Oskar. Maria.
_Maria_. Luulin jo, ettet avaisikaan minulle.
_Oskar_. Minulla oli sellainen hirmuinen laskeminen... ja sinä tiedät,
että kun minä olen numeroitten kimpussa...
_Maria_ (epäluuloisena). Vai niin, sinä laskit! Se on merkillistä...
_Oskar_. Mikä sitten?
_Maria_. Kuvittelin mielessäni, että olit sulkeutunut tänne lukkojen
taa jonkun kanssa...
_Oskar_ (itsekseen). Hän arvaa kaikki.
_Maria_ (jatkaen). Joka minun lähestyessäni lensi tiehensä.
_Oskar_. Kuinka sinä uskallat?!
_Maria_ (tarkastelee häntä epäluuloisena). Siinä ei ole mitään järkeä,
eikö totta?
_Oskar_ (itsekseen). Hän aavistaa jotakin!
_Maria_. Tämä päivä on minulle ylimalkaan harmin päivä. Tulen asemalta,
missä odottelin setää...
_Oskar_ (teeskennellen hämmästystä). Mitä sinä sanoit? — Eikö hän
tullutkaan?
_Maria_ (tarkastellen häntä). Sinä sanot tuon niin merkillisesti.
_Oskar_. Minäkö! Sanon sen kuten ihminen, joka on hämmästynyt... koska
tämä myöhästyminen ihmetyttää minua... ja harmittaa sinua, mikäli voin
huomata..
_Maria_. Varmasti, sillä naurettavaisuudestaan huolimatta...
_Oskar_. Vaikene toki...
_Maria_ (kovasti). Minä sanon, että hän naurettavaisuudestaan
huolimatta on sinun setäsi ja että minä tahdoin ensiksi tervehtiä häntä.
_Oskar_ (syrjään). Se on totta.
_Maria_ (levottomasti). Jos onnettomuus...
_Oskar_ (itsekseen). Sen olen unohtanut; minun tulee pitää häntä
siinä luulossa... (Ääneen ja iloisesti.) Onnettomuus... niin, niin,
epäilemättä jokin onnettomuus...
_Maria_. Ja tuon sinä sanot minulle niin iloisesti?
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä Jumala, kuinka vaikeata on pettää vaimoaan!
_Loviisa_ (näyttämön takana). Kuulkaahan, herra!
_Oskar_ (Marialle). Älä ole levoton... Etkö kuule?... Ajoneuvojen
kolinaa!...