Maria. Tiainen.
_Maria_. Herra kanslisti! Näin aikaisin minun luonani... Se on
ihastuttavaa, mutta samalla vaarallista! Kaupungissa on paljon
kielikelloja, ja näin aikainen vierailu voi antaa heille aihetta
turhiin juoruihin.
_Tiainen_. Teistäkö, rouva?... Oh, te tiedätte varsin hyvin, että se on
mahdotonta. Tähän saakka ainakaan ei kukaan ole rohjennut kieltää, että
te olette koko kaupungin rakastettavin ja suloisin nainen.
_Maria_. Hiljaa! Jospa nuo vissit naiset kuulisivat, mitä puhutte!
_Tiainen_. Sitäpaitsi tulen luoksenne asioissa... aivan
yksinkertaisesti...
_Maria_ (hymyillen). Aivan yksinkertaisesti?
_Tiainen_. Niin, rouva... ikävä kyllä!
_Maria_. Sangen kohteliasta... Entä sitten, herra kanslisti?
_Tiainen_. Niin, rouva, kaunis maatalo, joka teitä niin kovin
miellyttää... kaksi peninkulmaa kaupungista...
_Maria_. Se tehtailijanko?
_Tiainen_. Hän haluaa päästä siitä.
_Maria_. Oletteko siitä varma?
_Tiainen_. Hän on itse sen minulle sanonut... Ja kun olen teidän usein
kuullut puhuvan tästä tilasta...
_Maria_. Minä uneksin jo siitä! Minä teen siitä jotakin ihanaa. Mutta
ensin meidän täytyy saada mieheni suostumus.
_Tiainen_. Hänen, konsulin, ja rikkaan tukkukauppiaan pojan, ei toki
tarvinne laskea joka penniä antaakseen rahojensa liikarunsaudesta...
_Maria_. Rahoja ei koskaan ole liian runsaasti.
_Tiainen_. Hän rakastaa teitä niin suuresti, että täyttää kaikki teidän
toivomuksenne.
_Maria_. Ei aina. On päiviä, jolloin saan ostaa mitä haluan, mutta
myöskin päiviä, jolloin minun täytyy...
_Tiainen_. Antaa perään?
_Maria_. Minä en milloinkaan anna perään.
_Tiainen_. Mitä sitten teette?
_Maria_. Minä odotan... Mutta se on surkeata... Ei mikään ole
pitkäveteisempää kuin odottaminen.
_Tiainen_. Oh, minä tiedän sen, rouva, ehkäpä paremmin kuin moni muu...
Katsokaas, jo kauan olen odottanut tilaisuutta puhuakseni kanssanne
eräästä, joka kuuluu perheeseenne. Mutta rohkeuteni on aina pettänyt!
_Maria_. Ah, sitten täytyy teidän puhua nyt heti!
_Tiainen_. Serkkunne Ester nimittäin...
_Maria_. Kuinka?... Te, joka olette käynyt luonani asioissa... aivan
yksinkertaisesti...
_Tiainen_. Puhdas, hellä ja kunnioittava rakkaus...
_Maria_. Kas niin! Hyvä, minä uskon, muutoin hän ei olisi suvainnut
teitä, kanslistia... Siis: te rakastatte serkkuani?
_Tiainen_. Olen rakastanut siitä saakka kun hän vietti lomaansa täällä
teidän luonanne.
_Maria_. Ja huolimatta hänen poissaolostaan ja oleskelustaan
Helsingissä?
_Tiainen_. Ajattelen aina häntä, näen hänet aina ympärilläni.
_Maria_. Oi, oi, kuinka ihastuttavaa! Mutta te ette tietäne, että
serkullani on omaisuutta vain nimeksi. Hänen myötäjäisensä ovat vain
parikymmentätuhatta markkaa.
_Tiainen_. Oikeinko totta? Ja minä kun luulin, ettei hänellä ole mitään.
_Maria_. Ja tulitte kuitenkin minun luokseni pyytämään hänen kättään?
_Tiainen_. Niin.
_Maria_. Onko teillä itsellänne sitten hyvät tulot?
_Tiainen_. Ei, ikävä kyllä, mitäpä minulla, kanslisti-pahaisella.
_Maria_ (nauraen). Tiedättekö, hyvä herra, te olette minun silmissäni
sankari. Ottaa rouva, jolla on vähän omaisuutta, kun itsellään ei ole
kerrassaan mitään...
_Tiainen_ (iloisesti). Te siis tahdotte pitää minun puoltani?
_Maria_. Varmasti... Minä tahdon... minun täytyy... Niin, jos asia
riippuisi yksin minusta, niin saisitte jo huomenna sanoa häntä
omaksenne.
_Tiainen_. Ettekö te ole Esterin ainoa sukulainen?
_Maria_. Olen kyllä, mutta kolme kuukautta sitten määrättiin mieheni
noiden kahdenkymmenentuhannen markan vuoksi, joista teille mainitsin,
hänen holhoojakseen... Eräs rikas kauppias, setä, joka hänellä oli
New-Yorkissa...
_Tiainen_. Oikeinko totta?
_Maria_. Kyllä, on vielä olemassa Amerikan-setiä, vaikkakin ne ovat
tulleet jokseenkin harvinaisiksi. — Tällä sedällä oli siis kaksi
perijää, kaksi sukulaista, ja sensijaan että olisi mieluummin kuollut
ilman testamenttia, hän sääsi testamentissaan toiselle perijälle kaikki
ja minun serkku-raukalleni vaivaiset 20,000 markkaa, joiden vuoksi
hänelle, kuten äsken sanoin, määrättiin holhooja... Vaali osui minun
mieheeni, ja hänen puoleensa, ymmärrättehän, on teidän käännyttävä.
_Tiainen_. Saanko luottaa teidän apuunne?
_Maria_. Saatte kyllä. Vieläpä lupaan pitää huolen siitä, että mieheni
lisää myötäjäisiä.
_Tiainen_. Mitä sanoitte, rouva!?
_Maria_. Olkaa huoleti, ei siitä kovin paljon heru, sillä hän on
ankara talonhaltija, järjestyksen mies, jonka periaatteet ovat yhtä
täsmällisiä ja tarkkoja kuin hänen kirjanpitonsa... Oivallinen mies
muuten... mutta hänessä on säästäväisyyden hyve kehittynyt niin
pitkälle, että jos hänet pakotetaan olemaan antelias, niin hän häpeää,
sillä hän luulee siten jotenkin poikenneensa säännöllisyyden tieltä.
Mutta ennenkuin voin ajatella teidän asiaanne, tulee minun saattaa
omani järjestykseen.
_Tiainen_. Tietysti!
_Maria_. Ensiksikin suunnittelen valmiiksi kaikki hyökkäyskeinoni
maatilan valtaamiseksi. Kaksi peninkulmaa täältä... Silloin on
mahdotonta kulkea joka päivä tuota matkaa jalkaisin; auto, jota niin
kauan olen toivonut, on sentähden välttämätön, kuten kaikki, mikä
minulta on kielletty, on minulle välttämätöntä. Kas niin, kolme asiaa
minä tahdon, ja ne minun täytyy myöskin saada. Teidän avioliittonne on
niistä kolmas.
_Tiainen_. Ja miten te kaiken toivomanne saavutatte?
_Maria_. Se on minun asiani. Hiljaa, mieheni tulee!