Gideon. Oskar. Loviisa.
_Loviisa_. Herra! Herra!
_Oskar_. No,' mitä? Onko nyt jälleen jotakin tapahtunut?
_Gideon_. Ole hiljaa ja kuuntele.
_Loviisa_. Ester-neiti on saapunut. Hän on rouvan kanssa, ja rouva
pyysi minua ilmoittamaan teille...
_Gideon_ (hiljaa Oskarille). Näet, ettei ole hetkeäkään hukattavissa.
(Ääneen.) Hyvä Loviisa, tule tänne.
_Loviisa_. Tarvitsetteko minua, herra?
_Gideon_. Kyllä. (Hiljaa Oskarille, katsellen samalla tarkkaavaisena
Loviisaa.) Enpäs ole ennen huomannut, että hän on soma, tämä
pienokainen. Sinä lurjus, kyllä sinun kelpaa, kyllä vain kelpaa!
_Oskar_ (Gideonille). Setä, voitteko ajatella sellaista!? (Katsoo
Loviisaa.) Hän ei todellakaan ole hullumpi. Astu lähemmäksi, Loviisa,
setäni tahtoo sanoa sinulle jotakin.
_Loviisa_ (astuen molempien väliin). Mikä teidän kummankin on?
_Oskar_ (hetken kuluttua.) Luin kirjeesi, Loviisa.
_Loviisa_. Ah, te olette lukenut sen?...
_Gideon_ (kylmästi). Hän on lukenut sen.
_Loviisa_. Onko hän lukenut sen?
_Gideon_. Ja minä myöskin.
_Oskar_. En tee mitään väitteitä sinua vastaan.
_Loviisa_. Te olette hyvin hyvä, herraseni.
_Oskar_ (raivoissaan). Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, Loviisa!
_Gideon_. Emmekä me puhu enemmän siitä.
_Loviisa_. Enhän minä ole puhunut mitään siitä.
_Oskar_. Kuitenkin sinä sanoit minulle: »Minä sanon kaikki!»
_Loviisa_. Totta, sen minä sanoin.
_Gideon_. Mutta sitä sinä et tee... sillä sinä tahdot mennä naimisiin
Jaakon, komean korpraalin kanssa.
_Loviisa_. Tietysti.
_Gideon_. Ja me tarjoamme teille...
_Oskar_. Ensiksikin sadan markan palkankorotuksen...
_Loviisa_. Sehän on jo päätetty.
_Gideon_. Ja lisäksi neljätuhatta markkaa...
_Loviisa_ (hyvin hämmästyneenä). Ai.... minulle... neljätuhatta
markkaa?
_Gideon_. Heti. (Avaa lompakkonsa.)
_Oskar_. Jos sinä olet vaiti... jos et sano mitään...
_Gideon_. Ja suostut ehdottomaan vaitioloon!
_Loviisa_ (ojentaen kätensä). Ah, niin paljon tällaisesta... Mutta se
ei ole mahdollista...!
_Gideon_ (antaa hänelle rahat). Siinä on.
_Oskar_ (puoliääneen). Lupaatko nyt olla vaiti?... Käsitätkö kuinka
tarpeellista se on?
_Gideon_. Hän käsittää sen paremmin kuin me... sillä hän tahtoo päästä
mahdollisimman pian naimisiin. Siis ei sanaakaan!
_Oskar_. Ei sanaakaan!
_Loviisa_. Vannon sen! Ja jos ainutkin lipsahtaa...
_Gideon_. Riittää.
_Loviisa_ (Oskarille). Te tunnette minut.
_Oskar_ (iloissaan). Suutele minua. (Työntäen hänet pois). Ei...
suutele setääni...
_Gideon_. Hyvin mielelläni... sillä sinua saan kiittää avioliitostani...
_Oskar_. Ja minä rauhastani... minulla ei ole enää mitään pelättävää.
Nyt minulla taas on miehinen arvoni, ja minä olen vaimoni herra...
Mutta, setä, te olitte oikeassa sanoessanne valloitusten maksavan
paljon. Se on kuitenkin yhdentekevää, sillä minulla on taas rauhani,
minä olen hallitsija!
_Gideon_. Mutta sinun pitää osata käyttää hyväksesi uudestaan
voittamiasi oikeuksia!
_Oskar_. Ja puhua herrana? (Päättävästi.) Minä menen vaimoni luo!
_Gideon_. Ja minä jonkun juristin luokse... mutta en perheystävänne,
herra kanslistin luokse. Sitä varon tekemästä!
(Menee Oskarin kera keskiovesta.)