ja hiipivät vuoteisiinsa niin
äänettöminä kuin rakas sairas olisi nukkunut viereisessä huoneessa.
Beth ja Amy nukahtivat pian huolimatta levottomuudestaan, mutta Meg
makasi valveilla ja hautoi nuoren elämänsä vakavimpia ajatuksia.
Jo makasi liikkumatta, ja sisar uskoi hänen nukkuvan, kunnes kuuli
tukahdetun nyyhkytyksen ja sattui koskettamaan märkää poskea.
-- Jo rakas, minkä sinun on? Itketkö isän tähden?
-- En, en nyt.
-- Miksi sitten itket?
-- Tu-tukkani! pääsi Jolta, joka turhaan koetti upottaa liikutustaan
pielukseen.
Se ei tuntunut Megistä lainkaan naurettavalta, ja hän hyväili surevaa
sankaritarta niin hellästi kuin taisi.
-- En minä kadu, vakuutti Jo katkonaisesti. -- Tekisin sen huomenna
uudestaan, jos voisin. Vain turhamainen ja itsekäs puoli minussa
itkee ja parkuu näin typerästi. Älä kerro kenellekään, kyllä se
nyt menee ohi. Luulin että nukuit ja itkin pienen itkun peruukkini
tähden kaikessa hiljaisuudessa. Se oli sentään ainoa mikä minussa oli
kaunista. Kuinka satuit olemaan valveilla?
-- En voi nukkua, olen niin levoton, sanoi Meg.
-- Ajattele jotakin hauskaa, niin nukahdat pian.
-- Olen kyllä koettanut, mutta tulin vain virkummaksi.
-- Mitä ajattelit?
-- Kauniita kasvoja -- etenkin silmiä, vastasi Meg hymyillen
itsekseen pimeässä.
-- Minkä värisistä silmistä pidät enimmän?
-- Ruskeista -- nimittäin -- toisinaan. Siniset ovat myös hyvin
kauniit.
Jo nauroi ja Meg käski häntä ankarasti olemaan hiljaa, lupasi
sitten laittaa hänen tukkansa kiharaksi, nukkui ja uneksi elävänsä
pilvilinnassaan.
Kello löi kaksitoista ja huoneissa oli hyvin hiljaista, kun eräs
olento hiipi hiljaa vuoteelta vuoteelle korjaten peitteitä,
tasoitellen tyynyjä ja pysähtyen katsomaan kauan ja hellästi
raikkaita kasvoja, suutelemaan niitä huulin, joiden kosketus oli kuin
äänetön siunaus ja kuiskaamaan hartaita rukouksia, joihin vain äidit
kykenevät. Kun hän kohotti ikkunaverhoa ja katsoi pimeään yöhön,
tuli kuu äkkiä esiin pilvien takaa, katsoi häneen ystävällisten,
kirkkaiden kasvojen tavoin ja tuntui kuiskaavan: "Ole turvassa,
ystävä! Pilvien takana on aina valoa."
16.