Maria. Oskar.
_Oskar_ (etualalla; itsekseen). Minulla ei ole mitään muuta
pelastusta! Täytyy tunnustaa vaimolleni kaikki. Se täytyy tehdä, sillä
ellen sitä tee, saa hän kuitenkin sotamieheltä kohta kuulla koko jutun.
(Marialle, joka aikoo lähteä.) Rakas vaimoni...
_Maria_. No, etkö sinä mene?
_Oskar_ (hämmästyneenä). En vielä. Tahtoisin ennen muuta kuulla sinun
neuvosi ja mielipiteesi...
_Maria_ (näyttäen papereita, jotka Oskarilla on yhä kädessään).
Sopimuksenko, noiden paperienko johdosta, jotka setä juuri sinulle toi?
_Oskar_ (yhä suuremman hämmästyksen vallassa). Niin... Maria... sinun
mielipiteesi ensin...
_Maria_. Todellako? Ottaisitko sinä huomioon minun pyyntöni?
_Oskar_. Minäkö? Eikö sinun jokainen toivomuksesi ole minulle yhtä
tärkeä kuin omani!? Eikö maatilan osto jo sitä kyllin todista?! Enkö
ollut ylenmäärin onnellinen, kun voin sen heti sinulle lahjoittaa?!
Ostin sen pitkittä puheitta. Ja mitä tulee tuohon nuoreen mieheen ja
hänen avioliittoonsa...
_Maria_. Onko se mahdollista? Ah, kuinka hyvä ja huomaavainen sinä olet
minulle!
_Oskar_. Ei, ei, päinvastoin minä tarvitsen sinun hyvyyttäsi täysin
mitoin.
_Maria_. Kuinka niin? Selitä!
_Oskar_. Ah, sehän juuri on vaikeinta! Näetkö, kallis aarteeni... minä
menin rakkaudesta sinun kanssasi naimisiin. Aika ei ole rakkauttani
vähentänyt... päinvastoin.
_Maria_. No, siinähän ei ole mitään pahaa.
_Oskar_. Epäilemättä ei... Se, että olen rakastanut sinua mielettömästi
ja yli kaiken, se yksin sai aikaan... Sellainen määrätön intohimo oli
ehkä vääryys...
_Maria_. Mahdollisesti. Mutta ei minusta siinäkään ole mitään pahaa.
_Oskar_. Mutta... mutta... Mies, joka aina vain jumaloitsee vaimoaan...
joutuu naurunalaiseksi.
_Maria_. Todellako?
_Oskar_. Ja pilkan pelosta, itserakkaudesta... muuta se ei ole... sillä
minä voin vannoa sinulle, että häntä minä en koskaan ole rakastanut!
_Maria_. Mitä? Sinä olet rakastanut jotakin toista?!
_Oskar_ (nopeasti). Erehdyksen ja unohduksen hetkenä... se oli vain
yksi silmänräpäys... mutta se riisti minun rauhani... niin että minä
tänään itsestäni, ilman mitään pakkoa... heittäydyn jalkojesi juureen,
ja tunnustan sinulle kaikki, mikä minua kiusaa ja kiduttaa. (Lankeaa
polvilleen.)
_Maria_ (tyynesti). Nouse!
_Oskar_. Mitä. Ei vihaista silmäystäkään! Ja tämä anteeksianto...
_Maria_ (kuten edellä). Tämä anteeksianto on minulle sitäkin helpompi,
koska sinun avomielisyytesi ei pakota minua olemaan vaiti, vaan voin
nyt puolestani pelotta sanoa sinulle: minäkin olen syyllinen.
_Oskar_ (nousten). Ymmärränkö oikein?
_Maria_. Ilman tekemääsi tunnustusta et olisi koskaan saanut tietää
minun onnetonta salaisuuttani! En olisi uskaltanut tunnustaa sinulle,
että olin pettänyt sinua... jo aikoja sitten...
_Oskar_. Mitä tämä kaikki merkitsee?
_Maria_. Että on perheitä, joissa ymmärretään toisia vastoin tahtoakin.
Ja meidän kesken, kuten näet, on vielä olemassa myötätuntoa!
_Oskar_. Sinä vain uskottelet minulle! Sinä olet puhdas kaikesta
synnistä!
_Maria_. Minä ansaitsen suuremman rangaistuksen kuin sinä... sillä
sinä, senhän sinä tunnustit, et rakasta henkilöä, jonka vuoksi minut
petit... mutta minä, minä tein sen hänen vuoksensa, jota rakastin ja
jota vieläkin rakastan!
_Oskar_. Mitä? Se on kai tehtailija?...
_Maria_. Ei, mieheni, se on eräs toinen...
_Oskar_. Ja täällä, minun näkyvissäni! Kuinka kauan sitten?
_Maria_. Noin kuusi kuukautta...
_Oskar_ (itsekseen). Oo!
_Maria_. Hän pyysi minua tulisin sanoin kirjeessään kohtaukseen.
_Oskar_. Kuten minäkin!
_Maria_. Puistoon yön tullen.
_Oskar_. Minä samoin.
_Maria_. Kello kymmeneltä.
_Oskar_. Oh, mahdotonta! Maria, sinä teet minusta pilkkaa!
_Maria_. Siitä on nyt kokonaista puoli vuotta!
_Oskar_ (heittäytyy hänen kaulaansa). Olen maailman onnellisin
ihminen! Mutta Loviisa?...
_Maria_. Olin minä!
_Oskar_ (laskeutuu hänen jalkoihinsa ja huudahtaa). Ah! Vaadi, käske!
Tästä alkaen tottelen ja seuraan sinua umpimähkään. Yksin sinua!
_Maria_. Toivoin sitä... en muuta.
(Tiainen ja Gideon tulevat, Tiainen vasemmasta, Gideon keskiovesta.)