Laurie."

-- Hip hei! hihkaisi Jo ja syöksyi kertomaan uutisia Megille. --

Tottahan saamme mennä, äiti! Se olisi suuri apu Laurielle, sillä minä

osaan soutaa ja Meg voi auttaa aterian valmistamisessa ja lapsetkin

voivat jollakin tavalla olla hyödyksi.

-- Toivottavasti Vaughanit eivät ole kovin hienoja ja juhlallisia

ihmisiä. Tiedätkö heistä mitään, Jo? kysyi Meg.

-- Tiedän vain, että heitä on neljä. Kate on vanhempi kuin sinä, Fred

ja Frank -- kaksoset -- suunnilleen minun ikäisiäni, ja sitten on

vielä pieni tyttö Grace, joka on yhdeksän- tai kymmenvuotias. Laurie

on tutustunut heihin ulkomailla ja pitää paljon pojista, mutta luulen

ettei hän erityisesti ihaile Katea -- ainakin hän nyrpisti nenäänsä

puhuessaan hänestä.

-- Olen iloinen, että karttuunipukuni on kunnossa, se on sievä ja

sopii juuri tällaiselle retkelle, sanoi Meg mielissään. -- Minkä sinä

panet, Jo?

-- Punaharmaan merimiespukuni, se välttää mainiosti. Aion soutaa ja

juosta koko ajan enkä tahdo ylleni mitään hienoa ja hankalaa. Tulet

kai mukaan, Beth?

-- Jos minun ei tarvitse puhua kenenkään pojan kanssa.

-- Ei ainoankaan.

-- Tulen mielelläni Laurien vuoksi enkä pelkää herra Brookea, hän on

hyvin ystävällinen, mutta en tahtoisi leikkiä enkä laulaa enkä sanoa

mitään. Teen työtä enkä ole kenellekään vaivaksi, ja jos pidät huolta

minusta, Jo, tulen mukaan.

-- Kas noin minun kiltti tyttöni sanoo, sinä koetat voittaa ujoutesi,

ja siitä minä pidän. Vikojensa nujertaminen ei ole helppoa, mikäli

minä tiedän, ja ystävällinen sana antaa hyvän sysäyksen. Kiitos,

äiti! Ja Jo painoi suudelman äitinsä laihalle poskelle.

-- Minä sain laatikollisen suklaanappeja ja kuvan, jonka halusin

jäljentää, sanoi Amy näyttäen saalistaan.

-- Ja minä sain herra Laurencelta kirjeen, jossa hän pyytää minua

tänä iltana luokseen soittamaan ennen kuin lamput sytytetään, lisäsi

Beth, jonka ystävyys vanhan herran kanssa kukoisti yhä.

-- Mennään nyt töihin ja ollaan kahta ahkerampia tänään, niin että

huomenna saadaan pitää hauskaa omatunto puhtaana, sanoi Jo ja vaihtoi

kynänsä luutaan.

Kun aurinko kurkisti tyttöjen huoneeseen varhain seuraavana aamuna

luvaten kaunista ilmaa, sen eteen avautui lystikäs näky. Jokainen

oli valmistautunut juhlapäivää varten omalla tavallaan. Megillä

oli ylimääräinen rivi papiljotteja otsallaan, Jo oli tuhlannut

palaneisiin kasvoihinsa viljalti ihovoidetta, Beth oli ottanut

Joannan sänkyyn tehdäkseen lähenevän eron sille vähemmän raskaaksi ja

Amy likistänyt nenänsä teräspihtiin saadakseen tuohon harmilliseen

ruumiinosaan edes pikkuriikkisen kyömyn. Pihti oli sitä lajia, jota

taiteilijat käyttävät kiinnittäessään paperilevyä työpöytäänsä, ja

siis erittäin sopiva ja tehokas siihen tarkoitukseen, johon sitä

käytettiin. Tämä lystikäs näky varmaan huvitti aurinkoa, sillä se

nauroi niin leveästi, että Jo heräsi ja huomattuaan Amyn koristuksen

herätti naurullaan sisarensakin.

Nauru ja päivänpaiste olivat hyviä enteitä huviretkelle lähdettäessä,

ja pian kummassakin talossa alkoi iloinen hyörinä. Beth, joka tuli

ensimmäisenä valmiiksi, asettui ikkunaan tähystäjäksi ja joudutti

sisariensa pukeutumista tiedottamalla jatkuvasti mitä naapuritalossa

tapahtui.

-- Tuolla renki kantaa telttaa. Rouva Baker panee eväät kahteen isoon

koriin. Nyt herra Laurence katsoo taivasta ja tuuliviiriä -- jospa

hänkin tulisi mukaan. Tuossa on Laurie merimiespuvussa -- onpas

hän komean näköinen! Voi hirmuista, tuolla tulee koko vaunullinen

vieraita -- iso neiti, pieni tyttö ja kaksi kauheata poikaa. Toinen

on rampa, poikaparka, hänellä on kainalosauva. Laurie ei puhunut

siitä mitään. Pitäkää kiirettä, tytöt, on jo myöhä. Mitä, tuossahan

on Ned Moffat! Katso, Meg, eikö tuo ole se herra, joka nosti sinulle

lakkia, kun olimme ostoksilla?

-- Niin onkin. Kas kummaa, että hän tulee mukaan. Luulin hänen

matkustaneen vuoristoon. Tuolla on Sallie. Onpa hauskaa, että hän

ehti kotiin ajoissa. Kelpaanko minä, Jo? kysyi Meg kiihdyksissään.

-- Olet sievä kuin kaunokki. Nosta hameesi vähän ylemmäksi ja pane

hattu suoraan. Se näyttää liian hempeältä tuolla tavalla ja tipahtaa

pois ensimmäisessä tuulenpuuskassa. No, joutukaa nyt!

-- Mutta Jo, ethän vain aio panna tuota kauheata hattua päähäsi?

Se on liian hassu! Et saa ruveta linnunpelätiksi, sanoi Meg

kauhistuneena, kun Jo sitoi punaisella nauhalla päähänsä

leveälierisen hatun, jonka Laurie oli piloillaan lähettänyt hänelle.

-- Minäpä vain panen sen -- hattu on mainio, kevyt ja varjoisa. Siitä

tulee hyvä pila, enkä välitä vaikka olisin linnunpelätti, kunhan

minun vain on hyvä olla.

Niine hyvineen Jo marssi ulos, ja toiset seurasivat häntä, kaikki

heleissä kesäpuvuissaan, kasvot hilpeinä ja raikkaina.

Laurie riensi heitä vastaan ja esitti heidät sydämellisesti

ystävilleen. Vastaanottohuoneena oli ruohokenttä, jolla pian vallitsi

vilkas hyörinä. Meg oli iloinen huomatessaan, että Kate Vaughan,

vaikka olikin jo kahdenkymmenen, pukeutui niin yksinkertaisesti, että

amerikkalaisilla tytöillä olisi ollut syytä ottaa oppia hänestä.

Edelleen Meg oli hyvin mielissään, kun herra Ned vakuutti tulleensa

mukaan yksinomaan hänen tähtensä.

Jo ymmärsi miksi Laurie nyrpisti nenäänsä puhuessaan Katesta, sillä

tämä nuori neiti oli verhonnut itsensä luoksepääsemättömyyden

vaippaan, joka jyrkästi erosi toisten tyttöjen vapaasta ja

luontevasta käytöksestä. Beth tarkasti vieraita poikia ja huomasi

että rampa poika ei ollut lainkaan 'kauhea', vaan herttainen, ujo

ja arka, ja päätti olla hänelle ystävällinen sen vuoksi. Amy näki

Gracessa hyvin kasvatetun, iloisen pienen naisen, ja tuijotettuaan

toisiinsa sanattomina tytöt tulivat äkkiä oikein hyviksi ystäviksi.

Teltta, eväät ja krokettivehkeet oli lähetetty edeltäkäsin, seurue

oli asettunut pian veneisiin, ja molemmat veneet lähtivät yhtaikaa

rannasta, jonne herra Laurence jäi heiluttamaan hattuaan. Laurie

ja Jo soutivat toista venettä, herra Brooke ja Ned toista, ja Fred

Vaughan, vallaton kaksoisveli, yritti parhaansa mukaan estellä

kummankin kulkua melomalla edestakaisin kalastajanruuhta kuin suuri

vesihyönteinen.

Jon muhkea lierikko sai osakseen paljon ylistystä, sillä siitä oli

yleistä hyötyä. Se poisti ensijäykkyyden nopeasti, soutumatkalla se

sai aikaan virkistävän tuulenhengen lepattaessaan, ja Jo sanoi että

siitä tulisi oivallinen suoja koko seurueelle, jos sade sattuisi

yllättämään. Kate näytti hieman ihmettelevän Jon suorasukaisia

tapoja, varsinkin kun tämä huudahti 'Kristoffer Kolumbus'

pudottaessaan aironsa veteen. Mutta katsottuaan tuota erikoista

tyttöä useita kertoja lornettinsa takaa neiti Kate päätti, että hän

oli 'kummallinen, mutta ei yhtään hullumpi', ja hymyili hänelle

kaukaa.

Meg oli saanut toisessa veneessä mieluisan paikan vastapäätä

soutajia, jotka molemmat ihailivat näköalaa ja hoitivat airojaan

tavattoman taitavasti. Herra Brooke oli vakava, hiljainen nuorimies,

jolla oli kauniit ruskeat silmät ja miellyttävä ääni. Meg piti hänen

levollisesta käytöksestään ja näki hänessä vaeltavan tietosanakirjan.

Herra Brooke ei koskaan puhunut hänelle paljon, mutta katseli häntä

sitä ahkerammin, eikä suinkaan epäsuopein silmin, sen Meg kyllä tunsi.

Ned, vastaleivottu korkeakoululainen, tietysti käyttäytyi niin

mahtavasti kuin keltanokan pyhä velvollisuus vaatii. Hän ei ollut

juuri älyllä pilattu, mutta varsin hyvänahkainen poika, ja verraton

toveri huviretkillä. Sallie Gardiner oli kokonaan keskittynyt

valkoisen pukunsa varomiseen ja jutteli joka paikkaan ehtivän Fredin

kanssa, jonka kujeet pitivät Bethiä alituisen kauhun vallassa.

Pitkä niitty ei ollut kaukana, mutta teltta oli jo pystyssä ja

krokettiportit paikoillaan kun seurue saapui. Se oli hauska vihreä

aukea, jolla kasvoi kolme tuuheata tammea ja jossa oli tasainen,

krokettikentäksi sopiva nurmikko.

-- Tervetuloa Laurencen leiriin, huusi nuori isäntä, kun kaikki

nousivat maihin ihastuksesta huudahdellen.

-- Brooke on kenraali, minä eversti ja toiset pojat upseereja. Te,

hyvät naiset, olette vieraitamme. Teltta on pystytetty erityisesti

teitä varten, ja tuo tammi on salonkinne, tämä ruokasali ja tämä

kolmas leirikeittiö. Pelataan krokettia nyt ennen kuin tulee kuuma,

sitten ryhdytään puuhaamaan päivällistä.

Frank, Beth ja Grace istuutuivat katsomaan muiden peliä. Herra Brooke

valitsi pelitoverikseen Megin, Katen ja Fredin, Laurie taas Sallien,

Jon ja Nedin. Englantilaiset pelasivat hyvin, mutta amerikkalaiset

vielä paremmin ja puolustivat sitkeästi alueensa jokaista tuumaa.

Jo ja Fred joutuivat sanasotaan useita kertoja, ja kerran oli

väittely puhkeamassa ilmiriidaksi. Jo oli päässyt viimeisestä

portista, mutta ei ollut osunut puikkoon, mikä seikka harmitti

häntä aika lailla. Fred tuli heti hänen kintereillään ja joutui

lyömään ennen Jota. Hänen pallonsa kosketti porttiin, mutta pysähtyi

tuuman verran väärälle puolelle. Ketään ei ollut lähettyvillä,

ja rientäessään katsomaan lyöntinsä tulosta poika sysäsi palloa

viekkaasti kenkänsä kärjellä niin että se vieri juuri tuuman verran

oikealle puolelle.

-- Se meni läpi! Nyt lähetän teidät menemään, Jo-neiti, ja tulen

ensimmäisenä maaliin, huudahti nuori herra ja kohotti nuijansa uuteen

iskuun.

-- Te sysäsitte palloa, minä näin, ja nyt on minun vuoroni, sanoi Jo

terävästi.

-- En minä koskenut siihen. Se saattoi vierähtää hiukan, mutta sehän

on sallittua. Menkää pois edestä ja antakaa minun lyödä.

-- Amerikassa ei pelata väärin, mutta tehkää miten haluatte, sanoi Jo

suuttuneena.

-- Amerikkalaisethan ovat maailman suurimpia veijareita, sen kaikki

tietävät. Terve menoa vain! vastasi Fred ja löi pallon kauas.

Jo avasi suunsa, mutta hillitsi itsensä ajoissa, punastui hiusmartoa

myöten ja vasaroi hetkisen vimmatusti porttia, ja sillä välin Fred

osui puikkoon ja julisti kerskuen olevansa poissa pelistä. Jo meni

sitten pallonsa luo ja haki sitä kauan pensaikosta, mutta tuli

takaisin kylmänä ja rauhallisena ja odotti kärsivällisesti vuoroaan.

Kesti useita vuoroja ennen kuin hän pääsi takaisin menettämälleen

paikalle, ja silloin oli vastapuolueen voitto jo melkein varma, sillä

pelissä oli enää Katen pallo, sekin lähellä puikkoa.

-- Kautta Pyhän Yrjänän, nyt olemme hukassa! Hyvästi vain, Kate.

Jo-neiti on minulle lyönnin velkaa, ja sinun pallosi saa nyt lentää,

huusi Fred kiihtyneenä, kun kaikki tulivat katsomaan pelin loppua.

-- Amerikkalaisilla on tapana olla jalomielisiä vihollisilleen, sanoi

Jo, ja hänen katseensa sai pojan punastumaan. -- Etenkin silloin kun

he voittavat, hän lisäsi, jätti Katen pallon paikalleen ja voitti

pelin taitavalla lyönnillä.

Laurie heitti hattunsa ilmaan, mutta muistaen, ettei hänen sopinut

liian riehakkaasti iloita vieraittensa häviöstä, hän malttoi mielensä

kesken eläköön-huutoa ja kuiskasi Jolle:

-- Se oli oikein, Jo! Hän pelasi väärin, minä näin sen kyllä. Emme

voi sanoa sitä hänelle, mutta hän ei tee sitä toiste, siitä saat olla

varma.

Meg veti Jon syrjään tahtoen muka kiinnittää jonkin irtautuneen

nauhan ja sanoi hyväksyvästi:

-- Se oli hirveän ikävää, Jo, mutta sinä hillitsit itsesi, ja olen

siitä iloinen.

-- Älä kiitä minua, Meg, voisin tällä hetkellä lyödä häntä korville.

Olisin varmaan raivostunut, jollen olisi vitkastellut nokkosten

keskellä kunnes kiukkuni oli asettunut sen verran, että saatoin

hillitä kieleni. Minussa kiehuu vieläkin, niin että toivottavasti

hän pysyy poissa tieltäni, vastasi Jo purren huuliaan ja mulkoillen

Frediin leveän hattunsa alta.

-- Päiväaterian aika, ilmoitti herra Brooke katsoen kelloaan. --

Eversti, tahdotteko tehdä valkean ja keittää vettä sillä aikaa kun

neiti March, Sallie-neiti ja minä katamme pöydän. Kuka osaa keittää

hyvän kahvin?

-- Jo osaa, sanoi Meg iloisena voidessaan suositella sisartaan. Ja

niinpä Jo, joka oli viime aikoina opiskellut menestyksellisesti

keittotaitoa, asettui hoitamaan kahvipannua, kun lapset olivat

koonneet kuivia risuja ja pojat sytyttäneet tulen. Kate-neiti

piirusti ja Frank puheli Bethin kanssa, joka punoi kaisloista pieniä

levyjä lautasiksi.

Kenraali ja hänen apulaisensa levittivät pöytäliinan ja kattoivat

sille houkuttelevan aterian. Pöytä koristettiin vihreillä lehdillä.

Jo ilmoitti että kahvi oli valmista, ja kaikki asettuivat innokkaasti

pöytään, sillä reipas liikunta ulkoilmassa antaa hyvän ruokahalun.

Se oli hyvin iloinen ateria, ja heleä nauru säikähdytti usein

läheisellä laitumella käyskentelevää hevosta, joka ei ollut tottunut

moisiin ääniin. Pöytä oli hupaisen epätasainen, minkä takia kupit

ja lautaset tekivät monta kuperkeikkaa; tammenterhoja putoili

maitoon, pienet mustat muurahaiset ottivat kutsumattomina vieraina

osaa kestitykseen, ja pari lehtimatoa pudottautui puusta nähdäkseen

mitä oli tekeillä. Kolme valkotukkaista lasta kurkisti aidan takaa,

ja pahansisuinen koira haukkui seurueelle vimmatusti joen toiselta

rannalta.

-- Tuolla on suolaa, jos haluat sitä mausteeksi, piikitteli Laurie

ojentaessaan Jolle mansikkavadin.

-- Kiitos vain, pidän enemmän hämähäkeistä, tyttö vastasi

onkien lautaseltaan pari varomatonta pikku elävää, jotka olivat

hukkumaisillaan kermaan. -- Kuinka kehtaatkin muistuttaa minua tuosta

onnettomasta päivällisestä, kun itse tarjoat näin hienon? lisäsi Jo,

ja sitten molemmat nauroivat ja söivät samalta lautaselta, koska

astioista oli puutetta.

-- Minulla oli silloin harvinaisen hauskaa. Tämänpäiväisen

kestityksen onnistumiseen ei minulla ole mitään ansioita, enhän

minä tee itse mitään, sinä ja Meg ja Brooke saatte kaiken sujumaan

oivallisesti, ja olen siitä teille hyvin kiitollinen. Mitä sitten

teemme kun emme enää jaksa syödä?

-- Leikitään, kunhan tulee vähän viileämpi. Otin mukaani

kirjailijapelin, ja lyön vaikka vetoa, että Kate-neiti tietää uusia

hauskoja leikkejä. Mene kysymään häneltä, hänhän on vieraasi ja sinun

pitäisi olla enemmän hänen kanssaan.

-- Etkö sinä sitten ole vieraani? Luulin että hän olisi Brooken

makuun, mutta Brooke juttelee vain Megin kanssa, ja Kate tuijottaa

heitä tuon hassunkurisen lasinsa takaa. Minä menen nyt, ettei sinun

tarvitse saarnata minulle, et sinä kuitenkaan osaa, Jo.

Kate-neiti osasi todellakin uusia leikkejä, ja kun kukaan ei enää

jaksanut syödä, siirtyivät kaikki 'salonkiin' leikkimään.

-- Yksi seurasta alkaa kertoa tarinaa -- se saa olla miten

hullunkurinen tahansa -- ja lopettaa sen äkkiä jännittävään paikkaan

ja toinen saa jatkaa. Aloittakaa te, herra Brooke, sanoi Kate

käskevällä äänellä, mikä ihmetytti Megiä, joka kohteli Laurien

opettajaa yhtä kunnioittavasti kuin ketä muuta herrasmiestä tahansa.

Maaten pitkänään nurmikolla molempien nuorten neitien jalkojen

juuressa herra Brooke aloitti kertomuksen, ja hänen kauniit ruskeat

silmänsä katselivat koko ajan itsepintaisesti aurinkoista jokea.

-- Oli kerran ritari, joka lähti maailmalle etsimään onneaan sillä

hän ei omistanut muuta kuin miekkansa ja kilpensä. Hän matkusti

kauan, lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ja sai kokea paljon

kovaa, kunnes viimein saapui vanhan hyvän kuninkaan linnaan.

Kuningatar oli tarjonnut hyvän palkan sille, joka kasvattaisi ja

koulisi jalorotuisen, mutta kesyttömän varsan, josta hän piti paljon.

Ritari lupasi yrittää ja edistyi hitaasti mutta varmasti, sillä varsa

oli jalo eläin, vaikkakin hurja ja oikukas, ja oppi pian rakastamaan

uutta opettajaansa. Joka päivä hän ratsasti kuninkaan lemmikillä

läpi kaupungin, ja ratsastaessaan hän etsi eräitä kauniita kasvoja,

jotka hän oli useat kerrat nähnyt unissaan, mutta joita hän ei ollut

koskaan löytänyt.

Päivänä muutamana ratsastaessaan hiljaista katua pitkin hän näki nuo

suloiset kasvot rappeutuneen linnan ikkunassa. Hän ihastui suuresti,

kysyi kuka linnassa asui ja sai kuulla että siellä asui vangittuja

prinsessoja, jotka olivat synkän lumouksen vallassa ja kehräsivät

kaiken päivää saadakseen rahaa ja voidakseen ostaa vapautensa.

Ritari halusi sydämestään vapauttaa heidät, mutta hän oli köyhä eikä

voinut muuta kuin joka päivä ratsastaa linnan ohi ja katsella noita

viehättäviä kasvoja, jotka hän toivoi saavansa nähdä auringonvalossa.

Viimein hän päätti mennä linnaan ja kysyä kuinka voisi auttaa heitä.

Hän koputti ovelle, se lennähti auki ja hän näki...

-- ... viehättävän kauniin naisen, joka huudahti hurmaantuneena:

"Vihdoinkin, vihdoinkin!" jatkoi Kate, joka oli lukenut ranskalaisia

romaaneja ja ihaili niiden tyyliä. -- "Se on hän!" huusi kreivi

Gustave ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ilon huumauksessa. "Oi

nouskaa", sanoi nainen ja ojensi hänelle marmorinvalkean kätensä.

"En ennen kuin olette sanonut minulle kuinka voin pelastaa teidät",

vannoi ritari vieläkin polvillaan. "Voi, julma kohtaloni on tuominnut

minut jäämään tänne kunnes tyrannini on tuhottu." "Missä tuo kurja

on?" "Punaisessa salissa. Menkää, urhea sydän, ja pelastakaa minut

epätoivosta." "Minä menen, jumalattareni, ja palaan voittajana tai

kuolen." Lausuttuaan nämä järkyttävät sanat ritari syöksyi pois,

tempasi punaisen salin oven auki ja oli astumaisillaan sisään, kun

hän sai...

-- ... huumaavan iskun suuresta kreikan sanakirjasta, jonka vanha

mustakaapuinen mies heitti hänen päälleen, jatkoi Ned. -- Mutta

ritari Nimetön tointui heti, heitti tyrannin ulos ikkunasta ja aikoi

palata naisen luo voittajana, joskin kuhmu otsassaan. Mutta ovi

oli lukossa, ja ritari repi ikkunaverhot, teki niistä nuoratikkaat

ja laskeutui ketterästi alas. Kun hän oli päässyt puolitiehen,

tikkaat katkesivat ja hän putosi suin päin vallihautaan, joka oli

kuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan. Mutta hän osasi uida kuin

ankka ja pulikoi linnan ympäri, kunnes saapui pienelle portille,

jota vartioi kaksi tukevaa miestä. Hän koputteli heidän paitansa

yhteen kunnes ne poksahtivat halki kuin pähkinänkuoret, tempasi oven

auki ja alkoi nousta kiviportaita, joita peitti jalan paksuinen

tomu, nyrkinkokoiset sammakot ja hämähäkit, jotka olisivat saaneet

teidät hysteeriseksi, neiti March. Portaiden yläpäässä hän äkkiä

näki jotakin, joka salpasi hänen hengityksensä ja sai hänen verensä

hyytymään...

-- Se oli pitkä valkopukuinen olento, jolla oli harso kasvoilla ja

lamppu näivettyneessä kädessään, jatkoi Meg. -- Se viittoili hänelle

ja liukui äänettömänä hänen edellään pitkään käytävään, jossa oli

pimeätä ja kylmää kuin haudassa. Molemmin puolin seisoi tummia,

haarniskoituja kuvapatsaita, oli kuolemanhiljaista, lamppu paloi

sinisellä liekillä, ja tuo kummitusmainen olento kääntyi silloin

tällöin ritaria kohti, ja valkean harson takaa kiiluivat kammottavat

silmät. He tulivat verhotulle ovelle, jonka takaa kuului vienoa

soittoa. Ritari riensi edelle aikoen astua sisään, mutta kummitus

työnsi hänet takaisin ja heilutti uhkaavasti hänen edessään...

-- ... nuuskarasiaa, sanoi Jo haudantakaisella äänellä, joka

sai kuulijat vääntelemään naurusta. "Kiitoksia", sanoi ritari

kohteliaasti, otti hyppysellisen nuuskaa ja aivasti seitsemän kertaa

niin kovasti, että hänen päänsä putosi. "Ha, ha!" nauroi kummitus,

kurkisti avaimenreiästä huoneeseen, jossa prinsessat kehräsivät

henkensä edestä, ja pisti uhrinsa suureen tina-arkkuun, jossa jo

ennestään oli yksitoista päätöntä ritaria, sullottuina yhteen kuin

silakat. Ne nousivat kaikki ja alkoivat...

-- ... tanssia merimiespolskaa, keskeytti Fred, kun Jo pysähtyi

hengähtämään, ja kun he tanssivat, tuo vanha linnarähjä muuttui

sotalaivaksi, joka kiiti täysin purjein. "Reivatkaa purjeet, peräsin

alas, kaikki miehet tykkien luo!" huusi kapteeni, kun portugalilainen

merirosvoalus tuli näkyviin. Rosvolaivan mastossa liehui pikimusta

lippu. "Taistelkaa ja voittakaa, poikaseni!" sanoo kapteeni, ja

hirmuinen taistelu alkaa. Tietysti englantilaiset voittavat, kuten

aina.

-- Eivät sentään aina, huudahti Jo kiihkeästi.

-- Otettuaan rosvojen kapteenin vangiksi he antoivat kuunarin

ajelehtia pois umpimähkään, ja sen kannella oli kasoittain ruumiita,

ja alahangan laskurei'istä pulppusi verta, sillä tunnuslauseena oli

ollut: ei armoa kenellekään. "Toverit, ottakaa kappale purjeköyttä

ja hilatkaa tuo konna mastoon, jollei hän heti tunnusta syntejään",

sanoi englantilaisten kapteeni. Portugalilainen oli äänetön kuin

muuri ja käveli lankkua pitkin, ja iloiset meripojat nauroivat kuin

hullut. Mutta tuo viekas koira hyppäsi mereen, sukelsi sotalaivan

alle, lävisti sen, ja se vaipui täysin purjein meren pohjaan, missä...

-- Voi herranen aika, mitä minä tuohon keksin? huudahti Sallie, kun

Fred lopetti lorunsa, johon hän oli mättänyt sikin sokin meritermejä

ja tapauksia eräästä lempikirjastaan.

-- No niin, he vaipuivat kaikki meren pohjaan, ja eräs kiltti

merenneito toivotti heidät tervetulleiksi, mutta oli hyvin pahoillaan

löytäessään laivasta arkullisen päättömiä ritareja, ja pani ne

suolaveteen säilöön toivoen kerran pääsevänsä heidän salaisuutensa

perille, sillä hän oli nainen ja siis utelias. Eräs sukeltaja tuli

kerran meren pohjaan, ja merenneito sanoi: "Annan sinulle arkullisen

helmiä, jos voit viedä sen ylös", sillä hän tahtoi herättää nuo

poloiset henkiin eikä itse jaksanut nostaa raskasta arkkua. Sukeltaja

hinasi sen ylös ja oli hyvin pettynyt kun avattuaan kannen ei

löytänytkään helmiä. Hän jätti arkun suurelle yksinäiselle niitylle,

mistä sen löysi...

-- ... pieni tyttö, joka paimensi sataa lihavaa hanhea niityllä,

sanoi Amy, kun Sallien keksimiskyky loppui. -- Tuon pienen tytön

kävi ritareja sääliksi, ja hän kysyi eräältä vanhalta naiselta, mitä

hänen pitäisi tehdä auttaakseen heitä. "Kysy hanhiltasi, ne tietävät

kaiken", sanoi vanha nainen. Tyttö kysyi mistä hän saisi ritareille

uudet päät, koska vanhat olivat hukassa, ja kaikki sata hanhea

avasivat suunsa ja huusivat...

"Kaalinpäistä!" jatkoi Laurie nopeasti. "Mainiota", sanoi tyttö ja

juoksi hakemaan puutarhastaan kaksitoista kaunista kaalinpäätä. Hän

pani ne paikoilleen, ja ritarit heräsivät kohta henkiin, kiittivät

häntä ja marssivat iloiten matkoihinsa huomaamatta koskaan muutosta,

sillä maailmassa on niin paljon kaalinpäitä, ettei kukaan tullut

ajatelleeksi että heissä oli jotakin erikoista.

Ritari, jonka kohtalo meitä kiinnostaa, lähti jälleen etsimään noita

kauniita kasvoja ja sai kuulla että prinsessat olivat kehränneet

itsensä vapaiksi ja menneet kaikki naimisiin, yhtä lukuunottamatta.

Uutinen sai ritarin hyvin kiihdyksiin, ja hän nousi uskollisen

varsansa selkään, joka oli seurannut häntä kaikissa vaiheissa, ja

ratsasti täyttä laukkaa linnaan katsomaan kuka prinsessoista oli

jäljellä. Hän kurkisti pensasaidan läpi ja näki unelmiensa neidon

poimivan kukkia puutarhassaan. "Annatteko minulle ruusun?" hän kysyi.

"Teidän täytyy tulla hakemaan sitä. Minä en voi tulla luoksenne, se

ei olisi sopivaa", sanoi prinsessa hauraalla äänellä.

Ritari koetti kiivetä aidan yli, mutta se näytti käyvän yhä

korkeammaksi, hän koetti murtautua lävitse, mutta se tuntui tulevan

yhä taajemmaksi. Niinpä hän taittoi kärsivällisesti oksan oksalta,

kunnes oli saanut syntymään pienen läven, jonka kautta hän saattoi

tähyillä toiselle puolen. Hän sanoi rukoilevasti: "Päästäkää minut

sisään, päästäkää minut sisään." Mutta kaunis prinsessa ei näyttänyt

häntä ymmärtävän, hän poimi vain levollisena ruusujaan ja antoi

ritarin raivata tietään. Pääsikö hän sisään vai eikö, sen kertoo

Frank teille.

-- En minä osaa, sanoi Frank, joka ei pitänyt tuosta hempeästä

tilanteesta, josta hänen olisi pitänyt pelastaa onneton pariskunta.

Beth oli kadonnut Jon selän taa ja Grace nukkunut.

-- Ritari-parka jätetään siis rimpuilemaan pensasaitaan, niinkö?

kysyi herra Brooke tuijottaen yhä jokeen ja leikitellen metsäruusulla.

-- Olen varma, että prinsessa antoi hänelle kukkavihon ja avasi

portin ennen pitkää, sanoi Laurie hymyillen ja viskeli tammenterhoja

opettajansa päälle.

-- Kylläpä siitä tuli hullunkurinen juttu! Jos todella yrittäisimme,

saisimme ehkä aikaan oikein hyvänkin. Tunnetteko 'totuuden'? kysyi

Sallie, kun tarinalle oli naurettu kylliksi.

-- Toivon tuntevani, sanoi Meg vakavasti.

-- Tarkoitan totuusleikkiä.

-- Millaista se on? kysyi Fred.

-- Osanottajat panevat kätensä päällekkäin, valitsevat numeron, ja

sen jonka käsi jää päällimmäiseksi numeron kohdalla täytyy vastata

totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, joita toiset tekevät hänelle.

-- Koetetaan, sanoi Jo, joka piti uusista leikeistä ja kokeista.

Kate, herra Brooke, Meg ja Ned kieltäytyivät, mutta Fred, Sallie, Jo

ja Laurie panivat kätensä päällekkäin ja arpa lankesi Laurielle.

-- Ketkä ovat sankarisi? kysyi Jo.

-- Isoisä ja Napoleon.

-- Kuka tyttö täällä on mielestänne kaunein? kysyi Sallie.

-- Margaret.

-- Kenestä pidät eniten? kysyi Fred.

-- Josta tietysti.

-- Typeriä kysymyksiä! Jo kohautti halveksivasti olkapäitään toisten

nauraessa Laurien asiallista sävyä.

-- Koetetaan vielä. 'Totuus' ei ole hullumpi leikki, sanoi Fred.

-- Se on erittäin sopiva leikki teille, vastasi Jo matalalla äänellä.

Hänen vuoronsa tuli seuraavalla kerralla.

-- Mikä on pahin vikanne? kysyi Fred kokeillen olisiko tytöllä sitä

hyvettä, joka puuttui häneltä itseltään.

-- Kiivas luonne.

-- Mitä eniten haluat? kysyi Laurie.

-- Parin kengännauhoja, vastasi Jo arvaten hänen tarkoituksensa ja

pettäen sen.

-- Se ei ollut rehellinen vastaus, sinun pitää todella sanoa, mitä

haluaisit eniten.

-- Nerokkuutta. Etkö toivoisi, että voisit antaa sitä minulle,

Laurie? sanoi Jo hymyillen viekkaasti hänen pettyneelle ilmeelleen.

-- Mitä hyvettä ihailette eniten miehessä? kysyi Sallie.

-- Rohkeutta ja rehellisyyttä.

-- Nyt on minun vuoroni, sanoi Fred, kun hänen kätensä tuli

päällimmäiseksi.

-- No nyt, kuiskasi Laurie Jolle, joka nyökäytti päätään ja kysyi

heti:

-- Pelasitteko väärin kroketissa?

-- No niin, kyllä vähäsen.

-- Hyvä. Etkö siepannut taannoista kertomustasi "Merileijonasta"?

kysyi Laurie.

-- Suurin piirtein.

-- Pidättekö Englannin kansaa joka suhteessa täydellisenä? kysyi

Sallie.

-- Saisin hävetä itseäni, jollen pitäisi.

-- Hän on tyypillinen englantilainen. Nyt te saatte vastata, neiti

Sallie, odottamatta vuoroanne. Aion loukata tunteitanne kysymällä,

ettekö mielestänne hiukan keimaile?

-- Te nenäkäs poika, en tietenkään, huudahti Sallie, mutta hänen

ilmeensä todisti päinvastaista.

-- Mitä vihaatte eniten? kysyi Fred.

-- Hämähäkkejä ja riisivanukasta.

-- Mistä pidätte eniten? kysyi Jo.

-- Tanssista ja ranskalaisista käsineistä.

-- Minusta 'totuus' on typerää leikkiä, ruvetaan mieluummin järkevää

kirjapeliä, ehdotti Jo.

Ned, Frank ja pikku tytöt tulivat mukaan, ja pelin kestäessä istui

kolme vanhinta syrjässä juttelemassa. Kate-neiti otti luonnoskirjansa

esille, Margaret katseli hänen työtään, ja herra Brooke loikoi

nurmikolla edessään kirja, jota hän ei kuitenkaan lukenut.

-- Kuinka hyvin te piirrätte! Jospa minäkin osaisin piirtää noin!

sanoi Meg äänessään sekä ihailua että haikeutta.

-- Miksi ette opettele? Varmasti teillä olisi taipumusta, vastasi

Kate armollisesti.

-- Minulla ei ole aikaa.

-- Äitinne pitää kai sitten muita taitoja tärkeämpinä. Niin teki

minunkin äitini, kunnes otettuani muutamia yksityistunteja todistin

hänelle, että minulla on lahjoja. Sen jälkeen hän antoi kernaasti

minun jatkaa. Ettekö voi saada opetusta kotiopettajattareltanne?

-- Ei minulla ole sellaista.

-- Minä unohdin, Amerikassahan nuoret tytöt käyvät koulua enemmän

kuin meillä. Hyvin hienoja kouluja heillä onkin, sanoo isä. Te käytte

yksityiskoulua, arvaan.

-- En käy ollenkaan koulua, olen itse kotiopettajatar.

-- Oh todellako! sanoi Kate, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa:

"Herranen aika kuinka kauheata!" sillä niin hän varmaan ajatteli.

Hänen kylmä ja kopea äänensävynsä sai Megin punastumaan ja toivomaan,

että hän olisi ollut vähemmän suora.

Herra Brooke katsahti nuoriin naisiin ja sanoi nopeasti:

-- Amerikan nuoret naiset rakastavat riippumattomuutta yhtä paljon

kuin heidän esi-isänsä, ja heitä ihaillaan ja kunnioitetaan suuresti,

jos he voivat elättää itse itsensä.

-- Oi tietysti, onhan se toki hyvin kaunista ja viisasta.

Englannissakin on monia kunnioitettavia nuoria naisia, jotka

tekevät samoin. He saavat paikkoja aatelisperheissä, sillä koska he

ovat sivistyneistä kodeista, he ovat sekä hyvin kasvatettuja että

taitavia, sanoi Kate suojelevalla äänensävyllä, joka loukkasi Megin

ylpeyttä ja sai jo ennestään epämieluisan toimen tuntumaan suorastaan

alentavalta.

-- Miellyttikö saksalainen runo teitä, neiti March? kysyi herra

Brooke katkaisten epämiellyttävän hiljaisuuden.

-- Oi, kyllä, se oli hyvin kaunis, ja olen erittäin kiitollinen

kääntäjälle, kuka hän sitten lieneekin.

Megin alakuloiset kasvot kirkastuivat hänen puhuessaan.

-- Ettekö osaa saksaa? kysyi Kate ihmeissään.

-- En kovinkaan hyvin. Isäni, joka opetti minua, on poissa nyt, enkä

omin päin ole edistynyt paljonkaan, kun kukaan ei korjaa ääntämistäni.

-- Koettakaa hiukkasen nyt, tässä on Schillerin "Maria Stuart" ja

vieressänne opettaja, joka auttaa mielellään, sanoi herra Brooke ja

laski kirjan hänen polvelleen hymyillen ystävällisesti.

-- Se on vaikeata, en uskalla koettaa, sanoi Meg kiitollisena,

mutta ujostellen tuota oppinutta nuorta neitiä, joka istui hänen

läheisyydessään.

-- Minä luen ensin kappaleen rohkaistakseni teitä. Ja Kate-neiti luki

erään teoksen kauneimmista kohdista virheettömästi ääntäen, mutta

hyvin yksitoikkoisesti.

Herra Brooke ei sanonut mitään antaessaan kirjan Megille, joka sanoi

viattomasti:

-- Minä luulin että se on runoutta.

-- On siinä sitäkin. Koettakaa lukea tästä näin.

Herra Brooken huulilla leikki hymy, kun hän haki esiin onnettoman

Marian valituksen.

Seuraten ruohonkortta, jolla uusi opettaja osoitti hänelle riviä, Meg

luki hitaasti ja ujosti, saaden tietämättään runon kimallusta noihin

vaikeihin sanoihin soinnukkaan äänensä pehmeällä korostuksella.

Ruohonkorsi liukui alemmaksi, ja tuon surullisen kohtauksen kauneus

sai Megin pian unohtamaan kuulijat, ja hän antoi onnettoman

kuningattaren sanoille syvästi traagisen sävyn. Jos Meg olisi

silloin nähnyt herra Brooken ruskeat silmät, olisi hän heti paikalla

pysähtynyt, mutta hän ei kertaakaan katsahtanut kirjastaan.

-- Oikein hyvin luettu! sanoi herra Brooke hänen pysähtyessään, eikä

hänellä ollut vähintäkään aavistusta niistä monista virheistä, joita

Meg oli tehnyt.

Neiti Kate nosti lornetin silmilleen, tarkasteli aikaansaannostaan,

sulki sitten luonnoskirjansa ja sanoi alentuvasti:

-- Te äännätte sangen sievästi. Teidän kannattaa jatkaa opintojanne,

sillä saksan taito on erittäin hyödyllinen opettajalle. Mutta nyt

minun täytyy mennä paimentamaan Gracea, hän riehuu liiaksi.

-- Unohdin että englantilaiset nyrpistävät nenäänsä

kotiopettajattarille eivätkä kohtele heitä kuten me, sanoi Meg

katsellen pahoilla mielin ylväästi poistuvaa olentoa.

-- Kotiopettajilla ei myöskään ole hyvät päivät Englannissa, sen

tiedän omasta kokemuksestani. Mikään maa ei ole Amerikan vertainen

meikäläisille, Margaret-neiti, sanoi herra Brooke näyttäen niin

tyytyväiseltä ja iloiselta, että Meg häpesi kun oli valittanut omaa

osaansa.

-- Silloin olen iloinen, että saan elää Amerikassa. En pidä työstäni,

mutta saan siitä sentään tyydytystäkin enkä tahdo valittaa. Toivon

vain että voisin pitää opettamisesta kuten te.

-- Luultavasti pitäisittekin, jos teillä olisi sellainen oppilas kuin

Laurie. On oikein ikävää, että menetän hänet ensi vuonna, sanoi herra

Brooke mietteissään kaivaen kuoppaa sammaleen.

-- Hän kai menee lukioon, vai kuinka? Megin huulet tekivät tämän

kysymyksen, mutta hänen silmänsä lisäsivät: -- Ja mihin te itse

sitten joudutte?

-- Menee kyllä, ja on jo aikakin. Ja heti kun hän on päässyt lukioon,

minusta tulee sotilas.

-- Sepä jotakin! huudahti Meg. -- Minusta jokaisen nuoren miehen

pitäisi ruveta sotilaaksi, vaikka se onkin kovaa äideille ja

sisarille, jotka jäävät kotiin, hän lisäsi surullisena.

-- Minulla ei ole kumpiakaan ja vain hyvin harvoja ystäviä, jotka

välittävät elänkö vai kuolen, sanoi herra Brooke melkein katkerasti.

Hän pani ajatuksissaan kuihtuneen ruusun kaivamaansa kuoppaan ja

peitti sen umpeen kuin pienen haudan.

-- Laurie ja hänen isoisänsä välittävät paljonkin, ja me olisimme

kaikki hyvin suruissamme, jos teille tapahtuisi jotakin ikävää, sanoi

Meg sydämellisesti.

-- Kiitos, sanoi herra Brooke ilahtuen, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun

Ned tuli ratsastaen vanhan hevosluuskan selässä ja näytti taitoaan

nuorille neideille, eikä sinä päivänä tullut enää hiljaista hetkeä.

-- Pidätkö ratsastamisesta? kysyi Grace Amylta, kun he pysähtyivät

juostuaan koko joukon mukana Nedin johdolla kentän ympäri.

-- Pidän äärettömästi. Sisareni Meg ratsasti siihen aikaan kun isä

oli rikas, mutta nyt meillä ei ole hevosia -- paitsi Ellen Tree,

lisäsi Amy nauraen.

-- Kerro Ellen Treestä. Onko se aasi? kysyi Grace uteliaana.

-- Niin katsos, Jo on vallan hullaantunut hevosiin, ja niin olen

minäkin, mutta meillä on vain vanha naistensatula eikä yhtään

hevosta. Mutta puutarhassamme on omenapuu, jossa on hauska tukeva

oksa, ja siihen Jo pani satulan ja kiinnitti ohjakset vähän ylemmäksi

samaan oksaan. Ja me ratsastamme Ellen Treellä milloin meitä vain

huvittaa.

-- Sepä on lystikästä, nauroi Grace. -- Minulla on kotona poni, ja

ratsastan melkein joka päivä Hyde Parkissa Fredin ja Katen kanssa. Se

on hyvin hauskaa, ystäväni ratsastavat siellä myös, ja koko Row on

täynnä naisia ja herroja.

-- Voi kuinka hurmaavaa! Minäkin toivon pääseväni joskus ulkomaille,

mutta mieluummin matkustaisin Roomaan kuin Row'hon, sanoi Amy, jolla

ei ollut pienintäkään aavistusta, mikä Row -- Lontoon Hyde Parkin

ratsastie -- oli, eikä olisi mistään hinnasta tahtonut sitä kysyä.

Frank, joka istui pikkutyttöjen takana, kuuli mitä he puhuivat ja

sysäsi kärsimättömänä kainalosauvansa syrjään nähdessään terveiden

poikien tekevän kaikenlaisia hullunkurisia voimistelutemppuja. Beth,

joka kokosi hajalleen viskeltyjä kirjailijapelin kortteja, kääntyi

häneen ja sanoi ystävälliseen, ujoon tapaansa:

-- Pelkään että olette väsynyt, voinko auttaa teitä jotenkin?

-- Jutelkaa kanssani, olkaa niin hyvä. On ikävä istua yksin, vastasi

Frank, joka kotona nähtävästi oli tottunut olemaan suuren huomion

kohteena.

Jos hän olisi pyytänyt Bethiä pitämään latinankielisen puheen, ei se

olisi tuntunut vaikeammalta tehtävältä ujosta tytöstä, mutta poiskaan

hän ei voinut juosta, mitään pakopaikkaa ei ollut, eikä ollut Jota,

jonka selän taakse olisi voinut piiloutua. Ja poikaparka katseli

häneen niin alakuloisena, että hän urhoollisesti päätti koettaa.

-- Mistä tahtoisitte puhella? hän kysyi hypistellen kortteja

kädessään ja pudottaen puolet koettaessaan sitoa ne yhteen.

-- Esimerkiksi kriketistä tai purjehtimisesta tai metsästyksestä,

sanoi Frank.

-- Voi sentään, mitä minun pitää tehdä? Enhän tiedä niistä mitään?

ajatteli Beth, ja unohtaen hädissään pojan onnettomuuden hän sanoi

saadakseen hänet puhumaan: -- En ole koskaan nähnyt metsästystä,

mutta te kai tiedätte siitä hyvinkin paljon.

-- Niin tiesinkin kerran, mutta en voi enää koskaan metsästää.

Loukkasin itseni kerran ratsastaessani erään kirotun aidan yli,

eikä minulle enää ole mitään iloa koirista eikä hevosista, sanoi

Frank ja huokasi tavalla, joka sai Bethin vihaamaan itseään

huomaamattomuutensa tähden.

-- Teidän hirvenne ovat paljon kauniimpia kuin meidän rumat

puhvelihärkämme, hän sanoi turvautuen preeria-aiheeseen. Onneksi että

hän oli lukenut yhden niistä poikakirjoista, jotka olivat Jon suurin

ilo.

Puhvelihärät osoittautuivat otolliseksi puheenaiheeksi, ja

innostuksessaan huvittaa toista Beth unohti itsensä ja oli aivan

tietämätön siitä hämmästyksestä ja ilosta, millä sisaret seurasivat

tätä outoa näytelmää. Olihan aivan ennen kuulumatonta, että arka Beth

istui pitämässä seuraa poikanulikalle, vaikka vastikään oli pyytänyt

suojelusta näitä tuntemattomia ja pelottavia otuksia vastaan.

-- Jumala siunatkoon hänen hyvää sydäntään! Hän säälii poikaa ja on

sen vuoksi kiltti hänelle, sanoi Jo katsellen häntä krokettikentältä

kasvot säteillen.

-- Olenhan aina sanonut, että hän on pieni pyhimys, lisäsi Meg

varmana asiastaan.

-- En ole kuullut Frankin nauravan tuolla tavoin aikakausiin, sanoi

Grace Amylle, kun he juttelivat nukeista ja tekivät teekuppeja

tammenterhoista.

-- Sisareni Beth on hyvin intrigantti tyttö, kun hän vain

tahtoo, sanoi Amy mielissään Bethin menestyksestä. Hän tarkoitti

'intresanttia', mutta koska Grace ei tarkoin tietänyt kummankaan

sanan merkitystä, 'intrigantti' teki häneen valtavan vaikutuksen.

Äkkiä tekaistu sirkus, hippasilla olo ja sovinnossa pelattu kroketti

päättivät iltapäivän. Auringon laskiessa teltta purettiin, korit

täytettiin taas, krokettiportit koottiin, veneet laskettiin vesille,

ja seurue liukui jokea pitkin laulaen sydämensä halusta. Ned kävi

haaveelliseksi ja lauloi serenadin, jossa oli seuraava surumielinen

kertosäe:

Yksin, ah, yksin valitan.