Oskar. Loviisa.
_Oskar_. Vihdoinkin yksin, Jumalan kiitos. (Kääntyy ja huomaa Loviisan,
joka seisoo levollisena taustalla höyhenhuiska kädessään.) Mitä sinä
täällä teet?
_Loviisa_. Minäkö?
_Oskar_. Niin, sinä.
_Loviisa_. Siivoan huoneita, kuten kaikkina muinakin päivinä tähän
aikaan. Mutta jos herralla on tänään erikoisia syitä...
_Oskar_. Mitä syitä?
_Loviisa_. Sitä minä en tiedä... Ajattelin vain, kun te tänään
halusitte päästä eroon rouvasta... Hän voi, muuten, tulla takaisin
millä hetkellä tahansa...
_Oskar_ (itsekseen). Tuo palvelustyttö on vakoilemassa. Onpa tässä
joutunut naisten silmälläpidon alaiseksi. (Ääneen.) Sinä olet hullu,
Loviisa, ja olisin varmaankin jo aikoja sitten erottanut sinut
palveluksesta, jos sinun edesottamisesi olisi voinut ottaa toden
kannalta...
_Loviisa_ (laskee höyhenhuiskan tuolille ja astuu lähemmäs). Te ette
siis odota ketään? Ette siis puuhaile mitään?
_Oskar_. En, varmasti en.
_Loviisa_. Minun täytyy näet kysyä teiltä jotakin, hyvä herra.
_Oskar_. Mitä sitten? Puhu vain.
_Loviisa_. Te luette joka päivä sanomalehtiä... Onko totta, että
tykistörykmentti on tulossa tänne?
_Oskar_ (hämmästyneenä). Miksi sitä kysyt?
_Loviisa_. Tahtoisin tietää sen niin mielelläni, koska Jaakko palvelee
siinä rykmentissä ja meidän pitäisi mennä naimisiin heti hänen
palattuaan.
_Oskar_. Kyllä, tieto on oikea; rykmentti tulee tänne muutaman päivän
kuluttua. Ja jos olet kunnollinen, uskollinen, ja jos ennen kaikkea et
ole utelias...
_Loviisa_. On siis jotakin...?
_Oskar_ (ankarasti). Joko taas?!
_Loviisa_. Suokaa anteeksi, hyvä herra... en voi sille mitään.
Oikeastaan en ole ollenkaan utelias, pikemminkin se on jonkinlaista
tiedonhalua... ja vaikka minulta sentähden vedettäisiin osa palkasta
pois, en voi siitä tavasta luopua... se on voimakkaampi kuin minä. Ja
sitten, kun herralla on todellisia salaisuuksia, — jollaista usein
sattuu parhaimmissakin perheissä,— niin voitte uskoa ne minulle ilman
pelkoa. Olen tiedonhaluinen ainoastaan niin kauan kuin minulle ei ole
mitään sanottu, mutta jos minulle on jotakin sanottu, olen minä itse
vaiteliaisuus.
_Oskar_ (itsekseen). Hän aikoo vain urkkia minulta jotakin. (Ottaa
rahakukkaron taskustaan.) Mutta jos annan hänelle rahaa, olisi se
melkein kuin tunnustus... ja niin tulisin riippuvaiseksi hänestä.
(Ääneen.) Mene!
_Loviisa_. Hm!... (itsekseen.) Näyttipä siltä kuin hän olisi
tavoitellut rahakukkaroa, mutta taskuun se meni takaisin sittenkin...
Samantekevä! Hän on puhunut kauniisti, jotakin on tekeillä... ja
lopulta minä saan sen kuitenkin tietää...
_Oskar_. Olen käskenyt sinun poistua huoneesta.
_Loviisa_. Olen ymmärtänyt, hyvä herra...ja minä menen...
_Oskar_. No?
_Loviisa_. Otan vain pölyhuiskan mukaani. (Menee keskiovesta. Oskar
juoksee vasemmalla olevalle ovelle ja panee sen lukkoon. Loviisa avaa
ovea hieman.) Hän pani oven lukkoon! (Oskar astuu kohti keskiovea,
jolta Loviisa nopeasti poistuu. Oskar lukitsee oven.)