Oskar. Maria. Gideon.
_Gideon_. Te puhuitte arvoituksesta?
_Maria_. Joka meidän täytyy ratkaista..
_Gideon_. Kahden kesken?
_Maria_. Ei... todistajien läsnäollessa.
_Oskar_ (itsekseen). Hän pitää kiirettä.
_Gideon_. Olen käytettävissänne.
»Kunnian ja lemmen vuoksi
kaikki antaa uskallan!»
_Maria_ (noutaa sillä välin pienen kirstun, laskee sen pöydälle, avaa
sen ja ottaa siitä sinetöidyn paketin).
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Sininen ja punainen...
_Gideon_ (samoin). Ole toki levollinen.
_Maria_ (Gideonille, näyttäen hänelle pakettia). Tunnetteko tämän,
rakas setä?
_Gideon_ (ollen hämmästyvinään). Minäkö en tuntisi? (Tarkastellen
Oskaria moittivaisesti.) Kuinka, veljenpoikani... Sinä, joka lupasit
minulle säilyttää tämän kalliin muiston koskemattomana...?
_Oskar_ (vaimolleen). Kuulithan... se on sedän... anna se takaisin.
_Maria_. Hetkinen vielä!... Olen hyvin epäluuloinen... (Gideonille.)
Sanokaahan minulle, setä, mitä tämä salaperäinen paketti sisältää!
_Gideon_. Mutta rakkahin Maria...
_Maria_. Te epäröitte?
_Gideon_. En ollenkaan.
_Maria_. Mitä siinä on?
_Gideon_. No, hyvä... tässä paketissa on nauharuusuke... ja se on,
ellen väärin muista, punainen ja sininen...
_Maria_ (joka avaa paketin). Todellakin!
_Oskar_ (puoliääneen Marialle). Siinä nyt näet.
_Maria_ (antaa Gideonille ruusukkeen). Ja mitään muuta ei ole
paketissa?
_Gideon_ (katsoo Oskariin). Ei, varmasti, ei.
_Maria_. Ajatelkaa tarkoin.
_Oskar_ (itsekseen). Voi taivas, minä olin sen unohtanut!
_Gideon_. Minä en muista mitään muuta.
_Maria_. Se, mitä muuta minä siinä näen, on mielestäni varsin
merkillistä, ja minä pyydän teitä selittämään, mitä merkitsevät sanat:
»Ah, Oskar, minä odotan sinua!»
_Gideon_ (itsekseen). Se onneton!
_Oskar_ (itsekseen). Tuo kurja paperi, jota minä käytin kääreenä!
_Maria_. Minä luulen, että Oskar on minun mieheni nimi.
_Gideon_. Totta kyllä, mutta se ei estä jotakuta toista sitä
käyttämästä... esimerkiksi minua.
_Maria_. Teitä?
_Gideon_. Se on niin kaunis ja romantillinen nimi, ja minä olen
käyttänyt sitä sangen usein pikku seikkailuissani... ja kun siihen
liittyy niin paljon muistoja, sain veljeni antamaan sen nimen myöskin
pojallensa, teidän miehellenne, jonka kummi olen.
_Oskar_ (syrjään). Hyvä! Jospa voisin syleillä häntä!
_Maria_ (Oskarille). Ah, setä on siis sinun kummisi?
_Oskar_. Niin, rakas Maria, ja hän sai isäni antamaan minulle nimen...
_Gideon_. Oskar, kuten koko Oulun kaupunki voi todistaa.
_Maria_ (antaa hänelle kirjeen, ystävällisesti). Oulu on hieman
kaukana... ja pidän edullisempana uskoa teidän sananne. (Ojentaa
kätensä miehelleen.) En epäile enää ollenkaan.
_Oskar_. Ah, lapsukaiseni!... (Itsekseen.) Naisparka, kuinka minä häntä
petän!
_Maria_ (Gideonille). Rakas setä, annattehan minulle anteeksi nämä
kysymykset, eikö totta?
_Gideon_. Oh, teille mielelläni, mutta veljenpojalleni en voi antaa
anteeksi hänen varomattomuuttaan... Jos aikoo säilyttää salaisuuden...
_Maria_. Minähän olen hänen vaimonsa... Mies ja vaimo ovat yksi...
Salaisuuttanne ei ole kerrottu muille... Tosin olen pohjimmaltaan
ansainnut rangaistuksen ja jään teille kiitollisuudenvelkaan... Koetan
mahdollisuuteni mukaan korvata virheeni... Te jäätte meille toki
muutamiksi päiviksi?
_Gideon_. Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.
_Maria_. Sen parempi, sillä järjestän teille, samoin kuin miehelleni,
yllätyksen...
_Gideon_. Ah!
_Oskar_. Ja se olisi?
_Maria_. Arvatkaa!