IHMISVIHAAJA
Viisinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
MOLIÈRE
Suomentanut
Otto Manninen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.
HENKILÖT:
Alceste, Célimènen kosija.
Philinte, Alcesten ystävä.
Oronte, Célimènen kosija.
Célimène.
Eliante, Célimènen serkku.
Arsinoé, Célimènen ystävätär.
Acaste | markiiseja.
Clitandre,|
Basque, Célimènen palvelija.
Marsalkkaoikeuden lähetti.
Dubois, Alcesten palvelija.
Tapahtuu Pariisissa, Célimènen luona.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
/*
Ensimmäinen kohtaus.
Philinte, Alceste.
PHILINTE.
Mikä nyt? Mitä varten te...?
ALCESTE (istuen tuolissaan).
Jättäkää minut, menkää!
PHILINTE.
Tuon kumman puuskan mik' oikein nyt teihin henkää?
ALCESTE.
Minut jättäkää, johan kuulitte, tiehenne, pois!
PHILINTE.
Mua suuttumatta ettekö kuunnella vois?
ALCESTE.
Minä tahdon suuttua, mitään en kuunnella halaa.
PHILINTE.
En ymmärrä noin ylen ärtyistä mielialaa,
ja outoa on toki parhailta ystäviltä...
ALCESTE (nousten kiivaasti).
Minä ystävänne? Pois minut listalta siltä!
Tähän asti se kyll' olin, vaan sen jälkeen, mit' äsken
näin teistä, tietämään minä teitä käsken,
ett' en ole ystävä enää: en sydämissä
minä mitään sijaa halua vilpillisissä.
PHILINTE.
Mun syyni siis kaiken on armonne ulkopuolla?
ALCESTE.
Tulis teidän sulasta häpeästä jo kuolla;
tuo käytös on puolustamattoman katalaa,
ja jokaista kunnian miestä se kuohuttaa.
Ylint' ystävyyttä te jollekin liehakoitte,
ylenpalttiseks ihan intonne kukkuroitte,
hän teiltä saa tuhat vakuutusta ja valaa,
muka jos miten palvella häntä mielenne palaa;
ja kun kysyn, mikä hän sitten on miehiään,
hädintuskin tunnette, tiedätte nimeäkään.
Hänest' erotessanne harras intonne haihtui,
ja tuo ylin ystävä ventovieraaksi vaihtui.
Jumal'auta, on alhaista, kehnoa, viheliäistä
noin vetää sielunsa vilppiin ja viekasteluun;
jos öisin noin minä tehnyt, niin ensi puun
minä oksaan hirttäytyisin.
PHILINTE.
En erinäistä
näe syytä hirteen mennä mä sittenkään,
ja pyydän siis, ett' ette pahaksi panne,
jos hiukan lievitän tuimaa tuomiotanne
ja luvallanne hirttäytymättä jään.
ALCESTE.
Ei paranna asiaa tuo mauton pilanne.
PHILINTE.
Tositodella, mitenkä siis piti hoitaa se tilanne?
ALCESTE.
On oltava suora, ja kunnian mies ei vakaa
sano sanaa, jot' ei sydän todeksi tunne ja takaa.
PHILINTE.
Syli auki jos kohtaa ken ilon-innoissaan,
kai samalla rahalla sen toki maksaa saan,
samall' innolla vastaan, suon samat vakuutukset,
valat valoista, lupauksista lupaukset.
ALCESTE.
Ei, en voi sietää, kun liukkaasti liehakoivat
ja liehivät noin nuo muotileijonat oivat;
niin mitään en vihaa kuin moisia imarteluita
ja vakuutuksia, väänteitä, kumarteluita,
noit' auliita syleilyitä aina ja aina
ja puheenparsia, jotka ei mitään paina,
kun kohteliaisuutta määrää ja vertaa vailla
saa kunnon mies ja epatto samalla lailla.
Mitä maksaa, jos syleilee joku altista vannoin
ikiystävyyttä innoin ja arvonannoin
ja ylistää ylös pilviin, kun suitsutus on
sama suussa häll' edess' ensi hulttion?
Jos kunnioitus noin halpa on kaupankalu,
ei enää se olla voi jalon sielun halu.
Ei suuria maksa sen ilmaus korkeinkaan,
jos kaiken maailman kanssa se tasataan.
Vain ansion pohjalla arvo ja kunnia lepää;
ken kaikille arvon suo, sen kaikilta epää.
Ajan tään kun vikoja puollatte, hitto vie,
se mies, joka mulle on mieleen, te ette lie.
Minä sydäntä vältän noin välkeäsuosioista,
jok' ansioll' ei tee eroa minkäänmoista.
Eron tarkan ma vaadin, enk' ajatustani salaa:
joka miehen ystävän ystävä olla en halaa.
PHILINTE.
Tavan vaatima kohteliaisuus lie kukaties
toki tarpeen kun kerran on hienon maailman mies.
ALCESTE.
Ei, armotta ansaitsis, sanon, rankaisun raippaa
petoskauppa, mi pitää varjona ystävänvaippaa.
Mies olkoon mies, ja jos kenen kohdannemme,
puhe suoraan tulkoon pohjasta sydämemme;
se puhukoon ja turhilla konsanaan
korulausein' älköön verhotko tunteitaan.
PHILINTE.
On seikkoja, joissa ei sovi millään tavoin,
vaan naurettavaa ois suoruus täysi ja avoin;
ja kuinka teill' onkin ankarat kunnian lait,
paras joskus, jos sydämen aatoksista on vait.
Vai sopiiko todella vasten naamaa jokaista
kaikk' ajatuksensa heistä vain julki tokaista?
Ja jos joku tympäisee tahi nostaa vihan,
heti tuleeko hälle se suoraan ilmaista ihan?
ALCESTE.
Niin pitää.
PHILINTE.
Siis Émilielle, ett' ei tule sorjaa
niin vanhasta, vaikka jo kuinkakin paikkaa ja korjaa,
ihomaalit ne että jo kaikkia iljettää?
ALCESTE.
Miks ei?
PHILINTE.
Dorilaalle, että se pöyhkäpää
joka ihmisen kyllästyttää, kun kerskuvan kuullaan
hänen suvustaan ja sen töistä suurella suullaan.
ALCESTE.
Se on tietty.
PHILINTE.
Te laskette pilaa.
ALCESTE.
En laisinkaan,
ja tässä kohden en säästä ma ainoaakaan.
Miten silmääni loukkaa, kuohuun sappeni saakaan,
mitä hovi ja kaupunki kaikki on kukkuranaan!
Syvän harmin, murheen synkeän valtaan jään,
kun nään, kuink' elää ihmiset keskenään:
vain kaikkialla liehintä, mairitus matala,
edunpyynti, vääryys vain, petos, konnuus katala.
En enää malta, se raivoon mieleni raastaa,
koko ihmisheimon tahtoisin taistoon haastaa.
PHILINTE.
Filosoofinen harminne on vähän liian hurjaa.
Sen nousua nauran noin minä mustan nurjaa,
ja minust' on, kuin me oisimme veljekset nuo,
jotk' »Aviomiesten koulu» eteemme luo
ja joilla...
ALCESTE.
En kaipaa tylsiä vertailujanne.
PHILINTE.
En kaipaa torailujanne ma, totta vie.
Ei muutu maailma toiseksi touhustanne.
Ja suoruus kun niin herkkua teistä lie,
sanon suoraan: ilvenäytöksen tarjoo täyden
tuo saarnatautinne kaikkien kimppuun käyden,
ja moinen kiivailu tään ajan tapoja vastaan
saa teidät ihmisten nauruksi ainoastaan.
ALCESTE.
Sen parempi, hitto vie! Sitä tahdonkin juuri.
Hyvä merkki, mainio, siitä on iloni suuri:
mua ihmiset inhottaa, sit' en sietää vois,
minut ilkiöt nuo jos viisaaksi arviois.
PHILINTE.
Kovin ihmisluonto teiss' ison nostaa vihan.
ALCESTE.
Niin, peloittavaan se saa minut vimmaan ihan.
PHILINTE.
Siis poikkeuksetta ihmis-parka jok'ainoa
saa kantaa karsaan paheksuntanne painoa,
vaikk' aika tää toki keskellä paljon kieron...
ALCESTE.
Ei, kaikkia heit' ylisummaan vihaan ja vieron:
ovat toiset häijyjä heistä ja tekevät pahaa,
taas toiset häijyjä vastaan velttoa vahaa,
pahe nostaa heiss' ei vihan vimmaa voi,
kuten nostaa se sielussa, jonk' avu aateloi.
Noin suositun kunnottomuuden huippuunsa johtaa
pääkelmi tuo, kera jonk' on mull' oikeusjuttu;
läpi naamion oikea kettu kyll' ilmi hohtaa,
joka paikassa juonistaan hän on tietty ja tuttu.
Tuo laupias katse ja makea ääni viedä
voi verkkoon oudon vain, jok' ei varoa tiedä.
Noin häpeäpaaluun pantava hylky huoleti hiipi,
ylös maailman portaita likaisin keinoin kiipi.
Ja moinen kun kunnian loistoon koroitetaan,
se on ansion pilkka, se saa avun punastumaan.
Nimet, arvot mitkä jos häpeämättä hän ostaa,
hänet kurja kunnia tuo kenen silmissä nostaa?
Hän on roisto, sanoa saatte, kirottu konna,
ja kaikki sen myöntävät totena kiistatonna.
Joka piiriin pääsy tuon toki häntyrin naaman,
hymyt, tervehdykset mairivat pitää saaman.
Ja virkapaikasta jostain jos kilpa lie,
sivu kelpomiehen se veijari kyllä sen vie.
Jumal'auta, katkerasti mun mieltäni raastaa,
kun noin näen hemmoteltavan paheen saastaa,
ja monesti mieleni tuntee vetoa vinhaa
erämaahan, pakoon ihmisten parvea inhaa.
PHILINTE.
Hyvä Jumala, suututte suott' ajan tapojen takia
ja ihmisluonnolle liiaksi luette lakia.
Sit' ei tilin alle niin pidä panna tiukan,
voi lempeämpi sen virheille olla hiukan.
On maailmassa hyveelle tarpeen taito,
ja haitata suoruus voi ylen suora ja aito;
tosi viisaus ei mene liiallisuuksiin kuunaan,
vaan järkevä kohtuus sillä on mittapuunaan.
Tuo rautainen siveys, muinaiskausilta saatu,
kovin toist' on kuin tämän aikamme tapa ja laatu:
ylen täydelliseksi se heikon ihmisen vaatii;
vaan niin paras olla, kuin lain ajan luonne laatii.
On verraton hulluus, muuta jos koittaa kuka
ja luulee maailman parantavansa muka.
Joka päivä mä kuin tekin nään sadat seikat, joista
tulos oivempi ois, jos kulkis ne tolaa toista;
vaan jos mitä nähnenkin joka askelella,
en teidän tapaanne tahdo ma kiukutella;
otan rauhallisesti ihmiset, niinkuin ne ovat,
miks sais meno maailman multa tuomiot kovat?
Sovun maltilla sillä, luulen ma, paremmin sovin
kuin sapelianne te kaupungin kanssa ja hovin.
ALCESTE.
Mut tuo niin sujuvasuinen maltti ja sopu
se eikö mistään tulistu, mistään lopu?
Jos sattuu niin, ett' ystävä teidät pettää,
jos juonillaan joku teidät paljaaksi kettää
tai kulkuun saa huhut ilkeät teistä ken,
te vihastumattako siedätte kaiken sen?
PHILINTE.
Niin, virheet nuo, joist' aihe on nurkunne karvaan,
minä ominaisiksi ihmisluonnolle arvaan;
eik' enemmän mua loukkaa, jos ihminen on
edun kärkkyjä, veijari viekas ja tunnoton,
kuin korppikotkat jos haaskalle himokkaita,
jos apinat varkaita, sudet on raateliaita.
ALCESTE.
Minä jäisinkö kynsiin varkaan, petturin, pedon
enk' yrittäis... Sanan multa ja hengenvedon
jumaliste jo salpaa nokkaviisaus moinen.
PHILINTE.
Todentotta, vaiti on ollakin teille parhain,
ei vastapuoltanne ilkkua liian varhain,
vaan valppaasti hoitaa juttunne kuin sekin toinen.
ALCESTE.
Sit' en minä tee, tähän sanaan se tietäkää.
PHILINTE.
No, kuka sen hoitaa, kenenkä huostaan se jää?
ALCESTE.
Kenen? Järjen, totuuden, oikean asian huostaan.
PHILINTE.
Siis ette käynnille ees mene tuomarin luoksi?
ALCESTE.
Mull' onko asia kiero, vai minkä vuoksi?
PHILINTE.
Ei kyllä, vaan vastaanne juonitteluilla juostaan,
ja...
ALCESTE.
En askelta astu, ma ajanko juttua väärää
vai oikeaa?
PHILINTE.
Siin' oikeus pelkkä ei riitä.
ALCESTE.
En hievahda.
PHILINTE.
Vastustajanne, hän kyllä häärää
ja saattaa vehkeilyillään...
ALCESTE.
En välitä siitä.
PHILINTE.
Iso erehdys.
ALCESTE.
Olkoon! Sen nään, kun on tuomio tuttu.
PHILINTE.
Vaan...
ALCESTE.
Menettää tosi riemu on mulle juttu.
PHILINTE.
Ihan tottako...
ALCESTE.
Saa tämä oikeudenkäynti näyttää,
niin häikäilytönkö häijyys ihmiset täyttää
ja kehnous, riettaus, luihuus, ett' antaa vois
he väärän tuomion kaiken maailman nähden?
PHILINTE.
Mikä ihminen!
ALCESTE.
Ihanan tuon tosiasian tähden
sais tappio tulla, jos kuinkakin kallis ois.
PHILINTE.
Jos teidän haastavan noin kuka kuulla saisi,
hän nauruun hillittömään heti purskahtaisi.
ALCESTE.
Sen pahempi sille, ken nauraa.
PHILINTE.
Vaan suoruus tuo,
jost' ette mitään missään tinkiä suo,
täys rehellisyys, johon itsenne haarniskoitte,
häness' asuuko myös, jota lemmitte, jumaloitte?
Sitä ihmettelen, kun on suhteenne ihmiskuntaan
noin rikki, noin päätynyt vihaan ja halveksuntaan,
miten sittenkin moisista inhon ja vihastuksen
esineistä te löysitte silmäinne ihastuksen;
ja oudompi viel' on se vaali ja merkillisempi,
joss' ohjannut sydäntänne on oikkuisa lempi.
Tuo uskollinen Éliante, hän teistä pitää,
teit' armaasti katsoo kaino Arsinoé;
heist' ette huoli, sai toiveet ne turhaan itää,
Célimènen siteissä sielunne riemuitsee.
Hän kiemailee, on ilkeäkieli jos kukaan,
ajan tapoja seuraa, ui virran mukaan.
Jos niitä niin julmasti vihaatte, mitä se tietää,
kun niin hyvin naisessa tuossa ne voitte sietää?
Jos on kaunis hän, enääkö ei vika viaksi jää?
Ne anteeks suotteko, vai niit' ettekö nää?
ALCESTE.
Ei, nuoren lesken tuon minä tunnen, kaikin
näen virheineen, joskohta hän lempeni saikin.
On hellä se hehku, mutta en sokene siitä;
ne ensimmäisenä näen ja paheksun niitä.
Vaan kuinka hyvänsä, turha mun peitellä koittaa:
olen heikko, on hällä tenho, mi sieluni voittaa.
Viat nuo näen, tuomitsen niitä, mut tuomiot kumoo
tuo sulous suuri ja lempimään minut lumoo:
se voiton vie, ja vihdoin lempeni varmaan
ajan virheistä puhdistaa hänen sielunsa armaan.
PHILINTE.
Ei vähää tehnyt, joka sen aikaan sai.
Teit' uskotte siis hänen lempivän?
ALCESTE.
Totta kai!
Hänt' enhän lempis, jos en sitä uskoa voisi.
PHILINTE.
Vaan jos hänen lempensä tiedätte omistavanne,
miks olette kilpailijoista niin kiukuissanne?
ALCESTE.
Sydän omansa omistaa ihan yksin soisi,
ja tänne mä saavun vain, ett' ilmaista saisin,
mitä tunnen ja halaan sydämin hehkuvaisin.
PHILINTE.
Minä teinä, jos mieltäni myöten valita voisin,
Eliante serkulle huokaukseni toisin.
Teit' ihaelee hän, on vilpitön, suora; en naista
ma ketään tiedä teille niin soveltuvaista.
ALCESTE.
Se on totta, niin joka päivä järkeni hokee;
mut turhaan järki lempeä ohjata kokee.
PHILINTE.
Kovin pelkään, kunpahan lempenne toiveet vain
ei pettäis...
Toinen kohtaus.
Oronte, Alceste, Philinte.
ORONTE.
Sanoivat mulle, ett' ostoksilla
Éliante ja myös Célimène ovat kaupungilla;
vaan teidän kun olevan täällä ma kuulla sain,
minut tunnustamaan halu vilpitön tänne ajaa,
teit' että mä ihailen ihan ilman rajaa
ja että senvuoksi jo kauan on ollut mulla
halu palava ystävyyteen kanssanne tulla.
Mun sydämessäni ansio arvon saa,
ja se ystävyyttänne hartaasti halajaa.
Mun laistani ystävää, jok' ei häily, ei horju,
minä toivon, kukaan ei hevin luotaan torju.
(Alcestelle.)
Olen puhutellut teitä, jos suvaitsette.
(Alceste ikään kuin herää ajatuksistaan eikä näytä
ymmärtävän, että Oronte puhuu hänelle.)
ALCESTE.
Mua, herra?
ORONTE.
Niin. Pahaks ehkä sen ottanette?
ALCESTE.
En suinkaan, se vain minust' on ylen yllättävää,
kovin odottamaton on mulle kunnia tää.
ORONTE.
Teit' yllättääkö, jos ihailun ilmi tuoda
ma tohdin, jot' ois syy kaikkien teille suoda?
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Ei koko valtioss' ole toista
niin kunnollista, niin loistava-ansioista.
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Niin korkeaks arvonne arvioin:
maan parhaist' olette parhain ja valioin.
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Musertakoon minut taivas, jos en
puhu totta! Ja vahvisteeksi — suottehan sen —
minä teitä nyt syleilen täydestä sydämestä.
Saan ystävänne kai olla, sit' ettehän estä?
Käsi lyökää käteen! Suostuttehan, sitä ette
kai evätä voi...?
ALCESTE.
Hyvä herra...
ORONTE.
Te epäelette?
ALCESTE.
Hyvä herra, se kunnia liian suuri on mulle;
mutt' ystäväks ei kädenkäänteessä kukaan tulle.
Se on jotain arkaa ja pyhää, ja tuota pikaa
sitä tyrkyttää sen arvoa loukkaa ja likaa.
Se valikointia herkkää ja varmaa vaatii,
tuta toisensa täytyy, ennenkuin liittoja laatii;
ehk' emme lopulta sietäisi toinen toista,
vaan kerran katua saisimme liittoa moista.
ORONTE.
Todentotta, nuo sanat lähtivät viisaan suusta,
niist' enemmän ihailen teitä kuin mistään muusta.
Siis luokoon aika sen luottavan suhteen, mihin
minä teidän parhaaksenne jo kaikkeni vihin.
Jos hovissa suositusta te tarvitsette,
mua kuningas kuuntelee, kuten tietänette:
mua suuresti suosii hän kuin harvoja muita,
olen aivan läheisimpiä uskotuita.
Sanon vain: olen palvelijanne ma kaikin tavoin,
ja teillä kun arvio niin on herkkä ja avoin,
niin alkeiksi toivotun ihanan ystäväliiton
tää sonetti lukekaa ihan tuoreeltaan,
niin kuulen, tokkohan julkaistavaksi siit' on.
ALCESTE.
Hyvä herra, sit' en minä kelpaa ratkaisemaan,
sitä älkää pyytäkö.
ORONTE.
Miksei?
ALCESTE.
En vikaani vois
minä välttää: suotavaa minä suorempi oisin.
ORONTE.
Sitä pyydänkin. Syy valittaa minun ois,
jos ois puhe toisin teillä ja ajatus toisin,
kun vetoan arvosteluunne vilpittömään.
ALCESTE.
No, jos sitä haluatte, niin yritetään.
ORONTE.
Sonetti... niin, sonetti, nähkääs... On toivo... Mulle
eräs nainen toivoa, palkaksi ihailulle,
näet soi... On toivo... suur', uljas se ei ole runo,
vain vienoa kaihoa, soinnuiks ei muuta puno.
(Vilkaisee aina keskeyttäissään Alcesteen.)
ALCESTE.
No, katsokaamme.
ORONTE.
On toivo... Niin, en, paha kyllä,
mä tiedä, sen sanonnall' onko ja tyylittelyllä
se hiottu valmius, joss' ette löytäis vikaa.
ALCESTE.
Niin, saamme nähdä.
ORONTE.
Muuten, sen tein hyvin pikaa,
vain neljännestunnissa sepitin sen runopukuun.
ALCESTE.
Niin, katsokaamme, herra; täss' ei tule aika lukuun.
ORONTE.
On toivo hoivamme, sen hoito
vie huolen hetkeks unholaan;
vaan, Phyllis, mikä hoiva koito,
jos muut' ei tuo se mukanaan!
PHILINTE.
Jo tuo pala pieni on minusta verraton.
ALCESTE (hiljaa).
Teill' otsaa siis sitä kauniiks sanoa on?
ORONTE.
Vähempi, ah, josp' ollut oisi
tuo suosionne, jonka sain,
niin turhaa tuhlaust' ei toisi,
vain toivon mulle lahjoittain!
PHILINTE.
Kuink' onkaan kaikki sorvattu muotoon siroon!
ALCESTE (hiljaa).
Oh, halpa tyhmyyden liehijä, kielenne kiroon!
ORONTE.
Jos sydämeni polte, kaipuu
ikuiseen odotukseen haipuu,
vain kuolo on sen määränpää.
Sit' etsii oikkujenne orja:
jää epätoivoon, Phyllis sorja,
ken toivomaan vain aina jää.
PHILINTE.
On ihmeen viehättävästi se viety loppuun.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Lopu itse jo loruines, mene hornaan ja hoppuun!
Kun rutto jo moista myrkyttäjää ei korjaa!
PHILINTE.
En kuullut kuunaan runoa noin ole sorjaa.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Tuhat tulimmaista!...
ORONTE.
Te mairitte, mahdatte luulla...
PHILINTE.
Ei, ei, en suinkaan.
ALCESTE (hiljaa, syrjään).
Oh, petturi, täydellä suulla!
ORONTE (Alcestelle).
Vaan te, te puheenne muistatte, pyydän teitä,
toden suoran sanottehan, sitä ettehän peitä?
ALCESTE.
Hyvä herra, on arka keskustelumme aine,
niin mairett' on kirjoittelustamme kiitos ja maine.
Mut taannoin eräälle, jonk' en nimeä sano,
ma virkoin, kun näin hänen neronsa sepusteluita,
ett' aisoissa arvon miehen on ennen muita
syy pitää kirjoitussyyhy ja kiitoksen jano
ja suistaa kaikk' iso into kuuluksi tulla
vain moisella turhalla muotiaskartelulla,
ja ettei touhulla näytellä tuotteita noita
hevin muuta kuin nauretun narrin mainetta voita.
ORONTE.
Te väitätte siis, ettei sovi sormien pano
muka mulle siihen leikkiin?
ALCESTE.
Sitä en sano.
Vaan virkoin, ett' eloton tekele tympäisee;
tuo heikkous tuomaan huonon huudon jo riittää,
sadat parhaat ansiot muuks sit' ei enää tee:
vian ihmiset ennen moittii kuin ansion kiittää.
ORONTE.
Sonetilleni ette siis ole suopea tälle?
ALCESTE.
Ei, sitä en sano. Vaan varoitukseksi hälle
ma osoitin, kuink' ihan kunnon miehistä monta
kynä-into on tehnyt narria auttamatonta.
ORONTE.
Siis kirjoitanko ma kehnosti, samalla tapaa?
ALCESTE.
Ei, sitä en sano. Vaan sanoin: te olette vapaa,
mikä pakko teidän on runoja sepustaa,
ja pahusko vielä ne painattamaankin saa?
Lie puollettavissa kehnokin kirjanide,
jos on poloisen kyhääjänsä se hengenpide.
Mutt' uskokaa mua, kiusaus kestäkää,
nuo juttunne julkisuudelta estäkää,
nimest' älkää hienon miehen, mi hoviss' on teillä,
te luopuko ikinä mistään hinnasta pois,
kynäniekan kehnon laihoilla seppeleillä
jott' ahne painaja otsanne laakerois.
Tätä koetin miehelle sille mä selvitellä.
ORONTE.
Hyvä, mainio, mahtanen yskän jo ymmärrellä.
Vaan saiskohan kuulla, mi runoa vaivaa, vaikka...
ALCESTE.
Sanon suoraan: on kabinetti sen oikea paikka!
Esikuvien huonojen nojass' on runoelunne,
ja ilmaisultanne puuttuu luonto ja tunne.
Mit' on mokoma »huolen vieminen unholaan»
ja tuollainen »muun tuominen mukanaan»?
Tuo: »turhaa tuhlaust' ei toisi,
vain toivon mulle lahjoittain»?
Tai: »jää epätoivoon, Phyllis sorja,
ken toivomaan vain aina jää»?
Kuvakieli tuo tekohelyissä turhissa helkkää,
vaill' innoitusta, ilmettä, totuutta vailla;
se on teeskenneltyä, vain sanaleikkiä pelkkää,
tosi luonto ei milloinkaan puhu tuolla lailla.
Minut täyttää tää ajan tärvelty aisti kammoin;
isät hienostumattomat herkemmin tajusi ammoin,
ja vastaamaan ei kaikki, mitä se kiittää,
voi jotain tällaista vanhaa laulua riittää:
Kuningas jos kuulun sois
Pariisinsa mulle:
kultas siihen vaihda pois,
vahinkoon et tulle —
ei, sanon, en Pariisias
kaipaa, Henrik kuningas;
kultaisempi, hei, helei,
oma on kulta mulle.
On vanhaa tyyli, on soinnutus avutonta;
mutt' ettekö nää, miten vastaa se vertaa monta
kaikk' äitelän soreat nuo sanasorvailunne,
miten siitä puhuu puhtaana väkevä tunne?
Kuningas jos kuulun sois
Pariisinsa mulle:
kultas siihen vaihda pois,
vahinkoon et tulle —
ei, sanon, en Pariisias
kaipaa, Henrik kuningas;
kultaisempi, hei, helei,
oma on kulta mulle.
Se, nähkääs, on sydämen todella tuntevan kieltä.
(Philintelle, joka nauraa.)
Niin, en kysy herra naurajan kaunomieltä,
on toista se kuin nykymuotisten soinnutelmien
korukukkaisuus ja välkyntä väärien helmien.
ORONTE.
Mun runoni, sen sanon teille, on moitteeton.
ALCESTE.
Niin arvioida teill' omat syynne on;
vaan suvaitkaa, jos mulla on syitä muita,
jotk' arvioonne ei ole alistetuita.
ORONTE.
Muut kiittäneet sit' on suurella ihastelulla.
ALCESTE.
Heill' on kyky teeskennellä. Sit' ei ole mulla.
ORONTE.
Noin viisautt', uskotte, teill' on siis kukkuroittain.
ALCESTE.
Ei, viisaamp' öisin runonne kiitosta soittain.
ORONTE.
Hyvin hylkäystuomionne ma saatan kestää.
ALCESTE.
On pakko, jos suvaitsette, sit' ei voi estää.
ORONTE.
Ois hauska nähdä, kuink' erinomaista runoa
te itse samasta aiheesta voisitte punoa.
ALCESTE.
Paha kyllä, se yhtä kurjaa syntyä vois;
mutt' ihmisten nähtäväksi sit' enpä tois.
ORONTE.
Sanat suuret on teillä, ja itseviisaus moinen...
ALCESTE.
Minä teille en suitsuta, en, paras etsiä toinen.
ORONTE.
Kovin, pikku herra, teillä on koppava ääni.
ALCESTE.
Iso herra, vain ihan parhaiksi, kautta pääni.
PHILINTE (astuen väliin).
Hyvät herrat, jo riittää! Laatkaa jo riidastanne.
ORONTE.
Ah niin, olen väärässä, väistyä parhaaksi huomaan.
Olen altis, herra, palvelukseni suomaan.
ALCESTE.
Olen, herra, teidän nöyrin palvelijanne.
Kolmas kohtaus.
Philinte, Alceste.
PHILINTE.
Kas nyt, mitä tuotti se liika vilpittömyys!
Nyt on hankittu tällainen harmi ja ikävyys.
Näin kyllä, hän mielistelyit' oli etsimässä...
ALCESTE.
Loru lopettakaa.
PHILINTE.
Mut...
ALCESTE.
Teitä en kaipaa tässä.
PHILINTE.
Tämä liian on...
ALCESTE.
Saanko ma rauhan?
PHILINTE.
Jos...
ALCESTE.
Olkaa jo vait te!
PHILINTE.
Mikä syy?
ALCESTE.
En kuule.
PHILINTE.
Mut...
ALCESTE.
Ihanko...!
PHILINTE.
Kiusan nyt saitte!
ALCESTE.
Tuhat tulimmaista! Menkää, en tarvitse teitä.
PHILINTE.
Te puhutte pilaa, ei, tähän teit' en heitä.
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Alceste, Célimène.
ALCESTE.
Hyvä rouva, jos minun suoraan puhua suotte,
te käytöksellänne murhetta mulle tuotte;
mun sydämessäni nousee nurku ja nuhde,
ja kaiketi meidän on pakko katkaista suhde.
Niin, pettäisin teitä, jos puhuisin teille toisin:
tämä vielä eroon vie, se on torjumatonta;
jos väittäisin muuta ja kertaa jos miten monta,
niin vakuutellut turhia vain minä oisin.
CÉLIMÈNE.
Siis tullaksenne vain mua torumaan
minä teidät kotiinsaattajakseni saan?
ALCESTE.
Minä en toru, vaan kovin teillä on aulis ja avoin
ain' ihailijoillenne suosio, kelle vain;
niit' ympärillänne pidätte parvittain,
ja sitä en voi minä sietää, en millään tavoin.
CÉLIMÈNE.
Rikos onko teistä, jos ihailijoita on mulla?
Jos mieltyvät minuun, minkä mä sille voin?
Mua katsomaan halu heillä jos harras on tulla,
kepin otanko, iskuinko pois ajan ankaroin?
ALCESTE.
Ei, rouva, ei keppiä tarvita, vain sydän, jolla
ei niin halu ain' ole niitten mieliksi olla.
Joka paikassa tenhonne lumoo, sen tiedän, luo,
vaan lumotun luotaan se enää ei lähteä suo;
tuo kiemailu, kaikki jok' ihailijanne kiehtoo,
se heidät täyteen hehkuun ja liekkiin liehtoo.
Kovin hymyileväinen toive, mi heissä herää,
yhä ympärillenne kilpailijoita kerää.
Pian luopuis, jos supistaisitte suosiotanne,
tuo huokailijoitten kihinä kimpustanne.
Vaan sanokaas toki, rouva, mill' ihmeen lailla
niin miellyttää tuo Clitandrenne teitä voi?
Teot mitkä, mitk' avut, ansiot vertaa vailla
hänet arvoiseks sen kunnian aateloi?
Hänet silmissänne mi nostaa noin, edut mitkä,
hänen pikkusormensa kynsikö pitkän pitkä?
Te, niinkuin muutkin, te ihastutteko noihin
kiharperuukin valtavan vaaleihin kiehkuroihin?
Nuo laajatko polvien pitsikaulurit vai
nuo kirjavat nauhuskimput sen aikaan sai?
Vai tuoko on polvihousujen väljyys roima
jalon ihailijanne väkevä viehätysvoima,
tuo hirnuva nauru ja naukuva äänen nuotti
lumokeino se, suosionne mi hälle tuotti?
CÉLIMÈNE.
Te hälle kaunaa kannatte aivan syyttä.
Minä tarvitsen, ettekö tiedä, sit' ystävyyttä:
mun oikeusjuttuni puolesta puuhaamaan
hän on luvannut pyytää kaikkia tuttaviaan.
ALCESTE.
Se menettäkää, jos ilman puuhia noita
mua loukkaavan kilpaajan sitä ette voita.
CÉLIMÈNE.
Johan luulonne epäilee koko maailmaa.
ALCESTE.
Koko maailmahan sulan suosion teiltä saa.
CÉLIMÈNE.
Mut tuskaanne rauhoittaa toki pitäis tuon,
kun vain tasan kaikkien kesken suosion suon;
syy suuttua todellisempi teillä oisi,
se jos yhden ainoan suosikin valikoisi.
ALCESTE.
Mua luulevaiseksi moititte, vaan mit' on mulla,
mill' ette mielistellyt te kaikkia heitä?
CÉLIMÈNE.
Teill' on se tieto, että ma rakastan teitä.
ALCESTE.
Ja varmuuteen miten voin minä siitä tulla?
CÉLIMÈNE.
Minä arvelen, että kun kuulitte multa sen,
tulis tunnustuksen teille jo riittää moisen.
ALCESTE.
Vaan ken voi minulle takeen tarjota, ken,
koht' ettette kuulla suo sitä jonkun toisen?
CÉLIMÈNE.
Todell' imarteluun on lempijä aulis aina,
ja siksi niin kohtelias te mahdatte olla.
Hyv' on. Teit' ettei enää se huoli paina,
puran puheeni kaiken tällä ma tuokiolla.
Sydän teit' oma pettää kaikkia petollisemmin.
Nyt tyytyä voitte.
ALCESTE.
Oh, miksi mä teitä lemmin?
Sydän-parkani pauloistanne jos päästä vois,
siit' onnesta armoa taivaan se kiittävä ois!
Tein kaikkeni, minkä voin, sit' en piiloon peitä,
tuo että murtuis kauhea kahle multa;
vain kiihtivät turhat ponnistukseni tulta,
näin synteini tähden mun täytyy lempiä teitä.
CÉLIMÈNE.
Se on totta, sen lemmen liekki on vertaa vailla!
ALCESTE.
Niin, lempi se uhmata voi koko maailmaa,
se käy yli ymmärryksen, ei rakastaa
ole kukaan kuunaan saattanut sillä lailla.
CÉLIMÈNE.
Tapa on todell' uppo-uus: ketä rakastatte,
sen kanssa te riitaa kaikesta rakennatte;
äkäpuheit' on lempenne leimu, ei mitään muuta,
viel' ei lie nähty lempeä noin torasuuta.
ALCESTE.
Se teistähän riippuu vain, jos ei harmini lopu.
Saa riittää jo riita, on hartain toivoni sopu.
Puhukaamme avoimesti, mun kuulla suokaa...
Toinen kohtaus.
Célimène, Alceste, Basque.
CÉLIMÈNE.
Mitä nyt?
BASQUE.
Markiisi Acaste.
CÉLIMÈNE.
No, sisälle tuokaa.
Kolmas kohtaus.
Célimène, Alceste.
ALCESTE.
En koskaan kahden kanssanne puhua saa!
Joka vieraan tulla teill' aina on auki ovi.
Edes ainoan kerran ettekö ilmoittaa
te voisi, että nyt teille ei oikein sovi?
CÉLIMÈNE.
Hänet pitäiskö suututtaa minun suotta siis?
ALCESTE.
Kovin muista te välitätte ja minusta viis.
CÉLIMÈNE.
Se on mies, jok' ei sitä ikinä anteeks anna,
jos tietäis tulonsa voitavan pahaksi panna.
ALCESTE.
Ja mitä te siitä? Se arkailu suotta on aivan.
CÉLIMÈNE.
Hyvä Jumala! Moisten suosio maksaa vaivan.
Hänen kaltaisillaan on, ties miten, piirissä hovin
pito suun ja äänen suuri ja mahtava kovin.
Joka keskustelussa ne ylinnä keikaroivat;
toist' eivät auta, mut vahingoittaa ne voivat;
ja vaikka ois miten paljon puolella muita,
hyvä noit' ei suututtaa ole nokkelasuita.
ALCESTE.
No niin, mihin vetoankin, se teihin ei pysty,
te ette liehijälaumaanne ikävysty,
ja varovaisuus vai muka teidät sai...
Neljäs kohtaus.
Basque, Alceste, Célimène.
BASQUE.
Markiisi Clitandre, rouva.
ALCESTE.
Niin, totta kai!
(Liikahtaa poistuakseen.)
CÉLIMÈNE.
Mihin nyt?
ALCESTE.
Minä poistun.
CÉLIMÈNE.
Jääkää.
ALCESTE.
Ja minkä tähden?
CÉLIMÈNE.
Minä pyydän.
ALCESTE.
En voi.
CÉLIMÈNE.
Minä tahdon.
ALCESTE.
Ei, minä lähden.
Vain kiusaa mulle keskustelunne tois,
minut siihen pakottaa toki liikaa ois.
CÉLIMÈNE.
Minä tahdon, kuulkaa, tahdon.
ALCESTE.
Ei, sit' en kestä.
CÉLIMÈNE.
No, menkää sitten, menkää. En kiellä, en estä.
Viides kohtaus.
Éliante, Philinte, Acaste, Clitandre. Alceste, Célimène, Basque.
ÉLIANTE (Célimènelle).
Markiisit saapuivat kumpikin kanssamme, kai
se on ilmoitettu?
CÉLIMÈNE.
On kyllä.
(Basquelle.)
Tuoleja tänne!
(Basque tuo istuinta ja poistuu.)
(Alcestelle.)
Te jäittekin?
ALCESTE.
Niin; nyt valitkaa! Minä tai
nuo herrat! Sen vaadin, se on nyt päätettävänne.
CÉLIMÈNE.
Oh, vaiti!
ALCESTE.
Nyt toden selvän ma tahdon kuulla.
CÉLIMÈNE.
Te mieletön.
ALCESTE.
Ei. Heti selko, nyt suoralla suulla!
CÉLIMÈNE.
Ah!
ALCESTE.
Teidän on päättäminen.
CÉLIMÈNE.
Te laskette pilaa.
ALCESTE.
Nyt valitkaa! Tätä inhoan valhetilaa.
CLITANDRE.
Tulen Louvresta, aamukutsuista kuninkaan.
Cléontelle, saakeli soi, taas nauroimme kovin.
Häll' eikö ystävää ole vihjaamaan,
miten hupsu se raukka siellä on silmissä hovin?
CÉLIMÈNE.
Todell' outo siin otus keskellä hienoston hosuu;
joka ainoa kummeksuu, ken vain liki osuu;
ja kotvan jos kohtaamasta hänt' ollut on vapaa,
yhä kummallisempana vain hänet jälleen tapaa.
ACASTE.
Jumaliste, jos puhe kummista miehistä on,
juur'ikään kimppuuni sain perin tukalan herran:
Damon lorusuu mua paahteessa auringon
piti kantotuolini vieressä tunnin verran.
Se on puhuja kumma; jutella pitkä juttu,
jok' ei sano mitään, se hälle on taito tuttu.
Mitä haastelu tarkoittaa, sit' ei mikään äly
voi arvata, muuta ei kuulu kuin äänen häly.
ÉLIANTE (Philintelle).
Hyvin alkaa; jo ottanut on puhe vauhdin täyden,
kuten ainakin lähimmäisien kimppuun käyden.
CLITANDRE.
Timante on, rouva, myös perin kelpo luonne.
CÉLIMÈNE.
Salaperäistä kaikk', ihan kiireestä kantaan asti,
joka katse täynnä sit' on, joka kasvonjuonne;
ei toimita mitään, mut touhuss' on loputtomasti.
Joka sanansa sanoo hän tärkeissä väänteissä naama,
on vähissä hengin sen herran käsiinsä saama:
vähän väliä kesken kaiken hän tulee ja nyhjää
ja kuiskaa salaisuuden, jok' on typö-tyhjää;
joka joutavimmasta hän ison ihmeen sorvaa,
hyvänpäivänkin sopottaa ihan suu liki korvaa.
ACASTE.
Ja entä Géralde?
CÉLIMÈNE.
Oh, ilmetty ikävyys!
Ei hetkeksikään hält' unhotu ylhäisyys;
on seura korkeuksien piiriä pelkkää,
vain herttuat, prinssit, prinsessat suusta helkkää.
Hält' arvoa saa vain säädyn ja synnyn maine,
hevot, vaunut, koirat on ainoa puheen aine;
»sinä» ylempiensä kanssa hän tahtoo olla,
sana »herra» se hällä on romuna ullakolla.
CLITANDRE.
Bélisen on kanssa hän, kuulemma, parasta pataa.
CÉLIMÈNE.
Sen höppänän! Senhän on seura kuin erämaata!
Marttyyrin tuskat mulle hän tuo, kun laata
hänen käynneillään puhe tahtoo keskelle rataa.
Ei mitään hän keksi, saa lappamall' ihan lappaa,
tuo tympeys keskustelun heti uhkaa tappaa.
Kulut puheenparret on turvana vain, kun murtaa
hänen äänettömyyttään kokee tylsää ja turtaa;
ja ilmat ja tuulet ja rumat ja kauniit säät
ne on pian pohdittu loppuun, ja siihen jäät.
Ja vierailu tuo, joka mielt' ei viehätä erin,
se vielä venyy peljättävästi perin.
Ja kelloon jos vilkuu, ei haukotuksia salaa,
se hänt' ei liikuta enemmän kuin puupalaa.
ACASTE.
Miten teist' on Adraste?
CÉLIMÈNE.
Hän kaikist' on ylpeistä ylpein,
pöhöll' itse-ihailusta, siin' uiden ja kylpein.
Hovi hänt' ei kylliksi huomaa, ei arvoon nosta,
joka päivä kunniansa se hältä kuulee;
uus vääryys jok' arvosta, virasta, suosiosta
vain koituu sille, mit' itsestänsä hän luulee.
CLITANDRE.
Tuo nuori Cléon, mikä hänestä mielenne on?
Hän vetäähän luokseen hienoimman hienoston.
CÉLIMÈNE.
Häll' oiva on kokki, jommoista harvoin löytää,
ja vierailut isäntää ne ei koske, vaan pöytää.
ÉLIANTE.
On hienoa kaikki, mitä on tarjona siellä.
CÉLIMÈNE.
Niin, kunpa hänt' itseään ei tarjona ois:
hänen tyhmyyttään ei voi hevin herkkuna niellä,
se kemuilta niiltä vie maun kaiken pois.
PHILINTE.
Mutt' entä Damis, hänen setänsä, eikö hän nauti
syyst' arvoa?
CÉLIMÈNE.
Ystäviini hän lukeutuu.
PHILINTE.
Mies hieno, mink' ymmärrän, viisaampi kuin moni muu.
CÉLIMÈNE.
Hän on sietämätön älyn räiskyjä, häll' on se tauti;
puhe henkevyytt' ihan puhkuu, ja alituinen
häll' on päänpinnistys olla sukkelasuinen.
Siit' asti kuin otti hän käydäkseen älypäästä,
tuo makutuomari ankara mitään ei säästä;
muka kynästä keltään ei muuta kuin vikoja vuoda,
ja kaunosielun, sen ei sovi kiitosta suoda.
Ken moittia osaa, se hänest' on oppinut aito,
ja ihailla, nauttia on vain hölmöjen taito.
Kaikk' aikamme tuotteet tuomiten tavalla tuolla
hän istuu ihmisten kaikkien yläpuolia.
On kehnoa, muut mitä keskustelee ja pohtii;
jos ottais osaa, ois liikaa se alentumista;
käsivarret ristissä neronsa korkeuksista
vain säälien katsoo, jos ken mitä virkkaa tohtii.
ALCESTE.
Kuva sattuva, saakeli soi, ihan suurenmoinen!
CLITANDRE (Célimènelle).
Kyky teill' on verraton kuvata ihminen toinen!
ALCESTE.
Hovin herttaiset herrat, vain lisää, puhdasta tehden!
Kukin vuoroonsa saakoon vain oman kunnialehden!
Mutt' eteenne kuka heistä nyt astuis vain,
niin vastaan kiidätte, kilvalla ojentain
kätt' ystävän, vannoen hänt' yhä palvelevanne,
ja sinetöi valat liehivä suudelmanne.
CLITANDRE.
Miks soimaatte meitä? Jos tuomiotanne ei karta
puhe tää, niin nuhdelkaa talon valtiatarta!
ALCESTE.
Jumal'auta, on teissä syy; jos sukkeluuteen
kehunaurullanne te kiihdätte hänt' yhä uuteen;
hänen ilkamoiva mielensä innostusta
saa tuosta tunnottomasta imartelusta;
ja pilailuun halu pienempi hällä ois,
auliita jos taputteluita se ain' ei sois.
Niin, liehijöillä on lähinnä syy ja vastuu,
jos horjahtaa ja harhaan niin moni astuu.
PHILINTE.
Teilt' ihmiset nuo saa suojaa nyt erityistä,
vaan itse te moititte heit' ihan samoista syistä!
CÉLIMÈNE.
Ja vastaanko herra Alceste ei riidellä sais?
Hän muihinko mukautuis, ei uis eri uomaa?
Joka paikass' eikö julki hän julistais
tuot' inttämis-intoa, taitoa taivaan suomaa?
Hänest' ei muill' ymmärryst' ole minkäänlaista,
jos ken mitä virkkaa, hän mieltä on vastakkaista.
Ois laumaa hän latteaa heti mielestään,
jos samaa mieltä hän ois kera kenenkään.
Niin riippuu kiinni hän kiistäjä-kunniastaan,
sotisovass' ett' usein itseäänkin on vastaan;
oman mielipiteensä hän nurin nujertaa
heti kohta, jos toisen suusta sen kuulla saa.
ALCESTE.
On naurajat puolellanne, mit' enää mulla
ois sanottavaa, vain antaa jatkoa tulla!
PHILINTE.
Mut tunnustakaa, sehän totta on ainoastaan:
jos sanoo noin tai näin, te väitätte vastaan;
ain' ärtyisyytenne puuskille syitä riittää,
ei salli se moittia eikä se salli kiittää.
ALCESTE.
Ja entä jos, jumal'auta! Eivätkö tee
ain' ihmiset väärin, aina ärsytä mieltä?
Mitä muuten kuin tunnottomasti ne tuomitsee?
On myrkkyistä moite, ja kiitos on vilpin kieltä.
CÉLIMÈNE.
Mut...
ALCESTE.
Ei, sanon, ei, tähän vaikka mun täytyis kuolla!
Mua iljettää ilonpitonne tavalla tuolla;
ja väärin on ruokkia mielenne intoa suurta,
vian moitittavan jok' on sallinut ottaa juurta.
CLITANDRE.
Puhe kumma! En tätä ennen uskonut ois,
teiss' että, rouva, vikaa keksiä vois.
ACASTE.
Teiss' ihailen viehättävintä ma luojan luomaa,
vaan vikaa, virhett' ei silmäni siinä huomaa.
ALCESTE.
Mun silmäni huomaa ne kaikki, ei piile ne multa,
hän tietää sen, niitä en säästä ma nuhtelulta.
Sitä vähemmin mairittelee, mitä syvemmin lempii,
valerakkautt' on, joka vikoja hellii ja hempii.
Nuo karkoittaisin ma ritarit raukkamaiset,
joka toiveeni, oikkuni orjat tottelevaiset,
nuo liehijät, huiminkin päähänpistoni joilta
saa yllykett' ylen suopeilta suitsuttajoilta.
CÉLIMÈNE.
Siis teiltä jos sydän ohjeensa ottava ois,
sanat lemmen pakko on lempivän panna pois,
siin' ilmaus sen ylin nähdä ja kunniakkain,
ett' oikein on silmitön sille, jok' on muka rakkain.
ÉLIANTE.
Ei lempi liioin seuranne ohjeita niitä;
kuka lempijä valittuaan ei kehu ja kiitä?
Hält' ihailijan ei silmissä mitään puutu,
häness' ei ole mitään, mi ihailtavaks ei muutu;
vika itse on täydellisyys, jota jumaloidaan,
joka saa nimet kauneimmat, mitä keksiä voidaan.
On kalpea kuin jalo lilja, ja tummakulma
on tenhotar vain, jos on musta kuin murjaani julma;
siro, solakka varreltaan, jos on laiha kuin ruoto;
jos lihava, silloin on valtiattaren muoto;
joka siistiin sievyyteen vähät huolta hukkaa,
siin' ihailla koreilutonta voi luonnonkukkaa,
iso kasvultaan, jumalattaren vartalon sai vaan,
taas kääpiö ilmennys hento on ihmeistä taivaan,
on ylpeys ylhäistä, ruhtinaallista mieltä,
älyn välkettä viekkaus, tyhmyys sydäntä hyvää;
on pirteä vain, jos liiaksi pieksää kieltä;
jos on tuppisuu, se kainoutta on syvää.
Niin lempijälle, jonk' oikein on liekissä rinta,
on armaan viatkin viehätyst' ihaninta.
ALCESTE.
Minä jyrkästi taas olen...
CÉLIMÉNE.
Lopettakaamme jo tähän.
Nyt galleriassa käyskentelemme vähän.
Mitä, herrat, jo poisko?
CLITANDRE ja ACASTE.
Jos sallitte, viivymme tovin.
ALCESTE.
Hätä noitten lähdöstä teill' oli siis niin kovin.
Hyvät herrat, jääkää, jos mielitte, vaan minä en
mene ennenkuin te poistutte, ilmoitan sen.
ACASTE.
Mull' on koko päivä vapaa, en muuta karta,
jos emme vaivaa vain talon valtiatarta.
CLITANDRE.
Hovin iltapiiriä kunhan en laimin lyö,
mua kutsu ei muuanne mikään toimi ja työ.
CÉLIMÈNE (Alcestelle).
Pilan tekoa, niinkö?
ALCESTE.
Ei toki millään tapaa;
saas nähdä, vain minust' ollako mielitte vapaa.
Kuudes kohtaus.
Basque, Alceste, Célimène, Éliante, Acaste, Philinte. Clitandre.
BASQUE (Alcestelle).
Siell' on eräs mies, sanan tärkeän tuovansa sanoo
ja kiireellisen, heti puheille pääsyä anoo.
ALCESTE.
Sano, ettei kiireitä asioit' ole mulla.
BASQUE.
On leveät poimuliepeet takissa hällä
ja kultaiset juovat.
CÉLIMÈNE.
No, katsokaahan ja tulla
hänen suokaa sisään.
Seitsemäs kohtaus.
Marsalkanoikeuden lähetti, Alceste, Célimène. Eliante, Acaste,
Philinte, Clitandre.
ALCESTE (oikeudenlähetille).
Mik' aihe on käynnillä tällä,
hyvä herra?
OIKEUDENLÄHETTI.
Sananen vain, jos tuokion suotte.
ALCESTE.
Vain julki virkkakaa sana, jonka tuotte.
OIKEUDENLÄHETTI.
Marsalkkaoikeuteen heti saapumaan
minä teidät, herra, sen käskystä haastaa saan.
ALCESTE.
Kenet? minutko, herra?
OIKEUDENLÄHETTI.
Niin, teidät.
ALCESTE.
Ja miksi, mä kysyn.
PHILINTE.
Syyks äskeinen hassu sonettiriitanne riittää.
CÉLIMÈNE.
Mikä?
PHILINTE.
Kanss' ol' Oronten nostaa hän käsirysyn
runonpätkästä, jota ei halunnut kiltisti kiittää.
Kai alkuunsa asian tahtovat vaimentaa.
ALCESTE.
Ikin' eivät kehnoon mielistelyyn mua saa.
PHILINTE.
Mutt' oikeus vaatii, että sen kutsua kuullaan.
ALCESTE.
Mikä sovinto meidän kesken syntyvän luullaan?
Marsalkkaoikeudessako tuomitaan
minut tuo runotuherrus oivaksi tunnustamaan?
En peruuta sanaakaan, mitä lausuin siitä,
se on kehno.
PHILINTE.
Mutt' eikö nyt vähempi jyrkkyys riitä?
ALCESTE.
En tingi, on surkeasti hän käyttänyt sulkaa.
PHILINTE.
Ei silti saa noin silmitön olla. Tulkaa,
kas niin.
ALCESTE.
Minä lähden, mut ei mua peruuttamaan
saa mikään.
PHILINTE.
Tulkaa jo, teitä odotetaan.
ALCESTE.
Jos kuningas itse sit' ei nimenomaan määrää,
hyväks en sano runoa, josta ne noin nyt häärää.
Peto vie, se on huono, sill' ei ole puolustusta,
sais armotta hirttää sellaisten sepustelusta.
(Clitandrelle ja Acastelle, jotka nauravat.)
Jumal'auta, herrat, teille sen huvittelunne
sain helpolla aikaan.
CÉLIMÈNE.
Pian nyt menkää, kunne
on mentävä.
ALCESTE.
Menenkin, vaan heti sieltä palaan,
ja silloin selvitetään, mikä jäi nyt salaan.
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Clitandre, Acaste.
CLITANDRE.
Rakas markiisi, niin näkös tyytyväiseltä näyttää,
ei huolt' ole mistään, vain ilo mieles täyttää.
Kysyn suoraan, tuon ilon syy ihan onko siis
tositotta, ei vain uskoa toivelmiis?
ACASTE.
Minä, saakeli vieköön, en näe miltään puolen,
miten tarkastankin, aihetta harmin ja huolen.
Olen nuor', olen varakas sekä kuulun sukuun,
joka luetaan tämän maan valiointen lukuun,
ja virkaa ja arvoa, luulen ma, ei ole monta,
mun Iaiseni saada mik' ei olis vaivatonta.
Ja, kerskaamatta, se tiettyä lie kenties:
mull' uljuutt' on, jota vaill' ei mies ole mies;
on kunnia-asian nostossa nähdä saatu
kyll' usein sen yhtä tuima kuin huima laatu.
Äly, aisti kaikkea arvostella on mulla,
opinkäynnittä osata haastaa, ei ymmälle tulla;
ja muodolla tuntijan, taiteen ystävän hartaan
joka näyttämöuutuutta seurata, taa lavapartaan
ain' istua hienosti, taputuksia johtaa,
niin palkita paukuttain joka kaunista kohtaa.
Näkö mulla on komea kai, siro käytösparsi,
on kauniit hampaat, solakka kasvu ja varsi;
puku kehuitta kuosia hienointa, viimeisintä, —
sitä vastaan ei hevin, luulen ma, kukaan intä.
Ylint' arvonantia kaikilta nauttia saan,
olen naisten lempimä, suosima valtiaan.
Jos siis, rakas markiisi, mull' osa, onni on moinen,
kai tyytyväinen syystä ma olla voinen.
CLITANDRE.
Vaan miksi, kun muualla helpot on voitot sulla,
tääll' aikaas hukkaat turhalla huokaelulla?
ACASTE.
Peto vie, minun Iaiseni luotu on muuta varten,
ei orjaksi oikuille kylmien kaunotarten.
Saa palaa ja palvoa joutavanpäiväinen mies,
yhä niskoilla heltymättömän hempukan ies,
saa riutua jalkoihin säälittä tallaaviin
ja turvata huokauksiin ja kyyneliin
ja uskollisell' yhä huolella, huomiolla
sitä tavoittaa, mit' ei ansaitse ansiolla.
Mun Iaiseni mies ei lempeä velaksi anna,
veli markiisi, yksin ei kaikkia kuluja kanna.
Kuink' onkin naissulo kalkista kallehinta,
niin meill' on myös, minä arvelen, täysi hinta;
sydän moinen kuin mun omaks saada jos mieli on kellä,
ei voi siit' ilmaiseksi hän ylvästellä;
ja kummallekin saman voiton jos kauppa takaa,
myös uhraukset saa tasan kumpikin jakaa.
CLITANDRE.
Siis, markiisi, tääll' ylen suuri on suosio sulla?
ACASTE.
Jokin aihe on, markiisi, moisella arvelulla.
CLITANDRE.
Se on suunnaton erehdys, mua usko, se heitä,
älä mieltäsi mairi sill', älä silmiäs peitä.
ACASTE.
Oh, mairinpa suottakin, peitänpä haluni takaa.
CLITANDRE.
Mikä päähäsi sai, niin tääll' ett' onnes on vakaa?
ACASTE.
Minä mieltäni mairin.
CLITANDRE.
Mi sulle sen toivon tuottaa?
ACASTE.
Minä silmäni peitän.
CLITANDRE.
Sa takeenko sait, mihin luottaa?
ACASTE.
Minä erehdyn, kuuletko?
CLITANDRE.
Onko sulle ja konsa
Célimène siis ilmaissut salaisen suosionsa?
ACASTE.
Ei, sain tylyn kohtelun.
CLITANDRE.
Tee hyvin, vastaa jo mulle.
ACASTE.
Vain rukkaset pelkät.
CLITANDRE.
Nyt piste jo pilaelulle!
Mitä toiveita sulle on suotu, se virka suoraan.
ACASTE.
Olen hyljätty minä, sa suosikki onnen hyvän;
sain palkaks ihailustani inhon syvän,
kai jonakin päivänä jään minä jatkoksi nuoraan.
CLITANDRE.
No, maltuhan, markiisi, emmekö sopia vois
siit' että, jos näyttänyt meistä on jommankumman
joku selvä merkki olevan suositumman
Célimènen sydämelle, niin toinen pois
heti väistyy, voittajan tiellä ei tahdo olla,
suo lemmenkilvan loppua sovinnolla?
ACASTE.
Oh, helkkari vie, puhe moinen on hauska kuulla.
Minä suostun, sen teen niin sydämellä kuin suulla.
Hys, hiljaa!
Toinen kohtaus.
Célimène, Acaste, Clitandre.
CÉLIMÈNE.
Täälläkö vielä...?
CLITANDRE.
Kas, lempi tahtoi
vain jäämään.
CÉLIMÈNE.
Jyrisi vaunut, kukahan mahtoi
nyt tulla?
CLITANDRE.
En arvaa.
Kolmas kohtaus.
Basque, Célimène, Acaste, Clitandre.
BASQUE.
Rouva, Arsinoé
tuli käynnille.
CÉLIMÈNE.
Mitähän nyt se nainen on vajaa?
BASQUE.
Éliante on seurana siellä.
CÉLIMÈNE.
Mit' aikonee,
mikä saa tähän käyntiin, mitä hän takaa ajaa?
ACASTE.
Niin, hänhän on siveys itse, se maine kulkee,
täynn' intoa moista...
CÉLIMÈNE.
Niin, hurskastella hän julkee;
sydän maailman kiehtoma, taivasta huulet hokee,
kovin saada, jos vain kenet sais, hän koukkuunsa kokee.
Kadesilmin katsoo, kateus povessa kiehuu,
kun ihailijoita toisen liepeillä liehuu.
Ja tuo hyve hyljätty, asuja aution majan,
yhä sättii ja soimaa vikoja sokean ajan,
tekosiveytensä huntuun, kylläkin harvaan,
tuon kokee peitellä tyhjyytensä hän karvaan,
vähät sulonsa arvoon auttaa sill', että soimaa
hän rikokseksi kaikkea viehätysvoimaa.
Toki lempijä saada sen naisen ois halu haikein,
Alcestenkin ympärillä hän moisin on aikein;
näet loukkaus hälle on, solvaus sulojen arkain,
kun hält' olen ihailijan muka vienyt varkain.
Voi lemmenkateutensa hän kätkeä vaivoin,
mua kalvaa kaikkialla, min voi, salaraivoin.
Niin hupsua, sanalla sanoin, en tunne toista,
hän juonikkain on kaikista juonikoista,
ja...
Neljäs kohtaus.
Arsinoé, Célimène, Clitandre, Acaste.
CÉLIMÈNE.
Ah, mikä onnensuoma nyt teidät tuokaan?
Juur' aattelin, mikähän teille on mahtanut tulla.
ARSINOÉ.
Eräs vihjaus virkkaa on tuloni aiheena mulla.
CÉLIMÈNE.
Ah, mink' ilon mieluisa käyntinne mulle suokaan!
(Clitandre ja Acaste poistuvat nauraen.)
Viides kohtaus.
ARSINOÉ, Célimène.
ARSINOÉ.
Nepäs lähtivät parhaiks, ettei paremmin vois.
CÉLIMÈNE.
Mutt' istukaa.
ARSINOÉ.
Rakas rouva, ei tarvitse lainkaan.
Niin, ei saa vaieta ystävä vaiteliainkaan,
jos siit' etu ystävän kallein kärsivä ois;
ja meille kun aarre kaikista kallein ja parhain
on hyve ja kunnia varjella myöhään ja varhain,
ei harras ystävyyteni erästä seikkaa
mun salata salli, mi kunniatanne leikkaa.
Olin eräässä valioseurassa eilen juuri,
puhe teist' oli kesken kaiken, ja — en sitä kiellä —
sai käytöstapanne, koreilunhalunne suuri
paha kyllä, rouva, paljonkin moitetta siellä.
Tuo liehijälauma, jonka te laskette luoksi,
jutut, juorut kepeän keimaelunne vuoksi,
sai tuomitsijaa ne uskomattoman monta
ja aivan ansaitsemattoman armotonta.
Minun kantani kylläkin arvaatte: teitä koin
minä siinä puolustaa, mink' ikinä voin;
kun on viaton tarkoitus, sanoin, on viasta vapaa,
menin takuuseen, teiss' ettei tahroja tapaa.
Vaan tiedätte, elämässä on moista, jota
ei puolustaa voi parhaalla tahdollakaan;
en kyennyt torjumaan sitä tuomiota,
johon elämäntapanne syynä on tavallaan;
näet huonolta voi se ihmisten silmissä näyttää,
kaikk' ei ole juorua vain, jonk' ilkeys täyttää;
ja tapanne nuo, se jos vain tosi-tahtonne ois,
ne vähemmän antaa tuomion aihetta vois.
Ei siks, ett' ois ihan siveys saanut vikaa;
ei mieltäni, varjele taivas, se luulo likaa.
Vaan rikoksen varjo on monelle merkki jo siitä,
ja syytön tunto jos onkin, se yksin ei riitä.
Rakas rouva, teillä, sen tiedän, on liiaksi järkeä,
teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä
ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin
vain parastanne palvella kaikella tavoin.
CÉLIMÈNE.