Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen
ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa,
joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita
ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja
kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet
ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat
ilossa ja soiton humussa.
"Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi
ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli
lattian yli hänen käsivarsillaan.
-- Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin
surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon
päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa
intohimoisesti.
-- Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin
sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa
sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista
tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin
luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.
-- Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista
taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta
jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.
Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti
nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun
sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä
vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten
solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun
kreivi Adelon puhui:
-- Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni.
Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin.
Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.
Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen
kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen
esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien
mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä
toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet
katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.
-- Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin
että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni,
näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan
siunaukseni.
Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori
sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja
naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n,
taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa,
jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana
Viola säteillen onnea ja kauneutta.
-- Herra kreivi, te käskitte minua ylenkatseellisesti pyytämään
tyttärenne kättä vasta sitten kun voin ylpeillä yhtä ylhäisellä
nimellä ja suurilla rikkauksilla kuin kreivi Antonio. Voin
ylpeillä enemmästäkin, sillä teidänkään kunnianhimoinen sielunne
ei voi vastustaa Devereux'n ja De Veren jaarlia, kun hän tarjoaa
vanhan nimensä ja äärettömän rikkautensa saadakseen omakseen
tämän ihanan neidon, joka nyt on hänen vaimonsa.
Kreivi seisoi kuin kivettyneenä, ja kääntyen hämmästyneiden
kuulijoiden puoleen lisäsi Ferdinand voitonriemuisesti hymyillen:
-- Teille, ritarilliset ystäväni, toivon vain yhtä onnellista
liittoa kuin itselleni ja soisin että kaikki voittaisitte
omaksenne yhtä kauniin morsiamen kuin minä näissä naamiohuveissa.
_S. Pickwick_
Mikä yhtäläisyys on P.K:n ja Baabelin tornin välillä?
(Molemmat ovat täynnä vaikeasti hallittavaa väkeä.)
_Tarina kurkusta_
Oli kerran maanviljelijä, joka kylvi pienen siemenen
puutarhaansa, ja jonkin ajan kuluttua se iti ja kasvoi suureksi
taimeksi, ja siinä oli monta kurkkua. Eräänä lokakuun päivänä,
kun ne olivat kypsiä, hän otti yhden ja vei sen torille. Muuan
ryytikauppias osti sen ja vei myymäläänsä. Samana aamuna tuli
eräs pieni tyttö, jolla oli ruskea hattu ja sininen puku, pyöreät
kasvot ja pystynenä, ja osti sen äidilleen. Hän vei sen kotiin,
leikkasi sen palasiksi ja keitti palaset isossa kattilassa. Osan
hän survoi ja tarjosi voin ja suolan kera päivälliseksi, osaan
hän sekoitti lasillisen maitoa, kaksi munaa, neljä lusikallista
sokeria, vähän muskottipähkinää ja pari korppua, kaatoi seoksen
isoon pannuun ja antoi sen paistua kunnes se oli ruskeata ja
kaunista, ja seuraavana päivänä sen söi muuan perhe nimeltä March.
_T. Tupman_
_Herra Pickwick, Sir_
Käännyn puoleenne ja muistutan eräästä synnistä sen tekijä
on yksi mies nimeltä Winkle joka häiritsee klubia naurullaan
eikä aina lähetä avustustaan tähän hienoon lehteen toivon että
suotte anteeksi hänen pahuutensa ja annatte hänen lähettää erään
ranskalaisen sadun koska hän ei osaa kirjoittaa omasta päästään
hänellä on niin paljon läksyjä eikä mitään aivoja toisella kertaa
koetan ottaa aikaa kauluksesta kiinni ja kirjoittaa teoksen
vallan _commy la fo_ se on oikein hyvin hyvästi nyt minun pitää
mennä kouluun.
Kunnioittavasti
_N. Winkle_
(Edellä oleva on miehekäs ja vilpitön omien heikkouksien
tunnustus. Jos nuori ystävämme harjoittelisi välimerkkien
käyttöä, olisi kaikki hyvin.)
_Surullinen tapaus_
Viime perjantaina kuulimme talomme kellarista ankaran tärähdyksen
ja sitä seuraavia hätähuutoja. Rientäessämme yhtenä miehenä
kellariin näimme rakastetun puheenjohtajamme makaavan pitkänään
lattialla, hän oli nimittäin liukastunut ja kaatunut hakiessaan
puita kellarista taloudellisiin tarkoituksiin. Todellinen
hävitys kohtasi silmiämme, sillä kaatuessaan herra Pickwick oli
kastanut päänsä ja hartiansa vesisaaviin, kaatanut kulhollisen
saippuavaahtoa miehekkäälle varrelleen ja repinyt vaatteensa
pahanpäiväisesti. Kun hänet oli vapautettu tuosta vaarallisesta
tilasta, huomattiin ettei hän ollut kärsinyt mitään vahinkoa
paria mustelmaa lukuun ottamatta, ja meillä on onni ilmoittaa,
että hän tätä nykyä voi hyvin.
_Toim_.
Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa että rakas ystävämme
Rouva Lumikki Silokäpälä on salaperäisellä tavalla kadonnut
joukostamme. Tämä herttainen ja rakastettu kissa oli laajan
ystävä- ja ihailijapiirin lemmikki, sillä hänen kauneutensa
viehätti kaikkien silmiä, hänen sulonsa ja hyveensä voittivat
kaikkien sydämet, ja tunnemme kaikki syvästi, kuinka katkerasti
kaipaamme häntä.
Viimeksi hänet nähtiin portilla odottamassa lihakauppiaan
rattaita, ja luultavasti silloin joku konna, jota hänen
kauneutensa viehätti, ryösti hänet. Viikkoja on kulunut eikä
hänestä ole nähty jälkeäkään, ja me luovumme jo kaikesta
toivosta, sidomme mustan nauhan hänen koriinsa, panemme hänen
maitokuppinsa pois ja itkemme häntä kuin iäksi menetettyä ystävää.
Eräs osaa ottava ystävä lähettää meille seuraavan runohelmen:
_Valituslaulu_
Lumikki Silokäpälän katoamisen johdosta.
Sua itkemme, ystävä pienoinen,
kova kohtalo meiltä sun vei,
ja nyt olet poissa, hienoinen,
sua enää nähdä ei.
Sun pienen lapsesi hauta on
tuoll' pähkinäpensaan alla.
Mut missä sä uinut, onneton?
Ah, ulkona maailmalla.
Et valkean ääressä istu nyt,
et hyrrää herttaisesti.
On vuoteesi tyhjä ja kylmennyt.
Ken moisen tuskan kesti?
Sun hiiriäs toinen kissa syö,
sun maillasi metsästää,
vaan Lumikki-vainaalle vertoja
ei vedä mirri tää.
Se on kömpelö, ruma ja runoton,
sinä hieno ja kiiltävä ain'.
Se sylkee koirille, tahditon,
sinä tyynesti väistyit vain.
Se sentään on hyvä ja lempeä
ja koittaa parhaansa aina.
Vaan emmehän voi sitä lempiä
kuin sua vain, herttainen vainaa.
_A.S_.