PILVILINNOJA

Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti

riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei

sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.

Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma

ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään,

jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen,

hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää,

säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla

piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja

toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen

hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä

nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti

hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin

lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa

valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä

taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja

näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.

-- Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi

uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli

jotakin erikoista.

Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi

heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi

tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat

hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat

kiivetä kukkulaa ylös.

-- Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan,

tuumi Laurie itsekseen. -- Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä

ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen

viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.

Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin

ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka

vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat

ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja

juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja

odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän

kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö,

ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin

puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.

-- Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi

äänen suuntaan.

Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa,

valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili

heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän

pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet

vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa

puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth

lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi

näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää,

ja Jo luki ääneen ja kutoi.

Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen

olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras.

Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen

seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi

niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti

oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti

takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös.

Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään

hymyillen rauhoittavasti.

-- Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen

hitaasti.

Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti

otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:

-- Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta

luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.

-- Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden

tietysti pois.

-- Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin

hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana,

sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.

-- Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään,

sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.

-- Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen

parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu

"Ahkerain yhdistykseen".

Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi

ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.

-- Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin

hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?

-- Sanotaanko? kysyi Meg sisariltaan.

-- Hän nauraa, varoitti Amy.

-- Entä sitten! sanoi Jo.

-- Minäpä uskon, että hän pitää siitä, lisäsi Beth.

-- Tietysti pidän. Pidän kaikesta mitä te keksitte. Lupaan

kunniasanallani etten naura. Kerro pois vain, Jo, äläkä pelkää.

-- Minäkö muka pelkäisin sinua? Niin, katsos, me leikimme pieninä

"Kristuksen vaellusta", ja nyt olemme leikkineet sitä ihan tosissamme

koko talven ja kesän.

-- Niin, minä tiedän, sanoi Laurie nyökäyttäen ymmärtäväisesti

päätään.

-- Kuka on kertonut?

-- Henget.

-- Ei, minä kerroin. Tahdoin huvittaa häntä eräänä iltana, kun hän

oli huonolla tuulella. Hän piti siitä. Älä toru, Jo, sanoi Beth

nöyrästi.

-- Sinä et sitten osaa säilyttää salaisuutta. No, sama se, onpahan

vähemmän vaivaa nyt.

-- Jatka, ole hyvä, sanoi Laurie, kun Jo syventyi kutimeensa ja

näytti hieman tyytymättömältä.

-- Eikö hän kertonut tästä uudesta suunnitelmastamme? No niin, olemme

koettaneet käyttää loma-aikamme oikein, jokaisella on oma tehtävänsä,

jota yksissä neuvoin suoritamme. Nyt on loma melkein lopussa, työmme

ovat pian valmiit, ja olemme iloisia, että emme ole laiskotelleet.

-- Minä uskon sen, sanoi Laurie ja ajatteli katuvaisena omaa

joutilasta elämäänsä.

-- Äiti tahtoo että olemme mahdollisimman paljon ulkona, ja siksi

tuomme työmme tänne. Meistä täällä on hauskaa. Kannamme huvin vuoksi

tavaramme näissä pusseissa, käytämme vanhoja hattuja, kiipeämme

mäenrinnettä sauvat kädessä ja leikimme pyhiinvaeltajaa, kuten monta

vuotta sitten. Sanomme tätä mäkeä 'Suloiseksi kukkulaksi', sillä

voimme nähdä täältä kauas ja katsella maata, jossa toivomme saavamme

elää.

Jo viittasi kädellään, ja Laurie katsoi osoitettuun suuntaan.

Metsänaukosta saattoi nähdä yli leveän sinisen joen, niityille

sen toiselle rannalle ja kauas suuren kaupungin ääriviivojen yli

vihreille kukkuloille, jotka kohosivat taivasta kohti. Aurinko oli

jo alhaalla, ja taivaanranta loisti syksyisen iltaruskon hehkuvissa

väreissä. Etäisillä kukkuloilla leijaili kultaisia ja ruusunhohteisia

pilviä, ja hopeanvalkeat vuorenhuiput kohosivat purppuraista taustaa

vasten kuin Taivaan kaupungin hohtavat tornit.

-- Kaunista! sanoi Laurie hiljaa.

-- Sellaista näemme usein täällä, ja meistä on hauskaa katsella sitä.

Auringonlasku ei ole koskaan aivan samanlainen, mutta aina yhtä

loistava, vastasi Amy, joka toivoi että pystyisi maalaamaan tuon

ihanan näyn.

-- Jo puhuu maasta, jossa toivottavasti saamme kerran elää, ja hän

tarkoittaa oikeata maaseutua, jossa on porsaita ja kananpoikia ja

heinäniittyjä. Se olisi kyllä hauskaa, mutta minä soisin että tuo

kaunis maa tuolla ylhäällä olisi todellinen ja että pääsisimme sinne,

sanoi Beth miettivästi.

-- On olemassa vieläkin ihanampi maa kuin tuo, ja sinne pääsemmekin

kerran, jos olemme eläneet oikein, lisäsi Meg pehmeästi.

-- Tuntuu pitkältä odottaa. Minä tahtoisin lentää sinne heti, kuten

nuo pääskyset, ja mennä sisään tuosta loistavasta portista.

-- Sinä pääset sinne kyllä, Beth, ennemmin tai myöhemmin, siitä ei

ole pelkoa. Minun vain pitää taistella ja tehdä työtä, kiivetä ja

odottaa, ja kenties en lopultakaan pääse sisään, sanoi Jo.

-- Saat minusta seuraa, jos siitä on jotain lohdutusta. Minä saan

vaeltaa pitkät matkat ennen kuin saan edes nähdä Taivaan kaupunkinne.

Jos tulen myöhään, sanotko kauniin sanan puolestani, sanotko, Beth?

Jokin pojan kasvoissa suretti hänen pientä ystäväänsä, mutta

hän vastasi kuitenkin iloisesti, levollinen katse kiinnitettynä

vaihtuviin pilviin:

-- Jos ihminen todella tahtoo päästä sinne ja yrittää parhaansa koko

elämänsä ajan, luulen että hän pääseekin. Minä en usko että siellä

on lukkoa ovella tai vartijoita portilla. Kuvittelen aina että

siellä on sellaista kuin kuvassa, jossa Loistavat ojentavat kätensä

Kristitty-paralle, kun hän nousee virrasta.

-- Sinun täytyy valita mieliunelmasi. Mikä se on? kysyi Meg.

-- Jos kerron omani, kerrotteko tekin?

-- Kyllä, jos muutkin kertovat.

-- Me kerromme. Aloita pois, Laurie.

-- Ensin toivoisin näkeväni paljon maailmaa, ja sitten asettuisin

Saksaan ja kuuntelisin musiikkia ihan niin paljon kuin minua

haluttaisi. Itse olisin kuuluisa säveltäjä, ja koko maailma rientäisi

kuulemaan minua, eikä minua kiusattaisi raha-asioilla eikä millään

muullakaan arkisella, vaan saisin huvitella ja elää niin kuin itse

tahdon. Se on minun rakkain pilvilinnani. Mikä sinun on, Meg?

Margaretin oli hiukan vaikea kertoa omastaan, ja hän huojutti

kasvojensa edessä suurta sananjalkaa ikään kuin karkottaakseen

sääskiä -- joita ei ollut -- ja sanoi hitaasti:

-- Minä tahtoisin kauniin talon täynnä kaikenlaisia ylellisiä

tavaroita -- hyvää ruokaa, kauniita vaatteita, hienoja huonekaluja,

hauskoja ihmisiä ja paljon rahaa. Minä olisin talon rouva ja

hallitsisin sitä mieleni mukaan. Minulla olisi paljon palvelijoita,

niin ettei minun itseni tarvitsisi käydä käsiksi mihinkään.

Voi kuinka nauttisinkaan tuosta kaikesta! En tahtoisi sentään

laiskotella, vaan tekisin kaikenlaista hyvää ja saisin kaikki

rakastamaan itseäni.

-- Eikö pilvilinnassasi ole isäntää? kysyi Laurie ovelasti.

-- Kuulithan että sanoin: hauskoja ihmisiä, sanoi Meg ja kumartui

sitomaan kengännauhaansa niin ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan.

-- Miksi et sano suoraan, että tahtoisit kauniin, viisaan ja hyvän

miehen ja enkelimäisiä lapsia. Tiedäthän että linnasi ei olisi

täydellinen ilman niitä, sanoi Jo, jolla ei vielä ollut mitään

suloisia haaveita ja joka melkein halveksi kaikkea romantiikkaa.

-- Sinulla ei olisi muuta kuin hevosia, mustepulloja ja kirjoja,

vastasi Meg kärkkäästi.

-- Ooh, niinpä tietysti. Minulla olisi talli täynnä arabialaisia

juoksijoita, huoneet tulvillaan kirjoja, ja kynäni kastaisin

lumottuihin mustepulloihin, niin että teoksistani tulisi yhtä

kuuluisia kuin Laurien sävellyksistä. Tahtoisin tehdä jotakin

loistavaa ennen kuin menen linnaani -- jotakin sankarillista ja

tavatonta, jota ei unohdeta kuolemani jälkeen. En tiedä mitä se on,

mutta odotan tilaisuuttani alituisesti ja aion hämmästyttää teidät

kaikki jonakin päivänä. Luulen että alan kirjoittaa romaaneja ja

tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi. Se miellyttäisi minua ja on minun

rakkain unelmani.

-- Minun unelmani on vain se, että saan rauhassa elää kotona isän ja

äidin luona ja auttaa heitä pitämään huolta perheestä, sanoi Beth

tyytyväisenä.

-- Etkö halua mitään muuta? kysyi Laurie.

-- Sen jälkeen kun sain oman pienen pianon olen täysin tyytyväinen.

Toivoisin vain että me kaikki voisimme hyvin ja saisimme olla

yhdessä, en mitään muuta.

-- Minulla on hyvin paljon toivomuksia, mutta mieluimmin tahtoisin

tulla taiteilijaksi ja matkustaa Roomaan ja maalata hienoja tauluja

ja olla koko maailman paras taiteilija, oli Amyn vaatimaton unelma.

-- Olemme kunnianhimoista väkeä, eikö vain? Jokainen paitsi Beth

tahtoo olla rikas ja kuuluisa ja joka suhteessa ihmeellinen. Olisi

hauska tietää pääseekö kukaan meistä toiveittensa perille, sanoi

Laurie pureskellen ruohoa kuin ajatuksiinsa vaipunut vasikka.

-- Minä olen saanut pilvilinnani avaimen, mutta en tiedä vielä,

osaanko avata oven, sanoi Jo salaperäisesti.

-- Minäkin olen saanut avaimen omaani, mutta minun ei anneta edes

koettaa. Viheliäinen lukio! mutisi Laurie ja huokasi kärsimättömästi.

-- Tässä on minun avaimeni, sanoi Amy heiluttaen sivellintään.

-- Minulla ei ole mitään, sanoi Meg suruissaan.

-- On kyllä, sanoi Laurie nopeasti.

-- Missä?

-- Kasvoissasi.

-- Joutavia, ei niistä ole mitään hyötyä.

-- Saatpa vain nähdä, että ne tuovat sinulle vielä jotakin arvokasta,

vastasi poika ja nauroi ajatellessaan hurmaavaa pientä salaisuutta,

jonka luuli tietävänsä. Meg punastui sananjalkansa takana, mutta ei

kysynyt mitään, katseli vain joelle kasvoillaan sama uneksiva ilme

kuin herra Brookella silloin kun tämä kertoi tarinaansa ritarista.

-- Kokoonnutaanpa kymmenen vuoden kuluttua jos eletään, sitten saamme

nähdä, kuinka moni meistä on saanut sen mitä haluaa tai kuinka paljon

lähempänä päämääräämme olemme silloin kuin nyt, sanoi Jo, joka aina

oli valmis uusiin suunnitelmiin.

-- Varjelkoon, kuinka vanha silloin olenkaan --

kahdenkymmenenseitsemän! huudahti Meg, joka tunsi itsensä jo

aikaihmiseksi täytettyään seitsemäntoista.

-- Laurie ja minä olemme kahdenkymmenenkuuden, Beth

kahdenkymmenenneljän ja Amy kahdenkymmenenkahden. Mikä kunnioitettava

seurue! sanoi Jo.

-- Toivon että silloin olen tehnyt jotakin, josta kannattaa

olla ylpeä, mutta olen sellainen laiskiainen että pelkään vain

vetelehtiväni, Jo.

-- Äiti sanoo että sinä tarvitset päämäärän ja uskoo, että sen

saatuasi teet työtä loistavasti.

-- Uskooko hän? Totta totisesti, niin teenkin jos vain keksin mihin

ryhtyä! huudahti Laurie ja hypähti pystyyn äkillisen pontevuuden

puuskassa. -- Minun pitäisi tyytyä olemaan mieliksi isoisälle, ja

niin koetankin olla, mutta se on minulle aivan luonnonvastaista ja

ottaa kovalle. Hän tahtoo tehdä minusta liikemiehen kuten hänkin

on ollut, mutta ennemmin saisitte vaikka ampua minut. Minä vihaan

teetä ja silkkiä ja mausteita ja kaikkea moskaa, mitä hänen vanhat

laivansa tuovat, enkä välitä vaikka ne menisivät suoraa päätä meren

pohjaan sitten kun saan ne omikseni. Hänen pitäisi tyytyä siihen,

että menen korkeakouluun, mutta hän on itsepintainen, ja minä saan

luvan noudattaa hänen tahtoaan, jollen lähde tieheni ja tee niin kuin

itse tahdon, kuten isäni aikoinaan. Jos joku jäisi vanhan herran luo,

lähtisin huomispäivänä.

Laurie puhui hyvin kiihtyneesti ja näytti olevan valmis toteuttamaan

uhkauksensa, jos häntä vähänkin ärsytettäisiin. Hän kasvoi ja

kehittyi hyvin nopeasti, ja huolimatta joutilaasta ja mukavasta

elämästään hänellä oli nuorukaisen kapinallinen henki, nuorukaisen

levoton, kiihkeä halu raivata itse tiensä maailmassa.

-- Purjehdi tiehesi jollakin laivallasi äläkä tule kotiin ennen kuin

olet koettanut tehdä oman pääsi mukaan, neuvoi Jo, joka aina kiihtyi,

kun Teddylle 'tehtiin vääryyttä'.

-- Se ei ole oikein, Jo, et sinä saa puhua tuolla tavalla eikä

Laurien pidä seurata sinun kehnoa neuvoasi. Sinun pitäisi tehdä juuri

niin kuin isoisäsi toivoo, poikani, sanoi Meg hyvin äidillisesti.

-- Koeta parhaasi lukiossa. Hän ei varmaankaan ole kova eikä

epäoikeudenmukainen, kun hän näkee että koetat tehdä hänelle

mieliksi. Kuten sanoit, ei ole ketään joka jäisi hänen luokseen

ja rakastaisi häntä, etkä koskaan antaisi anteeksi itsellesi,

jos lähtisit tiehesi ilman hänen suostumustaan. Älä ole häijy ja

tyytymätön, vaan täytä velvollisuutesi, niin varmasti saat palkkasi,

kuten herra Brooke, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? kysyi Laurie, joka oli kiitollinen

neuvosta, mutta ei pitänyt saamastaan läksytyksestä ja tarttui

mielellään uuteen keskustelunaiheeseen.

-- Vain sen mitä isoisäsi on kertonut -- kuinka hyvää huolta hän

piti äidistään tämän eläessä ja kuinka hän päätti olla menemättä

ulkomaille kotiopettajaksi, koska ei tahtonut lähteä hänen luotaan,

ja kuinka hän nyt auttaa erästä vanhaa vaimoa, joka hoiti hänen

äitiään. Hän ei koskaan puhu siitä mitään, mutta on niin jalomielinen

ja kärsivällinen ja hyvä kuin suinkin toivoa voi.

-- Niin hän onkin, tuo kunnon ukko, sanoi Laurie kaikesta

sydämestään, kun Meg punastui omaa innokasta puhettaan. -- On aivan

isoisän tapaista ottaa salavihkaa selville hänen hyvät puolensa

ja kertoa niistä toisille, jotta hekin pitäisivät hänestä. Brooke

ei voinut ymmärtää minkä tähden äitinne on ollut aivan erikoisen

ystävällinen, kutsunut hänet teille minun kanssani ja kohdellut

häntä kaikin puolin herttaisesti. Hänen mielestään äitinne on aivan

täydellinen, ja hän on ylistänyt teitä kaikkia pilviin asti. Jos

joskus pääsen toiveitteni perille, saatte nähdä mitä teen Brooken

hyväksi.

-- Ala nyt jo äläkä kiusaa häntä kuoliaaksi, sanoi Meg terävästi.

-- Mistä tiedät että kiusaan häntä, hyvä neiti?

-- Näen sen hänen kasvoistaan aina kun hän menee ulos. Jos olet ollut

kunnollisesti, hän näyttää tyytyväiseltä ja kävelee reippaasti, mutta

jos olet kiusannut häntä, hän on totinen ja kävelee hitaasti aivan

kuin empisi ja tahtoisi palata takaisin tehdäkseen työnsä uudelleen

ja entistä paremmin.

-- Hyvänen aika! Vai panet sinä merkille minun hyvät ja huonot

tuuleni Brooken kasvoista! Olen kyllä nähnyt hänen kumartavan

ja hymyilevän kulkiessaan ikkunasi ohi, mutta en tiennyt, että

välillänne on jonkinlainen langaton lennätin.

-- Ei meillä olekaan, älä nyt suutu äläkä missään nimessä kerro

hänelle mitä olen sanonut! Tahdoin vain osoittaa, että edistymisesi

kiinnostaa minua, huudahti Meg hätääntyneenä ajatellessaan, mitä

seurauksia hänen ajattelemattomalla puheellaan voisi olla.

-- Minä en kuljeta juoruja, vastasi Laurie, ja hänen kasvoillaan

oli ilme, jolle Jo oli antanut nimen 'majesteettinen'. -- Mutta jos

Brooke on ilmapuntari, minun täytyy pitää huolta siitä, että hän

osoittaa kaunista ilmaa.

-- Älä viitsi loukkaantua. En aikonut saarnata enkä läksyttää sinua

enkä olla typerä. Mutta minusta Jo yllytti sinua sellaiseen, jota

myöhemmin saisit katua. Sinä olet aina kiltti ja kultainen aivan kuin

veljemme, ja sen tähden sanomme suoraan kaiken mitä ajattelemme. Suo

anteeksi. Tarkoitin vain hyvää.

Meg ojensi kätensä ujosti ja ystävällisesti. Häveten hetkellistä

pahastumistaan Laurie puristi hänen kättään ja sanoi rehellisesti:

-- Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, olin töykeä, ja tänään olen

ollut pahalla tuulella koko päivän. Minusta on vain hauskaa, että

sanot suoraan vikani ja olet sisarellinen, äläkä välitä jos joskus

äyskin. Olen silti aina yhtä kiitollinen.

Tahtoen näyttää ettei kantanut enää kaunaa kenellekään Laurie koetti

olla niin iloinen ja avulias kuin suinkin osasi -- keri lankaa

Megille, lausui runoja Jon mieliksi, ravisti käpyjä puista Bethille

ja auttoi Amya sananjalkojen piirtämisessä ja osoittautui siten

Ahkerain yhdistyksen ansioituneeksi jäseneksi. Kesken vilkasta

keskustelua ilmoitti etäinen kellonsoitto, että Hanna oli pannut teen

hautumaan ja että oli aika palata kotiin illalliselle.

-- Saanko tulla toistekin? kysyi Laurie.

-- Kyllä, jos olet kiltti ja kunnostaudut koulussa, vastasi Meg

hymyillen.

-- Minä koetan.

-- Sitten saat tulla, ja minä opetan sinua kutomaan skottilaisten

tavalla. Nyt juuri tarvitaan sukkia, sanoi Jo ja heilutti omaa

sukkaansa kuin suurta sinistä villalippua, kun he erosivat portilla.

Kun Beth hämärässä soitti herra Laurencelle, seisoi Laurie

ikkunaverhon takana ja kuunteli tuota pientä Davidia, jonka

yksinkertainen soitto aina tyynnytti hänen levotonta mieltään, ja

katseli vanhusta, joka harmaa pää käsien varassa ajatteli heltyen

kuollutta lasta, jota hän oli rakastanut. Poika muisteli iltapäivän

keskustelua ja ajatteli:

-- Minä annan linnani raueta tyhjiin ja jään isoisän luo niin kauaksi

aikaa kuin hän tarvitsee minua, sillä minä olen hänen ainoansa.

14.