Sekö vois mua loukata? Ei toki, palvelunne
vain vastapalvelun vaatii, ja vihjata saan
myös seikkaan ma kunniatanne koskevaan;
ja ihmisten huhut kun noin tosi ystävän lailla,
mua takana purevat puhutte vilppiä vailla,
esimerkkiä herttaista palvelijanne kokee
siis seurata kertoen, mitä ne teistä hokee.
Olin toissa päivänä eräällä vierailulla,
jalon jaloa seuraa ol' onni tavata mulla;
oli puheena puhdas vaellus elämän tiellä,
tosihurskas mieli, ja teistäkin haastoivat siellä.
Tekosiveys, sanoivat, saarnaava, tuomaroiva
esikuvaksi ei ole heist' erikoisen oiva,
valeverho teeskelty ankaran virheettömyyden,
iankaikkinen kalkatus hyveen ja säädyllisyyden,
hätähuudot ja ilmeet, kuin synti ja saastaisuus
pilanlaskun ois pieninkin viaton vallattomuus,
omahyväisyys ain' itsensä esiin tuova,
alas kaikkiin muihin säälivän katseen luova,
tuo nuhde ja tuomio ainainen näistä ja noista
ihan viattomista ja puhtaista asioista,
se, suoraan sanoen, moitetta sai kuin saikin,
koko seura samaa mielt' oli äänin kaikin.
»Mit' auttaa», sanoivat, »ulkohurskaus moinen,
tuo siveä kuori, jos sisus on tuiki toinen?
Ei kukaan jalommin rukoilla, paastota jaksa,
vaan palvelijoitaan hän lyö, ei palkkoja maksa.
Joka paikassa jumalisuuttaan hän julki näyttää,
vaan kauniista käydäkseen ihomaalia käyttää.
Ei katsoa tahdo hän taiteen alastomuuteen,
mut tuntee vetoa luonnon todellisuuteen.»
Minä teitä puolustin heitä kaikkia vastaan,
sen vakuutin olevan parjaust' ainoastaan;
vaan jäin alakynteen, ja sen piti kannan tiukan
koko seura, ett' ois paras teille, jos pienempi hiukan
tuo huolenpitonne toisten teoista ois
ja omia hiukan valppaammin vartiois;
ett' itsestään saa visuja tutkistelulta
se pitää, ken mielii tulla ja tuomita muita;
esikuvaksi kelvatkoon oman elämän suhteen,
ken muille antajaks astuu neuvon ja nuhteen;
ja parempi vielä, jos tarvis on, niitten huomaan,
jotk' asetti taivas, se virka vain suostua suomaan.
Myös teillä, sen tiedän, on aivan liiaksi järkeä,
teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä
ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin
vain parastanne palvella kaikella tavoin.
ARSINOÉ.
Kuink' olla voikin karvasta moite kuulla,
moist' enp' ois saavani vastaust' osannut luulla.
Sen ärtyisyys, hyvä rouva, kyll' ilmaisee,
miten neuvoni suoruus mieltänne kirvelee.
CÉLIMÈNE.
Päinvastoin; jos ihmisill' olis oivallusta,
näin toisilleen he vuoroin neuvoja tois:
tapa vilpitön tuo sitä suurt' olis sokaistusta,
joss' on kukin itseensä nähden, torjuva pois.
Jos vain te tahdotte, niin yhä vastakin vaihtaa
näin lupaamme luottamusta, ei mitään kaihtaa,
vaan kaikk' ihan suoraan ilmaista ystävän suulla,
mitä saamme, minusta te, minä teistä, kuulla.
ARSINOÉ.
Oh, teistä, rouva, ei moitetta kuule kukaan;
ei, minussa vain sen aihetta runsaasti riittää.
CÉLIMÈNE.
Voi kaikkea, luulisin, moittia, kaikkea kiittää,
syit' aina löytää ikänsä, makunsa mukaan.
Ikäkausi on muuan hilpeän leikin ja lemmen,
ikä toinen on omansa huoleen ja hurskailuun.
Voi viisainta olla se, kons' ajat nuoren hemmen
on menneet ja kukkeus kohdannut syksyn kuun:
voi peitellä pettymykset se katkeratkin.
Kenties minä kerran hyvinkin teitä matkin:
tuo kaikk' ikä tullessaan; vaan vanhojen kuosi
ei maita, kun kahdeskymmenes vasta on vuosi.
ARSINOÉ.
Etu verraton tottakin, kas sitä kerskua kesti,
sitä nuoruutta toitotettu on totisesti!
Jos on vähän vanhempi toinen, tuskinpa vaan
syy silti on olla niin hirveän olevinaan;
enk' ymmärrä, merkillinen mist' into se itää.
sitä piikitellä ett' yhä minulle pitää.
CÉLIMÈNE.
Minä myöskään en, miks aina ja kaikkialla
saan olla hampaissanne ma, moitteenne alla.
Mikä syy yhä minuun on vihaanne purkaa noin?
Vähiss' ihailijanne jos lie, mitä sille ma voin?
Ja jos minä herätän lempeä, mieltymystä,
joka päivä jos ympärilläni ylistystä
minä kuulla saan, jota mulle te ette sois,
se onko mun vikani? Millä sen torjuisin pois?
Teill' on rata avoin, en kai minä estä teitä,
luo lumota saatte ja kiehtoa vaikka keitä.
ARSINOÉ.
Oh, ihailijainneko luvun te luulla voitte
niin kateeksi käyvän, jolla te mahtavoitte?
Ei varsin vaikea arvata lie sitä taksaa,
mitä niistä saa tähän maailmanaikaan maksaa.
Vai uskoa pitäiskö, koko sen kuhinan nähden,
vain polvistuttavan puhtautenne tähden,
vain vakavan tunteen saattavan hehkuun heitä,
vain hyveillenne sen sitovan seppeleitä?
Johan hölmöjä ihmiset ois — lume joutava mikään
ei niin vain sokaista voi. Minä montakin näin,
jotk' ihailijoit' ois saamaan kuin luotuja ikään,
mutt' ei päly lainkaan liehijät heihin päin.
Voi siitä päätellä, heit' omaks ettei voita,
jos ei suo suuria ennakkosuosioita;
ei ketään vangitsemaan sulot silmät riitä,
muull' ostaa ne ihailut saa, joka mielii niitä.
Ylen ylväs älkää olko siis voitoista noista,
ei kunniaa kovin tuo ne, ei liioin loista;
vähän hillitkää lumovoimanne luulottelulta
ja noin yli olkain älkää katselko muita.
Kademieltä jos valloitukset toisivat moiset,
ois helppo mun tehdä, kuin tekevät yhdet ja toiset,
vähät piitata mistään ja teille se osoittaa,
ett' ihailijoita jos tahtoo, niin niitä saa.
CÉLIMÈNE.
Siis saakaa! Se osoittakaa toki nimessä Herran!
Toki kiehtova olkaa, kun keinon tiedätte kerran!
Mitä enää te...?
ARSINOÉ.
Ei, hyvä rouva, jo lopettakaamme,
vain kiihdyksiin täll' itsemme suotta saamme:
jo oisinkin hyvästellyt ja lähtenyt pois,
jos vaunuja vain ei pakko mun vartoa ois.
CÉLIMÈNE.
Miten kauan mielitte vain, tähän voitte jäädä,
pois kiirehtimään toki teitä ei mikään häädä;
vaan väsymättä turhalla kursailulla
jätän seuraan parempaan minä teidät; soi
tämän herran parhaiks suopea sattuma tulla,
hän sijani täyttää paljoa paremmin voi.
Kuudes kohtaus.
Alceste, Célimène, Arsinoé.
CÉLIMÈNE.
Alceste, mun täytyy pikkuinen kirje piirtää,
sitä syyllä ei millään tuonnemmaks sovi siirtää;
te neitiä huvittakaa, hän on mielellään
epäkohteliaisuuden anteeks antava tään.
Seitsemäs kohtaus.
ALCESTE, ARSINOÉ.
ARSINOÉ.
Ei viel' ole vaununi tulleet, ja siis te jäätte
mun seuraani kotvaksi, niin hänen tahtovan näätte;
ja parhaalla tahdollaankaan ei tarjota vois
hän mitään, näin joka mieluista mulle ois.
Ain' arvonanto, kiintymys, myötätunto
niit' ympäröi, joiss' ylevä loistaa kunto;
ja teissä on sillä salainen tenho, mi heti
minut kaikkien harrastustenne puolelle veti.
Minä soisin, ett' oikeammin jo arviois
hovi arvonne, teihin suosiokatseen lois:
syy teillä on nurkua, kun tähän saakka noin
se on syrjäytetty, ma oikein suuttua voin.
ALCESTE.
Mikä antais aiheen moiselle valittelulle?
Mikä pitäis valtion palkita palvelus mulle?
Mitä tehnyt niin olen ansiokasta kovin,
mun että syy ois nurkua nurjuutta hovin?
ARSINOÉ.
Ei tehneet ne kuuluja palveluksia aina
nuo, sen suosion hohteessa jotk' ovat onnekkaina.
On tarpeen tilaisuus, mihin kykyä käyttää,
ja ansionne, mi niin mitan korkean täyttää,
tulis...
ALCESTE.
Antakaa jo mun ansioitteni olla!
Mitä niihin on asiaa hovin huomiolla?
Jopa sillä aika urakka ois, jo vaan,
jos kaikkien ansiot joutuis se penkomaan.
ARSINOÉ.
Tosi-ansiot itse itsensä ilmi tuovat.
Monet suuren suurta arvoa teille suovat;
teit' eilenkin kahdella taholla tärkeällä,
voin kertoa, kiitetty on ihan kiittämällä.
ALCESTE.
Oh, kiitos on tähän aikaan helpolla saatua,
ei mitään eroa millään, ei kysytä laatua;
kaikk' yhtälailla on korkea-ansioista;
mikä kunnia enää on saada kiitosta moista?
Sitä kaikista veisaavat, kukin parhaansa tehden;
luen kamaripalvelijastani palstoilta lehden.
ARSINOÉ.
Joku teitä jos viehättäis hovivirka, mi tois
jalon kuntonne julki, se hartain toivoni ois.
Vain vihjaus sinnepäin, niin liikkeelle voimia
heti saadaan, jotka sen hyväksi voivat toimia;
mull' yksi ja toinen käytettävissäni lie,
jok' auttaa ja katsoo, että on sileä tie.
ALCESTE.
Ja mitähän tehtävää olis siellä mulla?
Mun sisullani sen piiriss' ei toimeen tulla.
Sinä miehenä, miksi loi minut luoja, sovin
ylen huonosti hengittämään minä ilmaa hovin.
Ihan vaill' olen avuja noita, jotk' antaa ponnen
siell' etunsa hoitaa ja kiivetä portaita onnen.
En osaa muuta kuin suora ja vilpitön olla,
en vehkeillä, näytellä viekkaalla naamiolla;
ja ajatustaan jos kyky puuttuu peittää,
paras silloin selkänsä taa tämä maa pian heittää.
Hovist' ulkona kyllä on vailla sen suomaa tukea
ja kunnia-arvoja, joihin se saattaa pukea;
mutt' eip' ole myöskään harmia ainiaista
siell' osaa noloa näytellä, narrimaista,
ei sietämään mitä tahansa nöyristäytyä,
ei herra sen-ja-sen runoja kiittää täytyä,
ei rouva jos-kelle suitsuttaa simasuulla,
hovileijonaimme ei älyn leikkiä kuulla.
ARSINOÉ.
Hovi jääköön, teitä kun houkuttavan ei näy;
vaan sydämenvalintaanne mun sääliksi käy.
Ja jos sanon suoraan, mit' aattelen siitä, soisin,
ett' ois se onnellisempi ja osunut toisin.
Osan ansaitsisitte paremman: arvoisenne
hän ei ole, tuo, jok' on kiehtonut sydämenne.
ALCESTE.
Kun puhutte noin, mun suokaa mieleenne johtaa,
ett' omaa ystäväänne se tuomio kohtaa.
ARSINOÉ.
Niin, mutta sit' enää ei tuntoni nähdä siedä,
noin vääryyttä teille kun tehdään, vaikk' ette tiedä.
Näen kohtalonne, ja tuskaa se mulle tuottaa,
sanon kaikki: on uskoton hän, johon lempenne luottaa.
ALCESTE.
Noin huolehtinut minust' ei ole kukaan toinen,
saa velkaan lempivän mielen vihjaus moinen.
ARSINOÉ.
Kuink' ystävä onkin, hän ei — sit' en sanoa emmi —
sydänt' ansaitse, jonka antaa kunnian mies,
hän itse vain teeskentelee, hän teitä ei lemmi.
ALCESTE.
Voi olla, kukapa sydämet tunsi ja ties?
Minä kiitän teitä rakkaan kristityn työstä,
jok' ymmärsi sydämeeni sen epäilyn syöstä.
ARSINOÉ.
Jos tahdotte pitää silmät siteissä harhain,
ei siitä sen enempää siis; sehän on parhain.
ALCESTE.
Ei, vaan mitä puhuttekin, se ei selvitä pulmaa;
epätieto, epäily siinä on julminta julmaa;
ja mitään muuta en vihjattavan minä sois,
kuin mink' oma silmäni todeksi tunteva ois.
ARSINOÉ.
Hyv' on! Pian näette, jos sitä mielenne kysyy,
perinpohjin, mi siinä on totta ja totena pysyy.
Omin silmin näette varmaakin varmemmasti;
mua suvaitkaa vain saattaa kotiini asti,
niin nähtävänänne on todiste torjumaton,
ett' ihanaisenne pettänyt teitä on;
ja hellimistä jos vain sydänhaavanne halaa,
voi toiset silmät sen tuskaan lohtua valaa.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Éliante, Philinte.
PHILINTE.
Ei ikinä mielt' ole nähty niin itsepäistä,
ei sovinnon syntymistä niin väkinäistä.
Koki häntä ne taivutella, mut turhin vaivoin,
ois ennen kallio siirtynyt kannaltaan;
niin outoa niill' ei herroilla milloinkaan
lie ollut riitaa pohtia tuomariaivoin
»Hyvät herrat, en peruuta, ei tule kysymykseen,
olen valmis muuten jos mihin myönnytykseen.
Miten hänt' on loukattu? Mistä hän sydämystyy?
Se kunnian viekö, jos huonosti kynään pystyy?
Pahaks otti mun hyvän neuvoni: miesten mies
voi olla, vaan runoilijaksi kehno kenties.
Nimi, kunnia ei toki riipu seikoista niistä;
hän on hieno mies, sitä vastaan en ikinä kiistä,
kyky, kunto, ansio suuria mittoja täyttää
joka suhteessa, mutta hän kurjasti kynää käyttää.
Tavat upeat pitää kuin ainakin ylimys aito,
on mainio häll' ase-, ratsastus-, tanssitaito;
kehun kaikkea, vaan hänen runojansa — ei, kiitos!
Kun kerran sen paremmin niissä ei liity liitos,
on viisas, ken vimmalle sille ei valtaa anna,
jos siihen ei kuoleman uhalla pakkoa panna.»
Tulos ainoa, jonk' iso sovintotouhu tuotti,
johon viimein hän taipui suurella suostuttelulla,
oli myönnytys, nyt muka leppeämpänä nuotti:
»Minä valitan, että on niin maku vaativa mulla,
ja mieliksenne, herra, todella soisin,
ett' ihastuneempi runoonne ollut oisin.»
Ja päälle syleily vain heti kiireen hoppuun,
ja vihdoin niin koko toimitus saatiin loppuun.
ÉLIANTE.
Hänen menettelynsä on meist' ylen omituista,
mutt' edukseen siten juuri hän eroo muista;
tuo rehellisyys, joll' aina hän ratsastaa,
on sentään jotain jaloa, sankarimaista:
tähän maailmanaikaan se hyve on harvinaista, —
kunp' ois hänen kaltaisiansa vain täynnä maa!
PHILINTE.
Mitä enemmän katselen häntä, sit' ihmeellisempi
on seikka, ett' on hänet vallannut kiihkeä lempi:
sisun sellaisen luoja kelle jos kerran loi,
mikä kumma rakastumaan hänet saada voi?
Ja sitäkin kummempi, että serkkunne juuri
oli oleva tuo hänen ihastuksensa suuri.
ÉLIANTE.
Sen näyttää se vain, mikä usein on nähdä saatu,
ett' ain' ei lempeen vie sama luonteenlaatu.
Jutut nuo sopusoinnusta, sielun mi sieluun liittää,
tämä ainoa tapaus kumoamaan jo riittää.
PHILINTE.
Vaan rakastaakohan serkkunne todella häntä?
ÉLIANTE.
Sitä tarkoin tietää on vähän vaikeanläntä.
Miten tutkia, onko se totta? Sit' itse ei saata
hän sanoa, ei oman sydämen oikkuja taata;
ihan tiedotonta on joskus sen ihastunta,
taas joskus luulee lemmeksi tyhjää unta.
PHILINTE.
Ei ystävä parkamme aavistakaan, mitä huolta
hän vielä saa, minä pelkään, serkulta tuolta;
todentotta, mun sydämeni jos hänellä oisi,
ihan toisaanne katsehiaan sen kaipaus loisi
ja paremmin valiten kalleimman onnensa kai
näkis suosiossa, jot' aina hän teiltä sai.
ÉLIANTE.
Minä puutu en puolin, en toisin; on kaikkien toisten
paras antaa rauhassa selvitä seikkojen moisten.
Alcesten valintaa minä en vedä vastaan;
päinvastoin siit' ylint' onnea hälle soisin;
jos riippuis asia minusta ainoastaan,
hänet armaalleen minä itse ilolla toisin.
Vaan jos — näet voisihan sattua silläkin lailla —
ois lemmestä unelmoinut hän onnea vailla,
joku toinen jos kosija kukkaset saava ois,
hänen toiveitaan kukaties minä voisin kuulla,
ja tappion tuon jos saiskin hän taholla muulla,
sitä en minä katsois syyksi torjua pois.
PHILINTE.
Minä myöskään en vedä vastaan, hälle kun huomaan
niin armaan suosion teidän suostuvan suomaan.
Vois itse hän virkkaa, jos tahtois, mik' ollut vakaa
on kehoitukseni, neuvoni tavan takaa.
Mutt' yhteen ne kaksi jos liittyvät Hymenin liiton,
jos teist' ohi vie hänen toiveensa toisin viitoin,
niin mun ylin toivoni ois sulosuosio tuo,
jota sydämenne niin runsaasti hälle suo,
ylin onneni, jos se, kun hän oven siltä salpaa,
ylenkatsois ei mun kaipaustani halpaa.
ÉLIANTE.
Te laskette pilaa, Philinte.
PHILINTE.
En; lausun julki
vain sen, mitä sisimpäänsä sieluni sulki;
ah, jospa se hetki vain pian joutua vois
joka avoimesti mun kättänne anoa sois.
Toinen kohtaus.
Alceste, Éliante, Philinte.
ALCESTE.
Ah, miksi on kohdannut mua loukkaus moinen!
Minut murtaa se, jos miten mieleni haarniskoinen.
ÉLIANTE.
Mikä teidät noin nyt on saattanut kiihdyksiin?
ALCESTE.
Eräs tieto, jok' iskullaan minut armotta murhaa;
koko luomakunta jos luhistuis, se ei niin
mua murjois kuin tämä tuska. Oh, unta turhaa
oli rakkaus... mennyttä... sanotuksi en saa...
ÉLIANTE.
Vähän rauhoittukaa, rakas ystävä, malttukaa.
ALCESTE.
Vanhurskas taivas! Niin ihana olla, ja rinta
niin pahetta täynnä kurjinta, alhaisinta!
ÉLIANTE.
Kuka teille on...
ALCESTE.
Kaikki murskattu, tallattu maaksi!
Olen petetty, oh, olen pistetty kuoliaaksi!
Célimène... hän... että hän minut pettää vois!
Célimène on uskoton... ken sitä uskonut ois!
ÉLIANTE.
Teill' onkohan täysiä syitä nyt epäilyynne?
PHILINTE.
Vain ehk' ovat tuulen tuomia luuloja syynne;
voi kuvittelut pian mieltänne luulevaista...
ALCESTE.
Omat hommanne hoidelkaa, tuhat tulimmaista!
Luja liiankin mulla on taskussa todiste siitä,
on kirje hältä Orontelle — eikö se riitä? —
omakätinen kirje, häväistykseni tään,
hänen häpeänsä mä selvästi siitä nään.
Oronteen suostui, jonk' uskoin vain nostavan harmin,
ma jonk' olin vaarattomuudesta kaikkein varmin!
PHILINTE.
Voi erehdyttää kirje, ehk' olla voi
se viattomampi, kuin miksi sen arvioi.
ALCESTE.
Hyvä herra, vieläkin kerran: miks ette heitä
mua rauhaan ja vain pysy siinä, mi koskee teitä?
ÉLIANTE.
Tuo kiihtymys hillitkää, miten vääryys suuri
lie tehtykin...
ALCESTE.
Vain te sen hillitä voitte, te juuri.
Teilt' apua tää sydäntuskani etsii ja anoo,
te kirvoitus suokaa, jota sen polte janoo.
Te kostakaa teko tunnoton kavalan naisen,
joka lemmen petti niin lujan ja luottavaisen,
petos kostakaa, joka teitäkin kuohuttaa.
ÉLIANTE.
Minä! Millä sen kostaisin?
ALCESTE.
Tää sydän valitkaa.
Omaks ottakaa te se tuolta uskottomalta;
niin maksaa hälle mulla on keino ja valta;
hänet rankaisen sillä, ett' omistan teille ja vannon
syvän lemmen, ikuisen ihailun, arvonannon
ja palvelun hartaimman, tosimman, tottelevimman,
kaikk' uhrit palavat sydämen uskollisimman.
ÉLIANTE.
Tuo tuskanne mieleeni koskee syvälle käyden,
myös ymmärrän tarjouksenne arvon täyden;
mutt' ehk' ei niin ole pahoin laita, kuin näyttää,
halu koston haihtua voi, mi nyt mielenne täyttää.
Jos tehneenkin väärin niin ihanan olennon näkee,
kaikk' ei käy täytäntöön, mitä päättää ja käkee:
syy jos miten ankara vaatiskin eroon varmaan,
pian viattomuudeksi taas vika muuttuu armaan,
kaikk' äkkiä katoo kauna ja pahastus;
se tunnetaan, mit' on lempivän vihastus.
ALCESTE.
Ei, ei, tämä häväistys kuolemankarvas on kovin;
rikon kaikki: on mahdotonta, ett' enää sovin.
Tämä päätös ei tästään muutu. Päähäni turmaa
ma toivotan, jos mua ikinä enää hän hurmaa.
Hän tulee. Se kiihtää vihani kiivastusta;
mult' ankaran moitteen saa hänen tekonsa musta,
hänet musertakoon se, ja sitten sydämen, mihin
sulot viekkaat ne enää ei pysty, mä teille vihin.
Kolmas kohtaus.
Célimène. Alceste.
ALCESTE (syrjään).
Miten, taivaan vallat, mieleni hillitä voin?
CÉLIMÈNE.
Mikä nyt? Näkö miksi teillä on kiihtynyt noin?
Mitä tietää, noin kun rintanne puuskuu ja huokaa,
noin synkät on silmänluontinne, kuulla suokaa.
ALCESTE.
Ett' ei vedä vertoja teille, mit' ihmisrinta
on ikinä kätkenyt viekkautt' uskottominta;
ei kohtalo, hornanhenget, ei taivaan kirous
ole luonut mitään niin häijyä milloinkaan.
CÉLIMÈNE.
Sepä sievä tervehdys, todella verraton sirous!
ALCESTE.
Pila pankaa pois, se on huonosti paikallaan.
Ois teidän punastuttava pikemminkin,
te pettäjä! Siitä on selvä todiste mulla.
Sitä ties se, ett' olin mielellä ahdistetulla,
sitä lempeni palkaks aina jo aavistinkin:
epäluuloni, niin muka loukkaava, vainusi vain
tätä onnettomuutta, kunnes sen ilmi saikin;
ja kuinka teeskentelittekin taidoin kaikin,
oma tähteni sanoi jo, mitä mä peljätä sain.
Mutt' älkää luulko, ett' ilman kostoa siedän,
kun häväisty, tuskaan syösty mä täll' olen tapaa.
Ei tottele ketään tunteen valta, sen tiedän,
ja lempi vaatii, että sen vaali on vapaa;
ei sydämeen väkivalloin tunkeu kukaan,
oman ottaa valtiaansa se mielensä mukaan.
Eik' yhtään valittamista mull' olla ois,
jos suunne suoraan ja vilpittä puhunut ois;
heti kielto jos tullut ois, mull' oikeus nurkua
ois ollut nurjuutt' onneni ainoastaan.
Vaan valhesuosioll' ottaa lempeni vastaan
on petos, on kataluus, jok' ei ansaitse surkua,
jot' ei ikipäivänä kyllin rangaista voi.
Sulut murtain jo suuttumus mieleni kukkuroi.
Niin, peljätä saatte vaikka mit' ikinä ihan;
mua ei oma itseni ohjaa, vaan vimma vihan.
Minut murhasitte pistoin te kavaloin,
äänt' enää järjen ei mieleni kuulla malta,
sit' ohjaa vain oikean vihastukseni valta,
enk' enää takaa, mitä mä tehdä voin.
CÉLIMÈNE.
Ja mistä on, kuulkaas, mielenne kuohu raju?
Teilt' onko kadonnut kaikki järki ja taju?
ALCESTE.
Niin on, meni multa se silloin, kun mulle juotti
tuo kavala kauneus myrkyn, mi turmani tuotti,
kun uskoin, että sen olennon arvo ol' aito,
niin viehättäväinen joss' ilmeni ihanuus.
CÉLIMÈNE.
Mikä petos on kohdannut teitä, mik' uskottomuus?
ALCESTE.
Miten viekas sydän, mik' ovela teeskelytaito!
Vaan mulla on keino, mi naamion teiltä riistää:
tätä silmätkää, oma nähkää kättenne työ!
Tämä avoin kirje teilt' alas aseet lyö,
sen todistusta vastaan on turha kiistää.
CÉLIMÈNE.
Ja tuoko se noin on raivostuttanut teitä?
ALCESTE.
Sen näätte, ja poskianne ei punastus peitä?
CÉLIMÈNE.
Ja miksikä peittäis? Selitättekö syyn?
ALCESTE.
Teiss' yhtyy rohkeus vilppiin ja teeskentelyyn!
Se on nimeä vailla, sen ehkäpä kiellättekin?
CÉLIMÈNE.
Oman kirjoitukseni kieltäisin? — Aatos sekin!
ALCESTE.
Sitä tyynnä te katsotte, teit' ei hämille saa
rikos tuo mua vastaan, jota se todistaa?
CÉLIMÈNE.
Todentotta, en toista tunne niin suurta houkkaa.
ALCESTE.
Tämän sitovan todisteenko te torjutte pois?
Tuo suhde Oronteen siis eikö se mitään ois,
mikä teille on häpeäksi ja minua loukkaa?
CÉLIMÈNE.
Oronteen? Ken sanoo, että se kirje on hälle?
IHMISVIHAAJA 285
ALCESTE.
Ne, joilta sen tänään sain. Vaan jos joku toinen
sen saaja lie — todeks ottaa jos sananne voinen —
mikä lievitys loukkaukselle siitä on tälle?
Se oisko pienempi silloin ja vähempi syynne?
CÉLIMÈNE.
Mutt' entä jos kirje jollekin naiselle on,
mitä aihetta silloin on vihaanne, syyttelyynne?
ALCESTE.
Oh, selitys mainio, veruke verraton!
Tätä käännett' en odottanut, se mun täytyy myöntää.
Se mult' epäluulot pois muka tyyten työntää!
Noin paksuunko juoneen te todella turvaudutte?
Muut niin ihan onttopäiksikö otaksutte?
Saas kuulla, millä metkulla tosiaan
todeks ilmivalhe se tehdä on teillä tuuma,
miten naista saatte sen kirjeen tarkoittamaan,
joss' uhkuu niin joka sanasta lempi kuuma.
Niin, tehkää se, suokaa sen uskottavaksi tulla,
kun on kirjeessä näin...
CÉLIMÈNE.
Ei, ei ole halua mulla.
Mua teidän on naurettavaa noin vallita pyytää
ja tohtia tuollaista vasten silmiä syytää.
ALCESTE.
Ei, ei, ihan tyynesti, selittäkäähän vähän,
miten naiselle nainen on sanonut tapaan tähän.
CÉLIMÈNE.
Sit' en tee, en mieliksi moisten komentajainkaan!
Mitä tahansa luulkaa, se ei mua liikuta lainkaan.
ALCESTE.
Minä pyydän, osoittakaa, miten olla voi
tämä kirje naiselle, vain sitä pyydän ja anon.
CÉLIMÈNE.
Ei, se on Orontelle, uskoa saatte, sen sanon.
Hän on ihana kavaljeeri, kaikk' aateloi
hänen olentoaan, joka sanaansa ihailen salaa:
minä myönnän ja tunnustan, mitä mielenne halaa.
Niin, tehkää päätöksenne nyt suoraa kättä,
täll' enää kauemmin päätäni särkemättä.
ALCESTE.
Oi taivas, ken julmuutta keksisi julmempaa!
Sydänt' onko näin kiusattu, sen koko kärsimisvoimaa!
Mun oikea vihani vilpistä kuohahtaa,
olen syyttäjä minä, ja hän mua syyttää ja soimaa!
Epäluuloni, tuskani armotta kukkuroidaan,
pahint' uskoa saan, ja sill' ylväästi ilkamoidaan!
Ja sydämeni on silti niin kurjasti laita,
näit' inhoja kahleita ettei se katko ja taita,
ei haarniskoimana ylhän jo halveksinnan
jätä kiittämätöntä, pois revi pohjasta rinnan!
Mua vastaan, te viekas, kuink' osaatte mainiosti
mun heikkouttani käyttää ja eduksi tään
kirolemmen kääntää, jonka ne leimuun nosti,
nuo silmät petolliset, niin hillittömään!
Edes torjukaa tuo syy, joka teitä varjoo,
noin eessäni syyllistä näyttelemästä jo laatkaa;
tuo kirje, jos voitte sen, viattomaksi taatkaa,
mun lempeni siihen kaikkensa avuksi tarjoo;
te näyttäkää edes näköä viattomuuden,
koen ottaa sen takeeksi sielunne uskollisuuden.
Saa luulevaisuus teidät hulluksi ihan!
CÉLIMÈNE.
Te lempeä ansaitsis ette, te puuskuja vihan.
Mikä pakottais mua — tietää tahtoisin syyn —
ett' alentuisin halpaan ma teeskentelyyn?
Jos kerran tunteeni toiseen kiintynyt ois,
miks avoimesti en sitä virkkaa vois?
Omat vakuutukseni tyhjääkö ainoastaan
epäluulojen noitten on loputtomuutta vastaan?
Tae moinen eikö se niiden verroille riitä?
Mua eikö se loukkaa, että te kuulette niitä?
Sydän naisen kauan se kamppaelee ja empii,
vähäll' ei, ei väleen tunnusta, että lempii;
ei kainous, kunnia, naiselle niin ylen kallis,
sen tunteen voittoa myöntää, ei ilmaista sallis;
mutt' arvelut kaikki jos voittaa se, saako mies
vain epäillä valheeks sen vakuutusta kenties?
Rikost' eikö hän tee, jos ei usko, mit' ilmaisemaan
saa itsensä vain isot taistelut taisteltuaan?
Oh, mun tulis suuttua tuollaiseen epäluuloon,
teit' ollenkaan mun ei tulis ottaa kuuloon.
Olen hupsu ja harmistun siit' itseeni ihan,
kun jotain on hellyyttä viel' yhä sijasta vihan;
ois totta jo toiseen mun kiintyä aika ja antaa
tosisyytä noin mua syyttää ja päälleni kantaa.
ALCESTE.
Oh, pettäjätär, miten voimaton teit' olen vastaan!
Sulot sananne kai mun pettävät ainoastaan!
Mutt' olkoon, ma kuljen, kunne kohtalo ohjaa;
teit' uskomaan koko sieluni altis on,
tuta kunnes saan, mik' on sielunne sisintä pohjaa,
mua siellä vaaniiko vain petos tunnoton.
CÉLIMÉNE.
Ja rakkautt' olevinaan mua kohtaan on moinen!
ALCESTE.
Niin äärettömästi ei rakasta kukaan toinen.
Jott' oikein intonsa ilmi se rakkaus tois,
ihan orvoimman sois teillä se olleen olon,
niin, teihin ett' ihastunutta ei ketään ois,
ett' oisitte joutunut uhriksi puutteen ja polon,
ett' antanut syntymälahjaks ei taivas suurta
ois rikkautt', arvoa, jaloa ei sukujuurta,
niin korvata saanut mun lempeni rajaton
kaikk' ois, mitä rikkoi karsaus kohtalon,
ja mull' ilo ylpeä oisi, ett' ottanut vastaan
kaikk' oisitte lempeni uhrina ainoastaan.
CÉLIMÈNE.
Tepä suotte toiselle hyvää kummalla tapaa!
Siit' avusta taivas suokoon mun olla vapaa.
Kas vain: Dubois, ja niin puku lystikäs yllä.
Neljäs kohtaus.
Dubois, Célimène, Alceste.
ALCESTE.
Noin miks olet laiteltu, moisella hätäilyllä
miks saavut?
DUBOIS.
Herra...
ALCESTE.
No?
DUBOIS.
Tärkeät salaisuudet...
ALCESTE.
Ja mitkä?
DUBOIS.
Nyt uhkaa, herra, ahdingot uudet.
ALCESTE.
Mitä?
DUBOIS.
Puhunko ääneen?
ALCESTE.
Puhu, ja joutua koita!
DUBOIS.
Kai kukaan ei kuuntele täällä...
ALCESTE.
Oh, kujeita noita!
Puhu suoraan!
DUBOIS.
Herra, me saamme nyt muuttaa majaa.
ALCESTE.
Mitä?
DUBOIS.
Tiehemme torvia toitottamatta ajaa.
ALCESTE.
Ja miksi?
DUBOIS.
Sanon, saamme nyt matkata maita ja teitä.
ALCESTE.
Mitä varten?
DUBOIS.
Vain lähdemme emmekä hyvästi heitä.
ALCESTE.
Mikä syy sun on puhua noin? Sano, selitys anna!
DUBOIS.
Se syy, ett' on paras pillit jo pussiin panna.
ALCESTE.
Sinä vintiö, oh, minä halkaisen sulta pään,
jos et tätä sotkuas selitä selvempään.
DUBOIS.
Joku mies, näkö joll' oli tuima ja musta puku,
tuli, keittiöön ihan tunkihe, paperin pisti,
johon harakanvarpait' on pantu niin saakuristi,
ett' itse pirultakaan ei luontuis luku.
Se oikeusjuttuunne kuuluu, sen arvata voinen,
vaan sais pahanhengenkin pyörälle paperi moinen.
ALCESTE.