Oskar. Maria. Gideon. Loviisa.
_Loviisa_. (tulee). Päivällinen on valmis.
_Oskar_ (kärsimättömästi). Minä en arvaa mitään.
_Maria_. Eräs nuori nainen, joka ei ole käynyt meillä sitten viime
loman...
_Oskar_ (itsekseen). Voi taivas! (Ääneen.) Esterkö?
_Maria_. Niin, Ester-serkku, joka sinun mielestäsi oli aika soma niin
kauan kuin hän ei ollut sinun holhokkisi.
_Oskar_. Toisin sanoen... niin, niin... hän ei ole paha.
_Maria_. Tuo kiitos on hieman laimeahko, siksipä käännynkin sedän
puoleen, joka on nähnyt hänet Helsingissä ja ymmärtää kauneutta.
_Gideon_. Hän on rakastettava, suloinen, hurmaava!
_Maria_ (iloisesti). Näetkös! Siispä, hyvä herrasväki, ilmoitan
teille, että odotan Esteriä.
_Oskar_ (poissa suunniltaan). Tuleeko hän jälleen?
_Gideon_. Minulle se ei ollut mikään yllätys, sillä minulle sanottiin
Helsingissä, että tapaisin teidät täällä yhdessä...
_Maria_. Mutta ehkäpä tunnette itsenne hieman yllätetyksi, jos sanon
juuri saaneeni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa tänään.
_Oskar_. Tänään!?
_Maria_. Mikä sinulle tuli?
_Oskar_. Minulle? Ei mitään... (Itsekseen.) Nähdä hänet jälleen vaimoni
läsnäollessa... Hän arvaisi hämilläolostani kaikki!
_Loviisa_ (seisoen taustalla.) Rouva, ilmoitin äsken, että
päivällinen...
_Maria_. Me tulemme. (Gideonille.) Käsivartenne, setä. (Lähtevät.)
_Oskar_ (aivan edessä, itsekseen). Jos voisin, lähettäisin itseni
hiiden kattilaan!... Mitä minun on tehtävä?... Mitä minun on
sanottava?... Nyt, kun hän on minun holhokkini... Eikä minulla ole
aikaa kysyä neuvoa Gideon-sedältä...
_Loviisa_. Hyvä herra, ruoka...
_Oskar_. Minun ei ole nälkä!
_Loviisa_ (uteliaana). Miksi ei?
_Oskar_ (vilkkaasti). Onhan minun nälkä, minä aivan kuolen nälkään!
(Itsekseen.) Kirotut palvelijat! (Gideonille ja Marialle ovenraosta.)
Odottakaa toki minua, minä tulen myöskin. (Pois.)
Väliverho.