Oskar. Gideon.
_Oskar_ (syleillen Gideonia). Rakas setä!
_Gideon_. Rakkahin veljenpoikani!... Sinähän täällä vain olet? — Niin
paljon varovaisuutta, niin salaperäinen vastaanotto! Toivon oikeastaan
pientä virkistävää seikkailua.
_Oskar_. Ettekö saanut kirjettä?
_Gideon_. Kyllä.
_Oskar_. Ettekö tuntenut minun käsialaani?
_Gideon_. Niin totta kuin elän, en! — »Astukaa junasta alas asemaa
aikaisemmin, ottakaa auto esikaupunkiin saakka, tulkaa sitten salaa
puutarhaportin kautta, joka on auki, ja sitä tietä pieneen alakerrassa
olevaan salonkiin.» — Kaikki on tapahtunut täsmälleen sillä tavoin, ja
tässä minä nyt olen... Loppujen lopuksi on tässä kai sentään kysymys
vain tavallisesta perheselvittelystä... Toivoin parempaa!
_Oskar_. Kuinka, setä?
_Gideon_. Sinun rouvasi esimerkiksi, kuinka hurmaava hän on! Niin,
niin, hän on sangen soma, tuo sinun pikku vaimosi... ja tuo aina
mieleeni tanssijatar Outokummun, ensimmäisen heilani... ja sitten
muita, jotka...
_Oskar_. Sedällähän kuuluu olleen monta heilaa ja lemmittyä.
_Gideon_. Muutamia... varsinkin silloin, kun olin ratsuväessä
upseerina. Oh, se oli vasta aikaa, valloitusten kultaista aikaa! Mutta
sellaiseen tarvitaan ikävä kyllä paljon rahaa. Suuri osa omaisuudestani
on siten mennyt kaiken maailman tietä. No, minulla ei ole syytä
valittaa... mitä olen rahassa menettänyt, sen olen kokemuksissa
voittanut.
_Oskar_. Sinun kokeneisuuteesihan minä juuri tahdon vedota. Eräs
seikkailu, josta minun vaimoni ei mitään tiedä, eikä saa tietää...
_Gideon_. Ahaa! Jokin kunnia-asia, minä ymmärrän. Tahdot minut
tietenkin sen selvittäjäksi...
_Oskar_. Ei, setä... tiedän kyllä, että te olette viisas...
_Gideon_. Oh, se on veressä meillä. Olihan meidän esi-isämme...
_Oskar_ (huokaa). Ah, näin joudumme pois minun seikkailustani
kokonaan...
_Gideon_. Hyvä, olen pelkkänä korvana.
_Oskar_. Te tiedätte, että otin puolisokseni kunnollisen, sievän tytön,
joka minua rakasti, helli...
_Gideon_. Ja sinä?
_Oskar_. Minä... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni ja
olen ihmisistä onnellisin.
_Gideon_. Mikä se sitten se hirmuinen on?
_Oskar_. Kärsivällisyyttä, odottakaahan vain. Olen viettänyt koko
nuoruuteni konttorissa ja laskupulpetin ääressä... Maria tuli
vaimokseni, ja minun ensimmäinen rakkauteni...
_Gideon_ (nauraa). Annahan kuulua! Sinun päällikkösi tytär...
_Oskar_. Asia on, kuten teille sanon.
_Gideon_. Hitto vieköön, lausuinhan sinulle vain kohteliaisuuden. Se
oli hyvä alku.
_Oskar_. Jumaloin vaimoani, ja kaksi ja puoli vuotta vietin jokaisen
hetken, jolloin minun ei tarvinnut olla kassani ääressä, hänen luonaan.
Minua pidettiin aviomiehen ja virkamiehen esikuvana. Aina minä olin
Marian seurassa, vierailuilla, kävelyretkillä. Joka ilta tulin kotiin
niin aikaisin kuin mahdollista, ja kun ei aina voinut lörpötellä,
luimme kirjoja. Ennen naimisiinmenoani en ollut paljoakaan puuhaillut
kirjojen kanssa, tunsin vain joitakuita klassikkoja sekä kirjanpitoni.
Senvuoksi pidin kiirettä tutustuakseni kirjallisuutemme uusimpiin
tuotteisiin. Luin joka ilta, mitä käsiini parasta — tarkoitan,
kauheinta! — sain. Luin sydämen myrskyistä, hulluista intohimoista,
nykyaikaisen draaman sankareista, jotka, poljettuaan ensin jalkoihinsa
kaikki sovinnaisuudet ja yhteiskunnalliset kahleet, lopuksi ampuvat
kuulan kalloonsa. Kaikki tuollainen miellytti minua, lukuunottamatta
traagillista loppua. Kun luin sellaisista järjettömyyksistä,
mietiskelin niitä, ja kuta enemmän niitä mietiskelin, sitä enemmän sain
himoa niihin.
_Gideon_. Oh, laupias luoja!
_Oskar_. Ja vaiston tai moraalin tähteen avulla valitsin noista
kevytmielisyyksistä sen, joka tuntui minusta kunniallisimmalta ja
mukavimmalta...
_Gideon_. Sinä uskoton!
_Oskar_. Niin, setä... Maria oli ihastuttava, mutta hän oli minun
vaimoni. Hän oli paratiisi, mutta maallinen ja tuttu, kun sensijaan
toiset rouvat olivat minulle uusi, outo maailma — paratiisi ja helvetti
yhtaikaa! Näiden synnillisten ajatusten voimasta lainehti rintani,
uneni häiriintyi, ja minä huusin vihdoin itselleni: Tuollaisen draaman
sankariksi tahdon minäkin tulla! — Toivomukseni täyttyi aivan liian
pian, minä löysin romaanini sankarittaren...
_Gideon_. Varmaankin naimisissa olevan naisen...
_Oskar_. Ei, ei!
_Gideon_. Lesken... ne ovat usein sangen rakastettavia.
_Oskar_. Mahdollisesti. Mutta pyydän, älkää vaatiko mitään
yksityiskohtia! Henkilöt, aika... kaiken täytyy jäädä salaisuudeksi.
_Gideon_. Myöskin minuunko nähden? Niin, enpä olisi sitä paljoakaan
levitellyt, mutta kun kerran et tahdo...
_Oskar_. Riittää, kun saatte tietää, että minä kerran kirjeellisesti
pyysin häntä suomaan minulle kohtauksen... Sillä minulla ei ollut
rohkeutta tehdä hänelle tunnustustani henkilökohtaisesti... Kirjeeni
päättyi sanoihin: »Tänä iltana kello 10 puistossa hetkinen onnea, tai
minun on kuoltava!» Johon hän vastasi: »Ah, Oskar, odotan sinua!»
_Gideon_. Ah, Oskar?
_Oskar_. Odotan sinua! Niin. Nyt oli mahdoton perääntyä. Kunnia
oli kysymyksessä. Mitä te olisitte tehnyt, jos teille olisi siten
kirjoitettu?
_Gideon_. Mitäs sitä kyselet? Jos kerran joku nainen meitä siinä määrin
houkuttaa...
_Oskar_. Mutta minä en tuntenut itseäni houkutelluksi... minä rakastin
vain vaimoani, ja kuitenkin... Oh, te ette ymmärrä sitä?
_Gideon_. Sinä tarkoitat...?
_Oskar_. Myöskin minä olin hämmästynyt, huumaantunut onnestani; en
luullut, että asiat kehittyisivät niin nopeasti.
_Gideon_. Nykyaikaisissa romaaneissa ei voi käydä toisin.
_Oskar_. Ja hieman ennen tuota onnetonta kohtaamista...
_Gideon_. Et siis ollut luopunut siitä?
_Oskar_. En, söin illallista muutamien hauskojen veikkojen kanssa
saadakseni rohkeutta ja intoa. Mutta juuri kun minun piti lähteä, tuli
hirmuinen rankkasade, ja minun täytyi odottaa, kunnes rajuilma oli
mennyt ohi.
_Gideon_. Kallista huvia!
_Oskar_. Sitä se olisi voinut olla ehkä teille, setä, mutta minä, minä
vannoin sisimmässäni, että tämä ensimmäinen harha-askel saisi jäädä
myöskin viimeisekseni... ja taivas kuuli minua, sillä minun uuden
rakkauteni täytyi matkustaa pois seuraavana päivänä minua näkemättä.
_Gideon_. No, sittenhän on kaikki lopussa.
_Oskar_. Ei suinkaan... En tiedä, miten se on tapahtunut, mutta tuosta
ajasta alkaen on minun vaimoni, joka aikaisemmin ei ollut milloinkaan
suhtautunut epäluuloisesti tekoihini ja toimiini, käynyt sangen
epäluuloiseksi.
_Gideon_. Todellakin?
_Oskar_. Karkoittaakseni hänen epäluulonsa täytyy minun joko hyvällä
tai pahalla täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja mielitekonsa. Vain
sen vuoksi muuttuu kotini päivä päivältä yhä ylellisemmäksi, järjestän
päivällisiä, illallisia, vieläpä...
_Gideon_. Mitäpä tuosta, kun sinä kerran voit niin tehdä!
_Oskar_. Tosin minä voin, mutta vaimoni oikullisuus... epäluulo, aioin
sanoa... kasvaa päivä päivältä. Hän on haaveillut nyt jonkun aikaa
maatilasta ja autosta.
_Gideon_. Se ei ole mikään onnettomuus.
_Oskar_. Minun vaimoni on, jumala paratkoon, nuori ja sievä... häntä
liehakoidaan... Tehtailija itse — tilan myyjä — mielistelee häntä...
on olemassa tehtailijoita, joilla ei ole mitään muuta tekemistä. Olen
täydellisesti vakuutettu siitä että Maria on järkevä, että hänellä on
periaatteita... mutta jos hän huomaisi... Ja tällä hetkellä voi kaikki
tulla ilmi, ellette te, rakas setä, tule minulle avuksi.
_Gideon_. Puhu siis nopeasti.
_Oskar_ (puhkuen). Ah, hyvä jumala!... Hiljaa!
_Gideon_. Mistä on kysymys?
_Oskar_ (kuuntelee). Vaimoni kamarineito on niin utelias... Jos hän
kuulisi, mitä me puhumme... (Avaa oikeanpuolisen oven.) Ei, ei ketään.
Mutta varmemmaksi vakuudeksi. (Panee oven lukkoon.) Näettehän, setä,
mikä levottomuus, mikä tuska... ja sellaista aamusta iltaan. Oh, on
kauheata pettää vaimoaan.
_Gideon_. Nuori mies, sinä miellytät minua!
_Oskar_. Tehtailijat, maatilat... auto... Ah, vaimo, jota mies pettää,
tuottaa paljon huolta.
_Gideon_. Taitaapa olla miltei parasta, että sinäkin annat pettää
itseäsi, sittenpähän on kaikilla huolta ja vaivaa. Mutta minä en oikein
käsitä... Oletko sinä sitten jollakin tavoin pettänyt vaimoasi?
_Oskar_. Puolittain, kyllä... mutta... jos te tahdotte, setä, niin te
voitte minut pelastaa ja palauttaa rauhani.
_Gideon_. Miten?
_Oskar_. Kun rajuilma oli mennyt ohi tuona pahanonnen iltana, menin
kaikesta huolimatta puistoon. Kaunokainen oli tosiaankin siellä, mutta
kun hän kuuli minun tulevan, lensi hän tiehensä ja jätti minun käteeni,
kun tahdoin pidättää häntä, nauharuusukkeen. Heti kun pääsin kotiin,
pistin tämän kallisarvoisen pantin hänen kirjeeseensä, sinetöin sen
huolellisesti ja suljin sen kaappiini.
_Gideon_. Ahaa, ja sinun vaimosi on löytänyt sen?
_Oskar_. Niin... Toissapäivänä piti Marian ja minun syödä päivällistä
tehtailijan luona... en ollut vielä pukeutunut, kun vaimoni jo tuli
minua noutamaan. Hänen täytyi odottaa minua, se hermostutti minua...
tahdoin kiirehtiä, mutta en löytänyt mistään kaulanauhaani; se
hermostutti minua vielä enemmän... Minua auttaakseen hän avaa kaapin...
heittää kaikki lattialle...
_Gideon_. Ja löytää tuon salaperäisen muiston.
_Oskar_. Niin juuri. Hän näyttää sitä minulle epäluuloisena ja
uteliaana, pilkallisesti kysyen, mitä se paketti sisältää, kun se on
niin huolellisesti sinetöity... Minä vastasin hämilläni: Rakas lapsi,
en tiedä sitä. — Oh, onpa olemassa keino, miten saa sen tietää, — sanoi
hän ja aikoi murtaa sinetin... Silloin pälkähti päähäni oiva tuuma! —
Pysähdy, — huusin. — Se on sedän... Gideon-sedän... hän jätti paketin
minulle viimeksi täällä käydessään ja pyysi, että minä uskollisesti ja
huolellisesti vartioisin sitä...
_Gideon_. Ei niinkään hullu päähänpisto sellaisessa tilanteessa.
_Oskar_. Mutta tiedättekö, mitä hän siihen vastasi? — Kun Gideon-setä
ylihuomenna tulee, annan minä itse hänelle tämän salaperäisen aarteen,
kuitenkin ehdolla, että hän ensin sanoo minulle, mitä paketissa on.
_Gideon_. Kuinka ovelaa?!
_Oskar_. Tuo nyt ei olisi vielä mitään. Te ette tunne hänen ilkeyttään.
Kun te viime kerralla saavuitte pikajunassa, tahtoi hän mennä teitä
vastaan estääkseen minua aikaisemmin sopimasta teidän kanssanne. En
tietysti puhunut mitään siitä että te tulisitte postijunassa... En
näyttänyt Marialle kirjettänne, vaan annoin hänen mennä asemalle.
— Nyt; setä, ymmärrätte ilman muuta, mitä palvelusta teiltä pyydän.
_Gideon_ (tarjoaa hänelle kätensä). Suoja- ja turvaliitto, mikäli
sinun onnesi ja rauhasi on kysymyksessä.
_Oskar_ (syleillen häntä). Pelastajani!
_Gideon_. Kesken kaiken: olen tuonut sinulle Helsingin-talosi
vuokrarahat... kymmenentuhatta markkaa, jotka ovat kirjelaukussani.
_Oskar_ (hiljaa). Hiljaa, kuulen askeleita.
_Gideon_. Sinulla on tarkka kuulo.
_Oskar_. Johtuu tottumuksesta. Se on hän.
_Maria_ (ulkona). Oskar, oletko sulkenut oven?
_Oskar_. Enkös minä sanonut? (Gideonille.) Menkää te, setä. (Kutsuen
hänet takaisin.) Ah, minä unohdin! Ruusunauha oli punainen ja sininen.
Älkää nyt sekoittako!
_Gideon_ (hiljaa). »Punainen ja sininen alkusyy on huolien.» Niin,
niin, minä tunnen tällaiset tilanteet.
_Maria_ (koputtaen). Avaa ovi! Avaa töki!
_Oskar_. Nopeasti... Menkää puutarhan kautta... Ottakaa ajuri... Ja
tulkaa sitten komeasti, suurella melulla, piiskaniskujen saattamana!
_Gideon_ (poistuessaan). Kahden minuutin kuluttua olen jälleen täällä.
_Oskar_ (menee avaamaan). Kas niin, aarteeni.