1
Romantiikan selväpiirteisin henkilö on haamulinnan tyranni, josta
vähitellen kehittyi byronilainen sankari ja yli-ihminen. Munkkia ja
linnan vanhaa hovimestaria lukuunottamatta, joilla molemmilla kylläkin
on selvät, joskin sangen klisheemäiset tuntomerkkinsä, ovat muut
henkilöt, kuten m.m. nuori sankari ja sankaritar, usein varjomaisen
verettömiä ja aineettomia, liukuen ilmaan joka kerta, kun tahtoisi
haastatella erikoisesti juuri heitä. Kuitenkin oli se ulkomuoto, jota
munkki ja byronilainen sankari myöhemmin synkennetyssä ja rikosten
uurtelemassa asussa käyttivät, alkuaan Otranton nuoren sankarin, uljaan
Theodoren omaisuutta. Mutta näiden sivuhenkilöiden käsittelyn
heikommuus on johtunut luonnollisesta syystä: ollen hyviä ja
ihanteellisia he eivät ole romanttisesti erittäin mielenkiintoisia.
Kadotetun paratiisin sankari ei ole Jehova, vaan Saatana. Hyve on
ikävää, väritöntä, epäromanttista, synti on mieltä kiehtovaa,
väriviehkeää, romanttista. Romanttinen kirjallisuus on täynnä synnin
väriloistoa, mutta osoittaa eteerisiä ja ylimaallisia hyveitä kohtaan
vain platoonista mielenkiintoa.
Tästä huolimatta on nuorella sankarilla ja sankarittarella
romantiikassa tärkeä osansa, jota ei voi sivuuttaa. Edellinen muodostuu
romantiikan nuorten, puhtaiden ja ihanteellisten sankaruusnäkyjen
vertauskuvaksi, jälkimmäinen rakastettavaksi, rusohohteiseksi
naisellisen kauneuden ja naisellisten hyveiden ilmennykseksi.
Edellisellä on yöpuolenaan byronilainen sankari, jälkimmäisellä
demooninen naisolento; kysymyksessä on näiden molempain
auringonpuoleinen vastinekuva.
2
Muistellessamme Walpolen tuotantoa huomaamme, että hänen todellinen
mielenkiintonsa oli kohdistunut tuohon yöpuoleen, Manfrediin ja munkki
Benedictiin. Theodore ja Edmund jäävät "vaaleina" ihannetyyppeinä
enemmän taustalle. Kuten Theodoren elämäntarina osoittaa — hänhän on
heitteelle pantu prinssi —, on hän kai lähinnä kotoisin siitä
romanttisesta satumaailmasta, johon esim. Cymbelinen luonnonvapaudessa
kasvaneet, kadonneiksi luullut kuninkaanpojat kuuluvat. Reeven nuori
sankari osoittaa taas, että tekijättären mielenkiinto oli kokonaan
tällä päiväilmiön puolella: rikollinen lordi alentuu tavalliseksi
anastaja- ja murhaajatyypiksi, jonka otsalle ei synny mitään
traagillisuuden pilveä. Radcliffe ponnistelee ankarasti tehdäkseen
nuorista sankareistaan mahdollisimman jaloja ilmestyksiä, esimerkiksi
kelpaavia nuoren miehen tyyppejä, mutta onnistuessaan tässä
teoreettisesti hän epäonnistuu taiteellisesti, sillä esim. niin jalo ja
puhdas olento kuin Valancourt ei ole mielenkiintoinen juuri liian
koristeellisen ja mallikelpoisen hyveellisyytensä vuoksi. Tekijättären
taiteellinen mieltymys onkin, vaikka hän melkeinpä haluaa salata sitä,
kohdistunut ryöväreihin; hänen todellisia sankareitaan ovat Montonin
tapaiset henkilöt. Mitä Lewisiin tulee, on hän kokonaan, kuten saattaa
odottaakin, "pahuuden" puolella. Hänen Munkki-romaanissa esiintyvät
nuoret ja jalot aatelismiehensä eivät missään suhteessa kohoa
suurempaan yksilöllisyyteen kuin mitkä tahansa vanhemmassa, esim.
veijarikirjallisuudessa seikkailuistaan, kokemuksistaan ja
onnettomuuksistaan kertoilevat henkilöt. Hänen todellisina sankareinaan
ovat hänen rikolliset munkkinsa ja tyranninsa. Aina Munkin
ilmestymisvuosiin saakka nuori sankari siis vietti sangen vaatimatonta
täydennyshenkilön elämää, osoittaen vain Salaperäisen äidin Edmundina
voivansa joskus joutua niin traagiliisten kohtaloiden uhriksi, että
muisto niistä voi painaa hänen kuvansa lukijan mieleen. Näihin vuosiin
saakka ei vielä näkynyt merkkiäkään siitä suuriin tehtäviin
suuntautuvasta aatteellisuudesta, joka myöhemmin antaa nuoren sankarin
tyypille runollista nousua, tehden hänet romantiikan positiivisen
ajattelun tulkiksi, vastakohdaksi byronilaiselle sankarille, joka on
epäilyksen, kielteisyyden tulkki. Nuori sankari elää tulevaisuutta
varten, byronilainen sankari elää menneisyyden katkerien kokemusten
raunioilla.
Se runoteos, joka avasi nuorelle sankarille aatteellisen
suuruuden tien, on mielestäni _Landorin Gebir_. Se tempaa hänet
erilleen tradition statisti-asemasta, riisuu hänen yltään kaikki
paimenisilla-olon sievistelevästä maailmasta periytyneet korut, ja
tekee hänestä voimakkaan, määrätietoisen, masentumattoman
sankarityypin, joka kaikesta jylhyydestään huolimatta, luonteensa
positiivisen, optimistisen, vilppiä tuntemattoman rakenteen vuoksi
kuuluu romantiikan valoisiin olentoihin. Gebirillä ei ole oikeastaan
mitään edeltäjiä, sillä häntä on mahdoton asettaa varhaisemman
romantiikan kesyjen ja sentimentaalisten nuorukaisten rinnalle, mutta
hän on silti romantiikan nuoren sankarin tyyppi, ja suuremmalla
oikeudella kuin entiset statistit. Molemmat ovat kotoisin samalta
henkiseltä pohjalta: romantikot tunsivat vaistomaisesti, että heidän
oli täydennettävä maailmaansa yöpuolen vastakohdilla, saatava tässäkin
suhteessa luoduksi heille luonteenomainen tasapainon dualismi, ja niin
he haparoiden etsivät sopivaa valon ilmitulomuotoa. Se ei onnistunut,
ennenkuin Landorin miehekäs, sairaalloista yöpuolta vielä silloin
halveksiva ja suuria unelmia hautova runoilijasielu ikuisti Gebirissä
tämän pyrkimyksen. Vaikka tämä teos herättikin ilmestyessään ylen
pientä huomiota, osoitti seuraava aika kuitenkin pian, että se avasi
romantiikan sankarihaahmon käsittelylle uuden tien.
Se runoilija, joka tietoisesti ja selvästi rupesi kulkemaan Gebirin
viitoittamaa tietä, oli _Southey_. Ennen on jo mainittu, että hän
"löysi" Gebirin;[281] tosiasiallisesti Southey oli ensimmäinen, joka
ymmärsi tämän runoteoksen suuren kauneuden ja teki sen aikalaisilleen
tunnetuksi. Hän ilmeisesti "löysi" sen siksi, että se herätti kaikua
hänessä itsessään, ollen jonkinmoinen vastine sille romanttiselle
sävellajille, jota hän itse jo oli viljellyt ja jota hän sielussaan
tavoitteli, haaveillessaan suuria myyttirunoelmiaan. Southeyn runoelmat
onkin käsitettävä tällaisen Gebirin kaltaisen sankari-idean valossa:
rakentaessaan pitkiä ja työläitä eepoksiaan hänellä oli päämääränä
kuvata jaloutta, miehekkyyttä, urhoollisuutta, suuria pyrkimyksiä —
kaikkia ihannekuvan ominaisuuksia. Tällaisia nuoria sankareita ovat
esim. Thalaba ja Madoc. Southey tulee siis täten erään aikansa
romanttisen pyrkimyksen tulkiksi, ja siinä on pohjimmainen syy siihen,
miksi hän kaikesta huolimatta säilyy kirjallisuuden historiassa.
Käsitellessään häntä monet Englannin kirjallisuuden historioitsijat
eivät näytä löytävän kylliksi sanoja tulkitakseen hänen mitättömyyttään
ja vähäpätöisyyttään runoilijana,[282] mutta tulevat useinkin siitä
huolimatta suoneeksi hänelle runsaasti sijaa, mikä joskus tuntuu hiukan
ristiriitaiselta. Miksi sitten puhua hänestä, koska hän kerran on niin
vähäpätöinen? Kuka puolustaa enää Southeytä? Ketä vastaan väitellään?
Kannattaako enää väitellä sitä piiriä vastaan, joka teki Southeystä
hovirunoilijan? Southeyn arviointi taiteilijana on käsittääkseni
nykyään aivan turhaa, sillä hänen merkityksensä on toisaalla. Se on
siinä, että hän runollisesta keskinkertaisuudestaan huolimatta joka
tapauksessa tulkitsee erästä aikansa romantiikan kaipuuta, valoisaa
sankari-ihannetta tumman pessimistityypin vastapainoksi, tehden sen
siten, että ilman häntä hänen aikansa kirjallinen kokonaiskuva jäisi
vaillinaiseksi. Siitä johtuu, ettei häntä yksinkertaisesti voi
sivuuttaa.
Tämän valoisan sankari-ihanteen palvominen sopii muuten Southeylle. Ei
niin, että hän itse olisi ollut mikään sankariluonne; ainakaan ei hänen
hiljaisessa ja ahkeran työn täyttämässä elämässään ole siitä mitään
merkkejä, joskaan ei päinvastaisestakaan. Voisi sanoa, että hän oli
ahkeruuden ja velvollisuudentunnon sankari. Hän oli erinomaisen
kunnollinen mies ja kaikelle hyvälle altis kansalainen,[283] juuri
sellainen luonne, joka kykenemättä syventymään ihmissielun pimeisiin
onkalopuoliin ei liioin pysty ymmärtämään synnin ja lankeemuksen
traagillisuutta, vaan voi vilpittömässä mielessä lausua syntisestä
tuomioita. Hän on niin kunnollinen ja puhtautta palvova, että hän tekee
nuorista sankareistaan hyveissään yli-inhimillisiä ja sikäli myös
ihmisten keskellä löytymättömiä olentoja, jotka sangen pian lakkaavat
herättämästä mielenkiintoa, ollen yksitoikkoisia ja ikäviä. Tässä
ominaisuudessa Southeystä tulee lopuksi tuon aikansa valoisan
romanttisen ihanteen uhri: hän epäonnistuu runoilijana.
Southey oli itse täysin tietoinen ihanteensa kirkkaasta
hyveellisyydestä. Kun hän itsekin huomasi, kuinka laimeata
mielenkiintoa se herätti ja kuinka sen rinnakkaiskuva, lempeän lampuri
Abelin synkkä ja traagillinen veli Kain, Byronin mustakulmainen ja
"saatanallinen" sankari, vastustamattomalla voimalla veti kaikkien
katseet puoleensa, kylväen salamyhkäisiä epäilyksen, ivan ja
kieltämisen ajatuksia, hänet valtasi katkeruus ja suuttumus, sillä hän
näki tässä hyvän hylkäämistä ja pahan tulemista hyväksytyksi. Tämä
hyvän hylkääminen ei kuitenkaan ollut sitä, miksi Southey sitä luuli:
hän arveli, että oli hyljätty jalo moraali, vaikka tuomion oli
saanutkin huono runous; että alhainen ja rikollinen moraalinen tyyppi
oli otettu riemulla vastaan, vaikka tuon vastaanoton oli saavuttanutkin
jalo runous. Southeylle oli hänen ihanteensa moraalinen puhtaus
samaa kuin sen ehdoton runollinen kauneus, ja Byronin sankarin
moraalinen epäiltävyys samaa kuin sen runollinen arvottomuus. Tämän
harhakäsityksen vallassa ja siis perusteilla, jotka eivät johtuneet
runoilijakateudesta, Southey nousi taisteluun oman valoisan
sankari-ihanteensa puolesta Kainia, Byronia vastaan, sanellen
_Tuomionäyn_ (The Vision of Judgement) esipuheeseen ankarat sanat
"saatanallisesta runoilijakoulusta", ja saaden niihin vastauksen
Byronin samannimisessä ivallisessa runoelmassa, joka naulasi hänet
auttamattomasti hänen itsensä pystyttämään häpeäpaaluun koko maailman
naurettavaksi. Southey saa yhä vieläkin kuulla tätä naurua, vaikka
syytä olisi muistaa, että hän puhui Abelin puolesta Kainia vastaan.
Mutta kuka on milloinkaan välittänyt lempeästä Abelista? Hän on idyllin
kesy nuorukainen, kun Kain sitävastoin on suuren murhenäytelmän
päähenkilö, joka asuu jokaisessa ihmissydämessä.
3
Southey ei voinut tuntea traagillisesti, mikäli hän yleensäkään tunsi;
joka tapauksessa hän hioi tuotannostaan pois kaiken, mikä olisi
pulpahtaen ilmoille todistanut tunteen välittömyydestä. _Walter Scott_,
joka monessa suhteessa, kuten esim. romanttisten eeposten rakentelussa
ja luonteensa valoisuudessa sekä elämänsä nuhteettomuudessa ja
harvinaisessa ahkeruudessa jollakin tavalla muistuttaa Southeystä, on
häntä rikkaampi sielu runollisen tuntemiskyvyn puolesta. Se nuori
sankari, joka hänelläkin väikkyy edessään, ei ole Southeyn teoreettinen
ihannekuva, vaan todellista ihmistä läheisempi ja sikäli myös
ymmärrettävämpi ja mielenkiintoisempi. Eepoksissaan Scott on, kuten on
osoitettu, ratkaisevasti tumman sankarin lumoissa, joskaan tämä ei ole
vielä saanut kaikkea sitä sepiapigmenttiä ja niitä korpin yövärejä,
joilla Byron varusti mielihenkilönsä. Mutta siirryttyään
romaanituotantoonsa Scott täydentää henkilögalleriansa tumman henkilön
vastinekuvalla, vaalealla ja valoisalla nuorella miehellä, käytellen
heistä milloin jompaakumpaa, milloin molempia. Tässä tapauksessa tumma
sankari eroittuu vesana vanhemmasta, rikollisesta tyrannista,
säilyttäen hänen eksoottisen kauneutensa nuorennetussa muodossa, mutta
irtautuen hänen rikollisuudestaan; täten puuttuva rikosromantiikka
korvautuu intohimojen voiman ja tähdissä määrätyn traagillisen kohtalon
kautta. Tästä on hyvänä esimerkkinä Edgar Ravenswood, Hamlet-tyypin
edustaja Scottin tuotannossa. Näyttää myös siltä, kuin olisi Scottin
mielikuvituksessa ylämaan gaelilainen ikäänkuin luonnollisesti joutunut
edustamaan tummaa traagillista tyyppiä, kun taas alamaalainen tahi
englantilainen parhaiten hänen mielestään sopi vaalean sankarin osaan.
Huomattava on lisäksi, että Scott väkevän todellisuudentajunsa
ohjaamana ylipäätään välttyy liiallisesta yksikaavaisuudesta, osaten
antaa sankareilleen yksilöllistä, aikaan, tilanteeseen ja luonteeseen
kuuluvaa leimaa.
Esimerkiksi näistä kahdesta nuoresta tyypistä kelvannevat Waverley ja
Fergus Mac-Ivor, Scottin ensimmäisen romaanin nuoret päähenkilöt.
Edward Waverley tekee vaalean, jokseenkin lempeän vaikutuksen, vaipuu
mielellään romanttisiin unelmiin ja on jossain määrin Radcliffen
tyyliin tehty; kuitenkin hän on samalla miehekäs ja rohkea, pelkäämättä
antautuen mitä uskalletuimpiin seikkailuihin, jos niin vaaditaan. Se
romantiikka, joka hänen ympärilleen punoutuu, on lievähköä, antaen
lukijan jo aivan alusta saakka ruveta odottelemaan onnellista loppua
häiden merkeissä. Fergus Mac-Ivor on sensijaan kaikinpuolin
romanttisen, tumman kohtalopilven ympäröimä: hän on keskikokoista
isompi, sopusuhtaisesti kehittynyt, puettu yksinkertaisimpaan
vuorelaispukuun, joka saattaa hänen fyysilliset etunsa täysiin
oikeuksiinsa. Hänen kauniilla kasvoillaan on miehekäs ja avoin ilme,
jolle kotkan höyhenellä koristettu skottilaislakki antaa sotaisen
leiman; kasvoja ympäröivät tuuheat, korppimustat kiharat. Kulmakarvain
ja ylähuulen ylpeä kaari osoittaa hänen tottuneen käskemään ja
vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Hänen kohteliaisuutensakin osoittaa,
että hän pitää itseään huomattavana henkilönä, ja pienenkin
kiihtymyksen sattuessa hänen silmistään välähtää salama, joka ei ole
vähemmin peloittava siksi, että se on täydellisesti isäntänsä
hallittavana. Tämän ylpeän ryhtinsä hän pitää murtumattomana
mestauspölkylle saakka. Kuten tästäkin näkyy, liittyy varsinainen
sankariromantiikka, joka on ylipäätään traagillista, Scottilla
mieluiten tumman tyypin ympärille. Silloinkin, kun hän onnistuu
tekemään vaaleasta tyypistä todella romanttisen henkilön, kuten esim.
ritari Ivanhoesta tahi Quentin Durwardista, hänen mukanaan kulkee
onnellinen kohtalo, joka tekee näennäisesti uhkaavat myrskypilvet vain
sateeksi kiireellisellä matkalla lopussa tapahtuvia häitä kohti. Mutta
omistaessaan päähuomionsa tummalle tyypille hän luopi esim. Edgar
Ravenswoodin kaltaisen henkilön, jonka syvästi traagillinen kohtalo
vaikuttaa mieleenpainuvasti. Tällainen on yleispiirteiltään Scottin
osuus nuoren sankarin tyypin kehittämisessä ja käyttämisessä.
4
En tahdo tässä pysähtyä Byroniin, jonka sankarista aikaisemmin annettu
kuvaus lienee pääkohdissaan riittävä. Huomautan vain sen lisäksi, että
byronilaisen ja nuoren tumman sankarin raja usein häipyy olemattomiin;
esim. Selim on nuoruutensakin vuoksi oikeastaan lähempänä nuorta kuin
byronilaista sankaria. Erona heidän välillään on se, että nuorella
sankarilla ei luonnollisesti ole sitä menneisyyttä, joka antaa
byronilaiselle haahmolle sen mysterion; verratessa nuorta sankaria
byronilaiseen käy myös selväksi, ettei hänellä — tummalla tyypillä
— sittenkään ole huomattavampaa itsenäistä tulevaisuutta:
elämänkokemuksen lisääntyessä hän itsestään siirtyy byronilaisten
sankarien riviin, kadoten heidän joukkoonsa.
Se kirjailija, joka luonteensa ja perusominaisuuksiensa johtamana
valitsee aivan yhtä itsetiedottomasti vaalean kuin Byron oman
luonteensa mukaisesti tumman sankarin, on Shelley. Hänelläkin nimittäin
on sankarinsa, vaikka tämä ei olekaan saavuttanut samaa kuuluisuutta
kuin Byronin; ylimaallinen läpikuultavuus ja eteerisyys on tehnyt hänet
näkymättömäksi, koska hän kuvastuu sitä kirkasta ikuisuuden aatetaustaa
vastaan, joka on Shelleyn runouden ilmava ja kuulas loppuvaikutelma.
Samoin kuin Byron itse oli romantiikan tumma, on Shelley sen vaalea
sankari; molemmat projisioivat itsensä runouteensa ja tulevat toistensa
täydennyskuviksi. Shelleyn mielikuvitus luo nuoren, ylimaallisen
kauniin nuorukaisen, joka ilmavissa, väriloistoisesti romanttisissa
ympäristöissä, usein meren ja taivaan tuulien hengessä, unelmoi ja
taistelee ihmishengen korkeimman päämäärän, vapauden, puolesta. Hän
sanoo kyllä nimenomaan Laonista, että "hänen silmänsä olivat tummat ja
syvät, ja hänen kirkas otsansa, joka varjosti niitä, oli kuin
aamutaivas", ja että "hän seisoi siinä kauniina, hajallaan olevien
tummien hiuksiensa varjossa", mutta jotenkuten mielikuvitus kieltäytyy
hyväksymästä hänelle tummia värejä, vähitellen luoden hänestä kuvan,
jonka värit ovat kotoisin Shelleyn rakastamasta aamutaivaasta ja
välkkyvän ulapan valokylläisyydestä. Tämä vaaleus vahvistuu siitä
puhtaudesta ja hengen kirkkaudesta, ylimaallisesta ihanteellisuudesta,
joka on Shelleyn vertauksellisten saturunoelmien nuorelle sankarille
ominainen. Hänen aatteellinen rakenteensa ja asenteensa suuntautuu
ulospäin pahaa vastaan; hänellä ei ole omassa sielussaan sitä tulen
ympäröimää skorpionia, joka kohdistaa kuolettavan piston itseensä
huomatessaan kaikki pelastuksen tiet suljetuiksi, sitä alituisesti
kalvavaa salaista syntiä, jonka ympärillä byronilaisen sankarin ajatus
aina kiertää, ruokkien tuskaansa omalla verellään; hän on päinvastoin
omasta yksilöllisestä syyllisyystuskasta aivan vapaa, kärsien vain
ihmiskunnan onnettomuuksien vuoksi. Vaikka hän onkin katkera maailmassa
vallitsevan sorron ja kurjuuden vuoksi, ei tuo katkeruus ole
byronilaisen sankarin viiltävää, kielteiseksi pessimismiksi kasvanutta
ivaa, vaan mieluumminkin pyhää vihaa, jonka pohjana on leimuava
optimismi, järkkymätön vakaumus siitä, että kaikki onnettomuudet,
kaikki sorto ja vääryys on poistettavissa, kunhan ihmiskunta vain
päättää vapautua niistä harhoista ja ennakkoluuloista, joihin pahat
voimat ovat sen vuosituhansien kuluessa johtaneet. Tällaisena
runoilijan aatteiden esitaistelijana Shelleyn nuori vaalea sankari
kohoaa hänen taiteensa mukana korkeammalle kuin milloinkaan
aikaisemmin, tullen ihanteellisen ja ihmiskunnan onnea palavasti
haaveilevan maailmankatsomuksen vertauskuvaksi, optimismin
lujauskoiseksi hengeksi, "vapaamielisyydeksi" ehdottomassa ja
tinkimättömässä merkityksessä.
Shelleyn runouden keskittyminen tällaisen ihanteellisen nuoren sankarin
ympärille, samoin kuin eräät hänen runoutensa ulkomuotoseikat auttavat
jonkin verran ymmärtämään aina moitittua Southeytä. Landor ja hän ovat,
kuten jo on huomautettu, tämän ihanteellisen, nuoren sankarityypin
isiä, — tosiasia, joka valkenee yhä selvemmäksi, jos uskaltaa
vertailla Southeyn ja Shelleyn runoelmia toisiinsa. Southeyn
sankari-ihanne oli oleellisesti sama kuin Shelleyn; hänen runoelmansa
eivät ole tältä kannalta suinkaan vain kekseliäisyyden ja
muototaituruuden näytteitä, vaan tarkoitti hän ne vertauskuviksi
ihanteellisuuden taistelusta pahaa vastaan. Mutta Southeyllä ei ollut
sitä hengen uljuutta eikä sitä sisäistä, todistamiskiihkoista
vapaudenrakkautta, joka ei alistu hovirunoilijan siloiteltuihin
säkeisiin, vaan purkautuu ilmoille Herkuleen nuolina, jotka armotta
tappavat pahuuden kammottavat kotkat, ja siksi hän ei saanut nuorta
sankariaan tulkituksi pysyväisellä ja korkealla tavalla. Shelley täytti
sen, mikä Southeyn työstä puuttui, ja niin oli romantiikan nuori
sankari tullut aikansa ihanteellisimman kaipuun ja jaloimman
pyrkimyksen, milloinkaan sammumattoman tulevaisuudentoiveen runollisen
kauniiksi, usein utuiseksi ja haaveisiin häipyväksi, mutta silti
korkean taiteelliseksi vertauskuvaksi.[284]
5
Tämä on romantiikan nuoren sankarin elämänkaari pääpiirteissään; se,
minkä siihen voisi lisätä, siirtyisi jo kauemmaksi eri vivahdusten ja
yksityiskohtien alalle kuin mitä tässä on tarpeellista. Luokaamme nyt
silmäys nuoreen sankarittareen saadaksemme nähdä, minkälainen oli
romantikon neito-ihanne.
Hänestä on jo ollut puhetta Walpolen, Reeven ja Radcliffen
yhteydessä, tuosta erinomaisen siveästä ja säädyllisestä, kauniista,
ihanteellisesta ja alituisesti ahdistelun esineenä olevasta nuoresta
neidosta, jonka sentimentaalisuus on aivan tavaton. Jo silloin
huomautettiin, että hänen syntyperänsä on parhaiten etsittävissä
Pamelan sukupuusta, lisättynä hengähdyksellä paimenidyllien
sievistelevästä maailmasta. Onhan Radcliffen sankaritar myös usein kuin
Watteaun taulu, jossa siveä ja kaikkia muodon ja sopivaisuuden
vaatimuksia noudattava kaarikaulainen rokokooneito peräytyy kuin
säikähtynyt joutsen, kun rakastaja ilmeisesti käy liian painokkaasti
helliä esityksiään alleviivaamaan. Tahtoisi mielellään kirjoittaa
nuoren sankarittaren synnyn Shakespearen nimen alle kirjallisuuden
historian suureen kantaluetteloon, mutta siihen ei ole olemassa täysin
riittäviä perusteita. Tosinhan kyllä esim. Cymbelinen Imogenessä on
jotakin myöhemmän romantiikan haaveilemaa enkelimäistä siveyttä ja
suloa, ja ovathan Shakespearen nuoret neidot joka ainoa ylen
romanttisia, mutta siitä huolimatta on heidän ja myöhemmän romantiikan
neitojen välisessä sukupuussa — yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta
— aukko. Tämän aukon muodostaa rokokoon kaino sievistely ja
puritaaninen siveellisyys, josta Shakespearen neidot ovat terveessä,
häävuodetta kainostelematta kaipaavassa verevyydessään täysin vapaat.
Tässä suhteessa Shakespearen neidot ovat renessanssin realismin,
terveen aistinautinnon ja elämänilon edustajia, mutta romantiikan
nuoret sankarittaret taas sairaalloisempaan haavemaailmaan kuuluvia.
Viitaten aikaisemmin sanottuun huomautan siitä nuoren sankarittaren
ulkomuodollisesta ja luonnettakin koskevasta tyyppijaoittelusta, joka
esiintyi jo Walpolella Matildan hentona ylimaallisena alttiutena ja
Isabellan reippaana päättäväisyytenä, ja jonka Radcliffe kehitti
täydellisemmäksi luoden vaaleat, sinisilmäiset Emilynsä ja
tummakiharaiset, yösilmäiset Juliansa. Edellisestä tyypistä huokuu
jonkinmoista hienoa naisellisuutta, altista ja uhrautuvaa
äidillisyyttä, joka taistelee elämänkamppailunsa alistumisella ja
kyyneleillä, hienon haikealla resignatiolla, ja jolle lempi on kaikkea
muuta taivaallista, mutta ei intohimoa. Jälkimmäinen edustaa runollista
lennokkuutta, itsenäistä ja vastustushenkistä kaunotarta, joka tuntee
syvästi, vaatii itselleen vapautta ja valinnan oikeutta, eikä ole kylmä
lemmen intohimollekaan. Tämä jako kahteen vastinekuvaan on nuoren
sankarittaren vaiheissa samana yhteisenä piirteenä kuin nuoren
sankarinkin.
Tätä pitemmälle ei Radcliffe hänen kehityksessään päässyt. Hänestä
kuvastuu kirjailijattaren oma, hiljainen ja haaveileva sielu, voimatta
kohota sen korkeampaan aatteellisuuteen kuin mitä mahtuu puhtaaseen
lempeen ja surumieliseen, tunteelliseen "iltahelkähdelmään". Lewisin
varsinainen nuori sankaritar Antonia ei ole sankaritar ollenkaan, vaan
vielä lapsi, nukkemainen olento, joka täydelleen maailman pahuudesta
tietämätönnä joutuu rikoksen uhriksi. Hänessä herättää mielenkiintoa
lapsen enkelimäinen puhtaus ja se, että hänessä saattaa huomata
nuorukaisen yrityksen koettaa sanoin tehdä eläväksi mielikuvaa
koskemattomasta, puoleksi auenneesta neidosta. Tämä voi olla hyvin
kaunista, mutta kieltäytyy olemasta erikoisemman romanttista; Lewishän
käyttikin melkein kaikki romanttiset värinsä maalatessaan demoonisen
naisolentonsa Matildan kuvaa, jättäen kuitenkin sen verran jäljelle,
että kykeni romaaninsa lopulla luomaan terveen ja miellyttävän
naistyypin, Walpolen Isabellan vastineen, Virginian, joka pian keksii
keinot, joilla Antonian sulho Lorenzo saatiin lohdutetuksi.
Tämän jälkeen nuoren sankarittaren tyyppi seuraa rinnakkaisolentona
nuorta sankaria. Landorin ja Southeyn runoelmissa hän on tämän rinnalla
ja rakastettuna osallisena samoissa taisteluissa ja samojen aatteiden
kannattajana, siirtyen jo heillä, ja varsinkin Shelleyllä, kokonaan
pois kaikesta todellisuudesta. Hän on runollinen näky, läpikuultavan
kirkas ja puhdas, jonkinmoinen taiteen konseptsioni, joka edustaa
heidän kauneus-unelmainsa synteesiä ja heidän maailmankatsomuksensa
sydänhermoa. Naisena hän on naisellisen, ruumiillisuudesta vapaan
kauneuden kirkastettu olemus, aateolentona hän on vapauden taisteleva
hengetär, joka liitää ihmiskunnan edellä onnea kohti. Cythna
"liikkui tämän maan pinnalla kirkkauden olentona — kuin kasteisen
aamun säteilevä pilvi, joka vaeltaa poluttoman äärettömyyden
sini-avaruudessa; — hän näytti minusta, kun hän kasvaessaan rinnallani
yhä kaunistui, kuin joltakin kuolemattoman unelman kirkkaalta varjolta,
joka myrskyn uinuessa käy elämän tumman virran aalloilla". Tällaisena
nuori sankaritar on Landorin keksintö ja Shelleyn kohottama korkeaan
vertauskuvalliseen kirkkauteensa, ja tällaisena lopuksi Dante Gabriel
Rossetti ylentää hänet dantemaiseksi taivasolennoksi, Beatriceksi,
kauneuden eteeriseksi vertauskuvaksi, tulkiten mielikuvaansa runossaan
_Siunattu neito_ (The Blessed Damozel):
The blessed damozel leaned out
From the gold bar of Heaven;
Her eyes were deeper than the depth
Of waters stilled at even;
She had three lilies in her hand,
And the Stars in her hair were seven.
6
Walter Scott liittyy nuoren sankarittaren kuvauksessa Radcliffen
tyyppeihin, eritoten mitä tulee ulkomuodollisiin seikkoihin.
Läpikäyvänä piirteenä hänen romaaneissaan on neitojen jakautuminen
vaaleaan ja tummaan tyyppiin, melkeinpä vielä selvemmin kuin nuoren
sankarin kohdalla. Waverleyn Rose Bradwardine on nuottiavain tähän
duurissa kulkevaan neitosäveleeseen, samoin kuin Flora Mac-Ivor tummaan
ja traagilliseen molliin. Rose, "Tully-Veolanin ruusu", oli "hyvin
kaunis tyttö, skotlantilaista tyyppiä, s.o. hänen kullankellertävä
tukkansa oli erinomaisen tuuhea ja hänen hipiänsä yhtä valkoinen kuin
hänen vuoriensa lumi. Hän ei kuitenkaan ollut kalpea eikä miettivän
näköinen, vaan oli ilmeeltään kuten luonteeltaanko vilkas. Hänen
kasvonsa olivat niin läpikuultavan puhtaat, että pieninkin tunteen
ailahdus sai veren virtaamaan sekä niihin että hänen kaulallensa.
Vaikka hän olikin tavallista kokoa pienempi, oli hänen vartalonsa
erikoisen sopusuhtainen; hänen liikkeensä olivat keveät, sirot ja
luonnolliset". Flora Mac-Ivor esitetään seuraavalla romanttisella
tavalla: "Täällä Waverley löysi Floran kuin jonkin Poussinin maiseman
rakastettavan koristeolennon katselemassa putousta. Kahden askeleen
päässä taampana oli Cathleen, kädessään pieni skotlantilainen harppu,
jonka soittotaidon Rory Dall, eräs läntisten vuorimaiden viimeinen
harpputaituri, oli Floralle opettanut. Laskeva aurinko valaisi
kirkkaasti ja monin vivahduksin Waverleyn ympäristöä, näytti antavan
Floran katseen ilmehikkäälle tummuudelle yli-inhimillistä loistetta ja
korotti hänen kasvojensa rikasta kauneutta sekä hänen ihanan vartalonsa
arvokkuutta ja suloa. Edward ei ollut mielestään milloinkaan, ei edes
ihanimmissa unissaankaan, voinut kuvitella olentoa, joka olisi ollut
niin sanomattoman mieltäkiinnittävä ja rakastettava". Kun tämä näky
avautui Waverleylle paikalla, jolle vuoripuron pauhu, kristallikirkas
suvanto, tummat kalliot ja niiden välissä kasvavat puut ja pensaat
antoivat sekä jylhää että myös pehmeätä romantiikkaa, voi ymmärtää,
kuinka ihastuneella mielellä kirjailija on tätä kohtausta kuvannut. Kun
sekä Rose että Flora vielä lisäksi ovat musikaalisia, soittaen molemmat
harppua ja laulaen sopivissa kohdissa vanhoja ballaadeja ja
kansanlauluja, sekä ovat eteviä naisten muissakin siroissa taidoissa,
käy ilmeiseksi, että Scott on perinyt heidän alkukuvansa Radcliffen
maailmasta.
Kuten sanottu, on Scott jokseenkin johdonmukainen tässä jaossaan
tummiin ja vaaleisiin. Esimerkkinä voidaan hyvällä syyllä vielä mainita
Ivanhoen traagillinen sankaritar Rebecca, ja sen vaalea, ylevä,
kuninkaallinen saksilaiskaunotar Rowena. Romantiikka viivähtää aina
mieluiten Rebeccan vaiheilla, jättäen Rowenan kylmempänä ja tyynempänä
odottamaan luonnollista ja onnellista loppupäätöstä. Mutta tämä jako
kuvaa kuitenkin vain Scottin sankaritar-ihanteen ulkoisia piirteitä,
ilmaisematta pää-asiaa.
Vaikka Scott olikin täysiverinen romantikko, oli hän samalla myös
erinomaisen tervehenkinen ja teräväsilmäinen todellisuuden ihminen.
Hänen romaaneissaan esiintyy sarja tyyppejä, joiden kuvaaminen sillä
luonnollisuudella ja eloisuudella esim. puhetavan pienimpiä käänteitä
myöten kuin millä hän sen tekee, olisi mahdotonta ilman todellisuudessa
tapahtunutta yksityiskohtaisen tarkkaa huomioiden tekoa ja ilman
harvinaisen hyvää muistia. Nämä tyypit, skotlantilaiset akat,
kerjäläiset, vuorelaiset, maanviljelijät, virkamiehet, eivät ole mitään
mielikuvituksen tuotteita, vaan henkilöitä Scottin omasta
kokemuspiiristä, ja niitä käsittelevät puolet Scottin tuotannossa ovat
uudenaikaisen, realistisen kansankuvauksen ensimmäisiä ilmiöitä ja
saavutuksia. Scottin realismi ansaitsee todellakin tässä suhteessa
tuon nimen paljoa paremmalla syyllä kuin veijariromaanien
"todellisuuskuvaus", joka realistisesta sävystään huolimatta on alkuaan
kansansaduston piiriin kuuluvaa kepposromantiikkaa. Scottin
kansankuvaukselle antaa vielä erikoisen syvyyden ja uudenaikaisuuden
leiman se vahva, elämää ymmärtävän huumorin kannattama myötätunto,
jolla hän näihin kuvattaviinsa suhtautuu ja joka paljastaa niiden
repaleisen viitan tahi muuten vaatimattoman asun alta arvoa ansaitsevan
ihmisen ja lähimmäisen.[285] Tämän todellisuustajunsa, myötämielensä ja
rakkautensa yhteistä kansaa kohtaan Scott nyt siirtää nuoreen
sankarittareensakin, ja kun hänen miehekäs, ritarillinen luonteensa
muutenkin unelmoi nuoresta naisihanteesta, syntyi näistä molemmista
pyrkimyksistä neidon tyyppi, joka ei enää kuulu Radcliffen Emilyihin
eikä Julioihin, ei ole mikään ritarilinnan neito eikä tummakiharainen
tradition kaunotar, vaan verevä ja terve, luonnollinen ja inhimillinen
skotlantilaistyttö, esim. sellainen kuin _Jeanie Deans Mid-Lothianin
sydämessä_ (The Heart of Mid-Lothian). Scott ei anna hänelle mitään
romanttisia olemuksen ja ulkomuodon tunnusmerkkejä — Jeanie on pieni
ja vaatimaton, kesakkoisilla, päivettyneillä, ei aivan säännöllisillä
kasvoilla miellyttävä ilme —, vaan kuvaa hänet selvällä
asiallisuudella siksi, mikä hän on: köyhän, mutta ankaran
puritaanisen vuokraajan tytär, jolla ahkeran työn ja lukemattomien
velvollisuuksiensa, alituisen toisten hyväksi uhrautumisen ohessa on
perin vähän aikaa ja tilaisuutta mihinkään romanttisiin unelmiin.
Tällainen romanttinen unelma tulee kuitenkin hänen toteutettavakseen
todellisessa elämässä: kun kuolemantuomio uhkaa hänen sisarpuoltansa
Effietä, jota syytetään lapsenmurhasta, eikä se näytä olevan
vältettävissä, päättää Jeanie hädässään tehdä sen, "mikä sopii
sisarelle, tyttärelle ja kristitylle naiselle", ja lähtee yksin ja
vastoin kaikkien mahdottomaksi tekeviä neuvoja ja estelyjä taivaltamaan
Lontooseen, pyytääkseen kuninkaalta ja kuningattarelta armoa
sisarelleen. Purkaen kihlauksensa, koska ei katso itseään osallisena
sisarensa häpeään sopivaksi kenenkään puolisoksi, Jeanie suorittaa
seikkailurikkaan matkan ja saavuttaa selvällä järjellään, lapsellisella
luottamuksellaan, naivilla suloudellaan ja skotlantilaisella
murteellaan sen, mitä kaikki olivat pitäneet mahdottomuutena.
Tässä kaikessa Jeanie kuvastuu erinomaisen inhimillisenä, kirkkaana ja
hyvänä olentona, jonka luonteen pääpiirteenä on todellinen sankaruus
elämän onnettomuuksien ja vaikeuksien voittamisessa. Näillä
henkilökuvauksillaan Scott käsittääkseni saavuttaa korkeimman asteensa
taiteilijana, johdattaen alkuaan utuisen ja kaavamaisen romanttisen
henkilönuken siihen yksilöllisyyden piiriin, josta lähtien esim.
Charles Dickens sittemmin rakensi omat henkilökuvansa. Näin siis nuori
sankaritar Scottin kautta kehittyy vereväksi todellisuudeksi, kulkien
toista äärimmäisyyslinjaa kuin sisarensa, Southeyn ja Shelleyn
eteerinen aatesankaritar.
7
Byronin nuori sankaritar eroaa yllä esitetyistä siinä, ettei hänellä
ole mitään aatteellista kutsumusta; hänen ainoa aatteensa on rakkaus,
todella romanttinen, äkkiä syttyvä, polttava intohimo, jonka hyväksi
hän elää ja kuolee. Varsinkin itämaisissa runoelmissaan Byron esittää
sarjan näitä intohimoisten unelmainsa ja kokemustensa kuvia, nuoria
neitoja, jotka runollisella tuhlaavaisuudella kerrotun kauneutensa,
ylen romanttisen ympäristönsä ja murheellisen kohtalonsa vuoksi
jättävät mieleen vaikutelman etelän säkenöivästä tähtiyöstä, haaremin
lumosta, luvattoman lemmen sulosta, surevasta kypressistä ja haudan
valkeasta marmoripaadesta. Byron on nuoren sankarittaren trubaduuri,
jonka luuttu ja laulu heläjävät etelämaisen lemmen intohimosta ja
uneksivat kaunottaresta, jonka polttava katse välähtää hunnun, haaremin
ja parvekkeen suloisia salaisuuksia kätkevän verhon takaa.
"Hänen silmäinsä tummaa suloa olisi turhaa koettaa kuvata; katso
gasellin silmiä, niin mielikuvituksesi saapi tehokasta apua, sillä ne
olivat yhtä suuret ja kaihoavan tummat, erona vain se, että joka
säkenestä, joka välähti luomen alta kirkkaana kuin Giamschidin
jalokivi, loisti sielu". Näin kuvaa Giaour Leilaansa, Circassian
tytärtä, joka liikkui vertaistensa joukossa kuin joutsen aalloilla.
Abydoksen morsian on yhtä "kaunis kuin hän, joka lankesi ensiksi
ihmisten joukosta hymyillessään peloittavalle, mutta rakastettavalle
käärmeelle, jonka kuva silloin leimautui hänen sieluunsa". Hän on
"häikäisevä kuin liian pian katoava näky, pehmeä kuin haudatun lemmen
muisto, ja puhdas kuin lapsen rukous". Tällainen on Zuleika, jonka
kauneudesta puhuessaan runoilija puhkeaa sanomaan: "Kuka ei ole
kokenut, kuinka heikkoja sanat ovat silloin, kun on ikuistettava
kauneuden taivaallisen säteen yksi välähdys!" Haltioituneena tästä
mielikuvastansa runoilija laulaa hänen kohtaloansa, kuoloa lemmen
tähden, säkeillä, jotka sentimentaalisuutta lähenevällä sisällöllään ja
itämaisen murheen vaikuttavilla kuvilla varmaankin traagillisesti
värähdyttivät hänen oman ja myöhemmänkin ajan romanttisesti
lemmenjanoisia sydämiä. Runollisina murheen vertauskuvina silloin
painuivat ihmisten mieleen "surullisen synkkä, mutta elävä kypressi,
joka ei kuihdu, vaikka iankaikkinen murhe asuu sen joka oksassa ja
lehvässä"; "valkoinen ruusu, joka yksinäisessä, nöyrässä kalpeudessaan
näyttää itse epätoivon istuttamalta, eikä kuihdu, vaan kukkii aina
huomenna uudelleen"; "satakieli, jonka laulu on kuin hourien soittoa,
ja jonka kuulijat eivät voi lähteä pois, vaan tahtoisivat aamunkin
tullen kuulla sitä, itkeä ja valvoa"; "valkoinen marmori, jonka äärellä
murheen kukka kukoistaa yksinäisenä ja kasteisena, kylmän puhtaana ja
kalpeana kuin itkevän kauneuden poski murheen tarinaa kuullessaan".
Medora, Conradin rakastettu, elää samoin vain yksin hänelle, ja kun
Conradin on heti tultuansa lähdettävä, "hänen suurten lemmekkäiden
silmiensä hellä sini jäätyi hänen tuijottaessaan tyhjyyteen". Medoran
silmät ovat syvän siniset, silmäripset pitkät ja tummat, ja tukka
vaalea. Gulnare, Seyd-pashan lemmikkipuoliso, on tummasilmäinen ja
kastanjatukkainen kaunotar, joka syttyy intohimoon ensi silmäyksellä ja
murhaa pashan vapauttaakseen Conradin. Käytellen milloin tummia,
milloin vaaleita värejä kuvatessaan sankarittariensa ulkomuotoa Byron
antaa heille kaikille rintaan lemmen polttavimman, kaikki vaativan ja
kaikki uhraavan intohimon, joka johdattaa heidät pelkäämättöminä
kuolemaankin. Tässä Byron on romantikkonakin uutuus, romanttisen
rakkauden päärunoilija, joka kohottaa nuoren sankarittaren keskeiseksi
motiiviksi värikkäässä intohimon maalauksessa, tarvitsematta ja
haluamatta sen lisäksi mitään muuta aatetta. Nuoren sankarittaren kuva
tulee tästä hyvin hedelmälliseksi ja oleelliseksi tekijäksi Byronin
runoudessa, hänen sankarinsa välttämättömäksi rinnakkais-olennoksi.
Kaikki ne romanttiset lupaukset, jotka sisältyivät Radcliffen
mielikuviin nuoresta neidosta, Byron hänestä irtautuen toteutti joka
suhteessa.
8
Kaikesta edellä sanotusta käynee selville, että nuori sankari ja
sankaritar sittenkin, eräänlaisesta taustaansa häipymisestä huolimatta,
edustavat tärkeätä puolta romanttisen kirjailijamielikuvituksen
maailmasta. Mitä sitten tulee muihin, jo käsitellyistä yhä taampana
esiintyviin henkilöihin, tyydyn siinä suhteessa vain lyhyeen
huomautukseen. Radcliffen linnojen vanha hovimestari ja yleensä suvun
vanha, uskottu palvelija, oli onnistunut keksintö, jolla osoittautui
olevan sangen sitkeä elinvoima. Tämä suvun vanhoja traditioita
rakastava ja niitä voimainsa mukaan ylläpitävä vanhus tulee tärkeäksi
useille kirjailijoille ei vain käyttökelpoisena välikappaleena juonen
mutkien selvityksessä, vaan myös hyvänä kanavana, jota myöten valuttaa
kirjan sivuille huumorin välkettä. Esimerkiksi tästä sopii varsin
hyvällä syyllä Walter Scott, joka purkaa suuren osan huumoriaan
tällaisten henkilökuvien kautta; onhan Ravenswoodin rappeutuneen linnan
vanha hovimestari ainoa, joka samalla kertaa sääliä ja hymyä
herättävällä esiintymisellään valaisee surumielisen humoristisesti
kirjan muuten niin synkkiä sivuja. Ja olisihan Ivanhoe muuatta
onnistunutta henkilökuvaa köyhempi, ellei sikopaimen Gurth, jossa
tuntuu häivähdystä aina Odysseiasta saakka, tanakalla ja takkuisella
olemuksellaan, uskollisuudellaan nuorta herraansa kohtaan ja lisäksi
vielä uskollisella koirallaan sitä rikastuttaisi. Ehkäpä juuri
romantiikan idea suvun ja sukulinnan vanhasta palvelijasta osaltaan
johdatti Scottin ymmärtämään näiden jo mainittujen kansanomaisten
tyyppien käyttökelpoisuuden. Vanhan palvelijan sitkeästä
elinvoimaisuudesta on todistuksena esim. ukko Saveljitsh Pushkinin
Kapteenin tyttäressä. Esimerkki on todistusvoimainen siksi, että
Venäjän sen ajan kirjallisuus oli haarautunut Euroopan romantiikasta,
vaikkakin uskollisen palvelijan aihe saattoi olla venäläisissä oloissa
muutenkin tuttu.
Muistaen Walpolen vilkkaan Biancan huomautan, että vaikka lörpöttelevä
kamarineito ei ollutkaan mikään alkuperäinen keksintö, hän kuitenkin
tuli romantikoille varsin tärkeäksi ja käyttökelpoiseksi henkilöksi,
joka oli sopiva edustamaan naivia ja iloista naisellisuutta, ja jota
saattoi kehitellä olosuhteiden vaatimusten mukaisesti pikkuviattomaan
tyyliin ja sangen moneen vivahdussuuntaan. Sankarittaren korkeasti
romanttisen olemuksen ja aatelennon rinnalla Bianca-tyyppi esiintyy
terveellisenä vastapainona, miellyttävän välittömänä ja luonnollisena
tytönheilakkana, joka korvaa puuttuvan aatesuuruutensa inhimillisellä
ja luonnollisella kelpoisuudella viattomiin lemmenseikkailuihin, mikä
harvoin vaikuttaa lukijoihin vastenmielisesti. Eräältä puoleltaan hän
saattaa olla luonnoksena siihen maalaistyttöön, joka avomielisellä ja
ujostelemattomalla luonnollisuudellaan saattaa sievistelevät kuulijansa
hämille.
Romantiikan henkilögalleria sisältää luonnollisesti vielä paljon
muitakin henkilökuvia, mutta koska ne siirtyvät enimmäkseen
kirjailijain yksityiseksi omaisuudeksi, suostumatta yleistymään
huomattavammin läpikäyviksi piirteiksi, sivuutan ne tässä. Kaikesta
siitä, mitä romantiikan henkilöistä edellä on sanottu, käynee
toivottavasti riittävän selväksi, että romantiikka loi itselleen omat
henkilönsä, joiden sielunelämän, tekojen ja kohtaloiden kuvauksilla se
koetti tulkita hämärästi tuntemiaan kauneuskuvia, fantastisia unelmiaan
ja elämänymmärrystään.
* * * * *
Siitä laajasta aineistosta, jota edelliset luvut esittävät, käy nyt
riittävillä perusteilla selväksi, että n.s. kauhuromantiikan keskeiset
aiheet ja tärkeimmät mielikuvat ikäänkuin huomaamatta, aikaansa ja
ilmapiiriin kuuluvina, siirtyivät niille kirjailijoille, jotka luovat
Englannin suuren romantiikan. Se mikä alkuaan on ollut raakaa ja
alkeellista, esiintyy nyt alkuperäisistä rajoituksistaan vapautuneena,
suuremman runollisen kyvyn jalostamana ja aatteellisesti kehittyneemmän
hengen kannattamana kuva- ja ajatuspiirinä, joka vapautumisensa
tunnossa kasvattaa itsestänsä uutta rikkautta.
X