1
Legenda Vaeltavasta juutalaisesta on merkitty muistiin hyvin aikaisin.
Varhaisin kirjallinen tieto siitä on englantilaisen P. Albanuksen
luostarin munkin _Rogervon Wendowerin_ (k. 1237) teoksessa _Flores
Historiarum_, joka on luomisesta alkava ja vuoteen 1235 j.Kr. jatkuva
kronikka. Vuoden 1228 kohdalla hän kertoo, että silloin saapui
Englantiin eräs "armenialainen arkkipiispa", joka muka oli omin silmin
nähnyt tuon kuuluisan henkilön, ihmisen, joka oli ollut Jeesuksen
kuoleman näkijänä ja eli vielä. Piispa oli aterioinut hänen kanssaan
vähää ennen matkaansa. Hän oli ollut Pilatuksen portinvartijana ja oli
hänen nimensä Cartaphilus; kun Jeesusta vietiin tuomiopaikalta hänen
ohitsensa, löi hän vapahtajaa nyrkillä selkään sanoen: "Mene nopeammin,
Jeesus, mene nopeammin, mitä viivyttelet". Silloin Jeesus katsoi häneen
paheksuen (severo oculo) ja sanoi: "Menen kylläkin, mutta sinun on
viivyttävä siksi, kunnes tulen". Pian sen jälkeen Cartaphilus
kastettiin ja sai nimen Josef. Hän elää aina, mutta joka sadan vuoden
kuluttua hän sairastuu, vaipuen lopuksi lovetilaan, josta toivuttuaan
hän on jälleen sama kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies kuin Jeesuksen
kärsimyksen aikana. Hän muistaa kaikki Jeesuksen kärsimystä ja
ylösnousemista koskevat seikat ja on hyvin vakava ja pyhä henkilö.
Toinen saman luostarin munkki, _Mattheus Parisiensis_ (k. 1259), otti
omaan teokseensa (_Chronica maiora_) Wendowerin kertomuksen
sellaisenaan.
Legendan raamatullinen pohja — tarkastaakseni tarinaa ensiksi sen
valossa[211] — on löydettävissä Matteuksen evankeliumin 16 luvun
viimeisestä värssystä, joka kuuluu: "Totisesti minä sanon teille: tässä
seisovien joukossa on muutamia, jotka eivät maista kuolemaa, ennenkuin
näkevät Ihmisen Pojan tulevan kuninkuudessaan". Tämän salaperäisen
ennustuksen kohdistaa toinen Raamatun paikka nimenomaan Jeesuksen
rakkaimpaan opetuslapseen, Johannekseen, kuten näkyy Johanneksen
evankeliumin 21 luvun 21-23 värssyistä: "Kun Pietari hänet
(Johanneksen) näki, sanoi hän Jeesukselle: 'Herra, kuinka tämän käy?'
Jeesus sanoi hänelle: 'Jos tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes
tulen, mitä se sinuun koskee?'" Jälkimaailma kuitenkin kieltäytyi
panemasta huomiota Jeesuksen ehdollisiin sanoihin "jos tahtoisin" ja
uskoi, että Jeesuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen, oli määrä
elää Vapahtajan toiseen tulemiseen saakka. Ja vaikka aika osoitti tämän
erehdykseksi, ei tuosta uskosta sittenkään luovuttu: Johannes oli muka
haudassaan elävänä tahi oli noussut sieltä ja eli salassa edelleen
Jeesuksen sanojen ja opin todistajana. Tämä usko on ollut niin sitkeä,
että esim. Englannissa esiintyi vielä 17:nnellä vuosisadalla
lahko, joka uskoi Johanneksen tulon kautta tapahtuvaan kirkon
uudistukseen.[212]
Mutta jo ennenkuin tämä Jeesuksen sana tuli evankeliumeista tunnetuksi,
oli ollut olemassa vanha itämainen tarina, joka on liittynyt Buddhaan
ja sisältää samaa. Sen mukaan eräs Buddhan oppilaista, nimeltä Pindola,
rikkoi mestarinsa tahtoa vastaan ja sai häneltä määräyksen, ettei hän
"pääse Nirvanaan täydellisesti niin kauan kuin laki on olemassa". Tämän
mukaisesti Pindola jäi elämään todistuksena mestaristansa ja oli hän
elossa vielä kuningas Asokan aikana. Legenda on kerrottuna sekä
kiinalaisessa että buddhalaisessa kirjallisuudessa. Buddhalaisten
munkkien levittämänä se on kulkeutunut länteen, kunnes saapui
Palestinaan ja kutoutui siellä Jeesuksen kärsimyshistorian ympärille
syntyneeseen tarinapiiriin, kuvastuen lopuksi evankeliumeissakin. Sen
itämaisesta alkuperästä todistaa sekin, että se on tavattavissa
Koraanistakin: sen johdosta, että Moseksen ystävä Sameri on ottanut
osaa kultaisen vasikan tekoon, Moses tuomitsee hänet ikuisesti
harhailemaan maan päällä, kuume ja rutto seuralaisenaan, — toisinto,
jossa vaellusmomentti esiintyy selvempänä kuin Buddhan tarinassa.
Kysymys on siis ikivanhasta itämaisesta legendasta.
Näin syntyi kristillinen legendapiiri jatkuvasta elämästä, keskuksena
apostoli Johannes. Mutta eräs Raamatun paikka ohjasi mystillistä
kuvittelua toisaallekin. Johanneksen evankeliumin 18 luvussa,
22-23:nnessa värssyssä kerrotaan: "Mutta kun Jeesus oli tämän sanonut,
antoi eräs käskyläinen, joka seisoi vieressä, hänelle korvapuustin
sanoen: 'Niinkö sinä vastaat ylimmäiselle papille?' Jeesus vastasi
hänelle: 'Jos puhuin pahasti, niin näytä toteen, että se on pahaa;
mutta jos puhuin oikein, miksi minua lyöt?'" Kristillinen harmi
tällaisen julmuuden johdosta sai aikaan kuvittelusarjan siitä
rangaistuksesta, joka olisi moisen teon mittainen, ja niin syntyi
legendapiiri Jeesuksen lyöjästä, joka ikuisesti saa maan alla kiertää
sitä pilaria, johon Jeesus oli sidottu, kun häntä ruoskittiin. Lopuksi
ruvettiin miettimään, kuka tämä Jeesuksen lyöjä saattoi olla, ja
Johanneksen evankeliumin 18 luvun 10:nnessä värssyssä esiintyykin erään
tällaisen "käskyläisen" nimi: "Niin Simon Pietari, jolla oli miekka,
veti sen ja iski ylimmäisen papin palvelijaa ja sivalsi häneltä oikean
korvan; ja palvelijan nimi oli Malkus". Hänestä tulee nyt Jeesuksen
lyöjä, jonka teko joutuu sitäkin synkempään valoon, kun Jeesus oli
Getsemanessa juuri ennen parantanut hänen korvansa. Tämä legenda kuvaa
siis jatkuvaa elämää rangaistuksena eikä palkintona, kuten Johanneksen
legenda. Näiden molempien linjojen yhtymästä, pohjana ikivanha tarina
ikuisesta vaeltajasta, joka oli voinut levitä länsimaihin ristiretkien
aikana, näyttää Vaeltavan juutalaisen tarina syntyneen. Se, että
Vaeltava juutalainen esiintyy (espanjalaisissa tarinoissa) otsallaan
Herran kirouksen merkki, palava risti, osoittaa mielestäni myös Kainin
tarinan vaikutusta. "Kulkijan ja pakenevaisen pitää sinun olla maan
päällä", kuului Herran kirous ja "Herra pani merkin Kainiin, ettei
kukaan häntä tappaisi, joka hänet löytäisi".[213]
Mattheus Parisiensiksen kronikassa esiintyvä nimi Cartaphilus viittaa
nimenomaan Jeesuksen rakkaimpaan opetuslapseen, Johannekseen, joka
"lepäsi hänen rinnoillaan", sillä merkitseehän Cartaphilus "paljon
rakastettua". Toisissa myös jo 13:nnen vuosisadan legendoissa tuo
salaperäinen olento esiintyy suorastaan nimellä Johannes, mutta
liikanimenä hänellä on niissä "Buttadeus", jonka hiukan hämäräperäisen
sanan alkuosan Gaston Paris selittää johtuneen italiankielisestä
sanasta "buttare" (= heittää, lyödä). Buttadeus merkitsisi siis
"Jeesuksen lyöjää" ja siten nimi "Johannes Buttadeus" kuvaisi hyvin
yllämainittujen kahden legendapiirin yhtymistä: molemmat ovat
osallisina nimessä ja ikuisesti jatkuvassa elämässä, joka Malkuksen
legendan mukaan esitetään rangaistuksena. Näin legenda jatkaa
elämäänsä, milloin Malkuksen, milloin Cartaphiluksen ja Johannes
Buttadeuksen muodossa, erillisenä tahi yhtyneenä, ja päähenkilö eri
maissa eri nimisenä; ylipäätään se näyttää olevan Italian ja Espanjan
kansantarinoiden rakastama kasvatti. Saksassa esim. se on
tuntemattomampi, kunnes 17:nnen vuosisadan alussa, jolloin
Antikristuksen ja maailmanlopun pelko valtasi Euroopan, siellä muun
ihmekirjallisuuden joukossa ilmestyi myöskin _Lyhyt kuvaus ja kertomus
eräästä juutalaisesta nimeltä Ahasverus_ (Kurtze Beschreibung und
Erzehlung von einem Juden mit Namen Ahasverus, 1602). Tässä kirjasessa,
josta ilmestyi monta eri painosta, kerrotaan, kuinka eräs piispa oli
1542 tavannut Hampurissa, muutamassa kirkossa, noin 50-vuotiaan miehen,
joka erikoisuudellaan oli herättänyt hänen huomiotaan. Hän oli ollut
suurikokoinen, hiukset riippuen olkapäille saakka, avojaloin, housut
repaleina ja hartioilla maahan saakka ulottuva viitta. Kysyttäessä hän
oli ilmoittanut olevansa Jerusalemin suutari Ahasverus, joka oli
kieltänyt Jeesusta tämän ollessa menossa Golgatalle lepäämästä hänen
talonsa edustalla ja tullut sen johdosta tuomituksi ikuiseen
vaellukseen. Tämä teos tekee nyt Ahasveruksen legendan tässä muodossa
hyvin kansanomaiseksi ja tunnetuksi, aiheuttaen aikain kuluessa suuren
määrän kirjallisuutta puolesta ja vastaan. Siinä esiintyvä nimi
Ahasverus on otettu Raamatusta, jossa sillä tarkoitetaan Persian eri
hallitsijoita, Esterin kirjassa esim. Kserksestä.[214] Ranskassa
esiintyy Vaeltava juutalainen tässä saksalaisen kansankirjasen
antamassa muodossa vuodesta 1604. Erikoisen huomattava on eräs painos
nimeltä _Vaeltavan juutalaisen ihmeellinen historia_ (Histoire
admirable du Juif Errant), jossa vaeltajan elämänkuvaan liittyy
muutamia erikoisuuksia: "Taisteluissa olen saanut enemmän kuin tuhannen
miekaniskua, tulematta haavoitetuksi, ruumiini on kova kuin kallio.
Olin merellä ja kärsin usein haaksirikon; pysyin veden pinnalla kuin
höyhen, vaikka en osaakaan uida". Nämä ominaisuudet tuovat hänet
lähelle myöhemmässä taidekirjallisuudessa esiintyvää Ahasveruksen
kuvaa. Suunnilleen näin on Vaeltavan juutalaisen legenda kehittynyt ja
kulkenut. Tuntematonta on, mikä kansanuskomus sen pohjalla alkujaan
piilee.
2
17:nnen ja 18:nnen vuosisadan ilmapiiri pysyi kylmänä niin
romanttiselle aiheelle kuin Ahasverus on; jos se omisti tuon
satuolennon kirjallisuuteensa, tapahtui se käyttämällä sitä
koomillisena henkilönä huvinäytelmissä. Niinpä Ahasverus saa esiintyä
Ranskassa pilanäytelmissä tyhmyrinä ja kuplettien laulajana;
teoksessaan _Ontuva paholainen_ (Le diable boiteux) Le Sage kertoo
viekkaasta kirjailijasta, joka on myynyt Vaeltava juutalainen nimisen
huvinäytelmänsä kolmelle eri kustantajalle. Tästä näkyy, että Ahasverus
oli joutunut Ranskassa epäkunnioittavan kohtelun alaiseksi. Englannissa
hänen osansa on yhtä huono. V. 1640 ilmestyi siellä kirjanen _Vaeltava
juutalainen ennustelemassa englantilaisille_ (The Wandering Jew telling
Fortunes to Englishmen), jolla on satiirinen sävy, ja vielä 1797, eli
siis Munkin jälkeen, ilmestynyt Andrew Franklinin huvinäytelmä
_Vaeltava juutalainen eli rakkauden naamiaiset_ (The Wandering Jew or
Love's Masquerade), jossa kosija pukeutuu täksi kunnianarvoisaksi
kulkijaksi, osoittaa, ettei Ahasveruksen tarinan romantiikka ollut
yleensä tavannut kaikupohjaa.
Vasta 18:nnen vuosisadan 70-luvulla Ahasveruksen tarina rupeaa
uudella tavalla hedelmöittämään runoutta. Kuten tunnettua, se
askarruttaa Goethen mielikuvitusta; hän puhuu muistiinpanoissaan
aikeestaan kirjoittaa runoelman, jonka päähenkilönä olisi Ahasverus, ja
kertoo teoksessaan _Totta ja tarua_ (Wahrheit und Dichtung), kuinka hän
jo lapsena sai kansankirjoista elävän mielikuvan tuosta sadun
vaeltajasta. Runoelmassaan hän aikoo esittää uskonnon ja kirkon
historian huomattavimmat tapaukset ja kuvittelee Ahasveruksen ja
Spinozan kohtausta, jota käsittelevä laulu oli oleva viimemainitun
filosofian ylistystä. Mutta nämä ajatukset ja aikeet jäivät
sirpaleeksi, jonka hän 1774 kirjoitti ja joka julkaistiin vasta hänen
kuoltuaan; hänen aikansa käsitykseen Ahasveruksesta se siis ei
vaikuttanut. Sen keveästi satiirinen äänilaji ei anna arvata, mikä
Goethen näkemys Ahasveruksesta oli tuona myöhäisenä yön hetkenä,
jolloin hän sirpaleensa kiireesti kirjoitti; vaeltaja ei esiinny siinä
vielä siten, että hänen osuudestaan voisi mitään varmaa päättää. Tätä
aihetta koskevan ajatuspiirinsä Goethe tyhjensi Ahasveruksen
sisartarinaan, Faustiin.
Mutta Saksassa oli näihin aikoihin toinenkin runoilija, jonka
mielikuvitukseen Ahasveruksen tarina oli vaikuttanut: _Chr. D. Fr.
Schubart_. Tämä monivaiheinen runoilija saattoi ystäväpiirissään
innostua kuvittelemaan suurta runoelmaa, jonka hän vielä kirjoittaisi
ja jossa Ahasverus esiintyisi keskushenkilönä kaikessa mahtavassa
suuruudessaan. V. 1783 hän kirjoittaakin "lyyrillisen rapsodian"
nimeltä _Vaeltava juutalainen_; se on lyhyt ja leimaltaan äkillisen
runollisen purkauksen luontoinen, vailla hiomista ja harkintaa, mutta
toisaalta juuri sen vuoksi välitön ja vaikuttava. Ahasveruksen tuska
sen johdosta, että kuolema häntä pakenee, on esimerkkien jatkuvan
paljouden vuoksi mieleenpainuva; ryömien esiin asunnostaan Karmelin
vuoren onkalosta hän valittaa: "Syöksyin mereen pilvien piirittämiltä
kallioilta, mutta vaahtoavat aallot heittivät minut rannalle —
heittäydyin Etnan liekehtivään kuiluun ja vihainen laavavirta viskasi
minut takaisin", j.n.e. sangen pitkälle kaikkia mahdollisia kuoleman
hakemisen esimerkkejä. Tällä runoelmallaan, joka julkaistiin 1787,
Schubart voimakkaalla tavalla kohotti Ahasveruksen aiheen
kansankirjasten piiristä taidekirjallisuuteen. Aiheen ottaa nyt vastaan
Schiller.
_Henkiennäkijässä_ (Der Geisterseher, 1789) esiintyy eräs omituinen
armenialainen, luoden teokseen suurimman osan sen salamyhkäistä
tunnelmaa. Kertomuksen päähenkilöä, prinssiä seuraa Venetsiassa eräs
naamio, joka saattaa hänet ymmälle salaperäisillä ennustuksillaan.
Jälkeenpäin tämä sama henkilö esiintyy venäläisenä upseerina.
"Milloinkaan elämässäni en ollut nähnyt niin monivivahteisia
kasvonpiirteitä ja niin vähäistä luonteenleimaa, niin paljon
puoleensavetävää hyväntahtoisuutta yhtyneenä poistyöntävään kylmyyteen.
Kaikki intohimot näyttivät niissä raivonneen ja jälleen ne jättäneen.
Ei ollut jäljellä muuta kuin täydellisen ihmistuntijan rauhallinen,
läpitunkeva katse, jonka edessä jokaisen täytyi väistyä. Tämä mies
saattoi olla kaikkea, mitä mikin hetki vaati. Kukaan kuolevainen ei ole
vielä päässyt selville, mikä hän oikeastaan on. Ei ole säätyä,
luonnetta eikä kansaa, jonka pukua hän ei olisi pitänyt. En voi myöntää
enkä kieltää, mitä väitetään, että hän nimittäin on ollut kauan
Egyptissä ja saanut sieltä, eräästä pyramiidista, salatun viisautensa.
Täällä tunnetaan hänet vain nimellä Tutkimaton. Luotettavat ihmiset
kertovat nähneensä hänet samoihin aikoihin eri maailmanosissa. Miekan
terä ei voi häntä lävistää, myrkky ei häneen pysty, tuli ei häntä
polta, laiva, jolla hän matkustaa, ei uppoa. Aika on menettänyt häneen
voimansa, vuodet eivät kuivaa hänen ruumiinsa mehuja, eikä ikä
harmaannuta hänen hiuksiansa. Kukaan ei ole nähnyt hänen syövän, naista
hän ei ole koskaan koskettanut, uni ei ole ummistanut hänen silmiänsä.
Niin pian kuin kello lyöpi kaksitoista yöllä, hän ei enää kuulu elävien
joukkoon. Tämä kauhea hetki siirtää hänet ystävyyden siteistä, jopa
alttariltakin, kutsuisipa hänet takaisin kuolinkamppailustakin. Kukaan
ei tiedä, mihin hän silloin menee ja mitä hän siellä tekee. Kukaan ei
uskalla häneltä sitä kysyä, saati yrittää seurata häntä, sillä tuon
pelätyn hetken koittaessa hänen kasvonsa saavat yhtäkkiä niin synkän ja
kauhistuttavan vakavan ilmeen, ettei kenelläkään ole uskallusta katsoa
häneen eikä puhutella häntä. Seurueen iloinen keskustelu muuttuu
silloin kuolonhiljaisuudeksi, ja kaikki odottavat kunnioittavan kauhun
vallassa hänen paluutansa, uskaltamatta edes nousta paikoiltaan ja
avata sitä ovea, josta hän on mennyt. Ainoastaan kerran hän löi laimin
poistua tuona määrähetkenä. Kun se oli tullut, hän vaikeni äkkiä ja
jäykistyi, kaikki hänen jäsenensä menettivät joustavuutensa eikä
valtimo sykkinyt; turhia olivat kaikki keinot, joita käytettiin hänen
herättämisekseen henkiin. Tässä tilassa hän pysyi koko kohtalotuntinsa
ajan. Sen jälkeen hän tuli äkkiä itsestään henkiin, avasi silmänsä ja
jatkoi puhettaan siitä samasta tavusta, johon oli äsken sen
keskeyttänyt". Minkä osan Schiller oli tälle mystilliselle henkilölle
lopullisesti aikonut, on vaikea edes arvata, kertomus kun on
keskeneräinen. Ahasveruksen nimeä ei mainita, ja kuten näkyy, on
Schillerin kuvassa piirteitä, jotka ovat laajemmin kehiteltyjä kuin
tradition Ahasveruksella. Kuitenkin armenialainen ilmeisesti on
syntynyt Ahasveruksen tarun perusteella.
Vaeltava juutalainen kohoaa näinä aikoina näkyville myös Percyn
kokoelmasta. Siinä on julkaistuna ballaadi Vaeltava juutalainen, jonka
alkulauseessa kerrotaan Matthaeus Parisiensiksen Cartaphilus-tarina, ja
ilmoitetaan ballaadin perustuvan tuohon jo mainittuun saksalaiseen
kansankirjaseen. Hänen rikoksensa ja vaelluksensa kerrotaan sekä
sanotaan, ettei hänen milloinkaan ole nähty nauravan eikä hymyilevän;
kun hän kuulee kirottavan tahi Herran nimeä lausuttavan turhaan, hän
moittii sitä, koska siten Vapahtajamme uudelleen naulitaan ristiin;
sitä ei kukaan tekisi, hän sanoo, joka olisi nähnyt, kuten hän,
Vapahtajan kuoleman. V. 1785 ilmestyi Riigassa Reichardin _Vaeltava
juutalainen_, "historiallinen tahi kansanromaani, kuinka halutaan", ja
1791 M. Hellerin kaksiosainen _Vaeltavan juutalaisen kirjeitä_.
3
Yllämainitut Vaeltavaa juutalaista käsittelevät kirjalliset tuotteet
olivat Lewisin näkyvillä ja saatavilla silloin, kun hän ryhtyi
kirjoittamaan Munkki-romaaniansa. Raymondin sivuepisoodissa esiintyvä
Vaeltavan juutalaisen kuva johtuu lähinnä Schubartin ja Schillerin
antamista ääriviivoista. Häntä pidetään muukalaisena, mutta kukaan ei
tiedä, mistä hän on kotoisin. Hänellä ei ole kaupungissa ainoatakaan
tuttavaa, hän puhuu hyvin harvoin eikä hymyile koskaan. Hänellä ei ole
palvelijaa eikä tavaroita, mutta hänen kukkaronsa on hyvin varustettu
ja hän tekee kaupungissa paljon hyvää. Muutamat pitävät häntä
arabialaisena astrologina, toisten väittäessä häntä itse tohtori
Faustukseksi. Hän on majesteetillisen näköinen, kasvonpiirteet ovat
hyvin voimakkaat, silmät suuret, mustat ja säihkyvät; hänen katseessaan
on jotakin, joka herättää salaperäistä arkuutta, melkeinpä kauhua. Puku
on tavallinen, hiukset riippuvat pörröisinä otsalla, jota peittää musta
samettinauha, antaen hänen kasvoilleen yhä lisäsynkkyyttä.
Kasvojenilmeessä kuvastuu syvä melankolia, hänen askeleensa ovat
verkkaiset, hänen esiintymisensä vakavaa, ylevää ja juhlallista. Hän
puhuu kansoista, joita ei vuosisatoihin ole ollut olemassa, mutta
joihin hän näyttää persoonallisesti tutustuneen. Ei voi mainita maata,
vaikka kuinka kaukaista, jossa hän ei olisi käynyt, eikä hänen
tietojensa laajuutta ja monipuolisuutta voi kyllin ihmetellä. "Kukaan
ei ole kykenevä ymmärtämään kohtaloni kurjuutta; osani on olla
alituiseen liikkeessä — kahta viikkoa enempää en saa viipyä samassa
paikassa. Olen ystävittä enkä voi koskaan saada ystävää. Mielelläni
lopettaisin kurjan elämäni, sillä kadehdin niitä, jotka nauttivat
haudan lepoa, mutta kuolema välttää minua paeten syleilyäni. Turhaan
heittäydyn vaaraan. Syöksen valtamereen: aallot viskaavat minut inhoten
takaisin rannalle; syöksen tuleen: liekit peräytyvät tieltäni; antaudun
ryövärien raivon esineeksi: heidän miekkansa tylsyvät ja katkeavat
rintaani vastaan. Nälkäinen tiikeri väistyy väristen tullessani,
alligaattori pakenee minua kuin olisin kauheampi hirviö kuin se itse.
Minussa on Jumalan kohtalonmerkki, jota kaikki luodut kunnioittavat ja
pelkäävät".[215] Tämä merkki on hänen otsallansa palava sädehtivä
risti, joka aiheuttaa näkijässään suurinta mahdollista kauhua. Siksi
Vaeltava juutalainen pitää otsallaan mustaa samettinauhaa. Tällainen on
Lewisin maalaus tästä romanttisen tradition salaperäisestä olennosta;
siinä kuvastuu piirre sieltä, toinen täältä siitä sekä kansan- että
taidekirjallisuudesta, joka ennen häntä oli Ahasverus-aihetta
käsitellyt. Lewisin omina lisinä pitäisin Ahasveruksen suuria, mustia
ja säihkyviä silmiä, joiden katse herättää kauhua, hänen melankoliaansa
ja ylevää juhlallisuuttansa. Lewis tässä ilmeisesti muovailee
Ahasverusta Montonin synnyttämän mielikuvan mukaisesti, antaen hänelle
romanttisella lisäkekseliäisyydellä erittäin vaikuttavia piirteitä.
Niinpä Ambrosiollakin esiintyvä syvä ja vaikuttava katse terästyy
Ahasveruksella demooniseksi kauhun lähteeksi; munkin yleisiä
romanttisen kauneuden piirteitä kuvastava ulkomuoto syventyy
melankolisen traagillisuuden ilmeeksi; ja tuo palava risti vihdoin
eroittaa hänet kuolevaisista erilleen omaksi yliluonnolliseksi
yksilökseen.
Vaeltavan juutalaisen katse, jonka Lewis esitti näin voimakkaana ja
demoonisena, on, kuten on nähty, kulkenut romanttisen tumman henkilön
erikoisuutena aina Vathekin Eblisistä, itämaisesta Luciferista alkaen,
saaden, sikäli kuin huomio kiintyi katseessa yleensä piilevään voimaan,
yhä suuremman merkityksen salaperäisen vaikutuksen lähteenä. 18:nnen
vuosisadan loppupuoli oli "mesmerismin" loistoaikaa,[216] jolloin
"animaalinen magnetismi" ja sen avulla harjoitettu puoskarointi oli
tavattomasti muodissa; sen ihmisessä olevan "magnetismin", joka
Mesmerinkin mukaan virtasi katseesta, eli siis katseen hypnoottisen
voiman, romantikot ottivat palvelemaan erikoistarkoituksiaan, antaen
sen lähteelle, ihmissilmälle, omia kauneuskuvittelujaan vastaavan,
tumman salamyhkäisen värin. Oliko tätä ennen mikään vanhemman
kirjallisuuden mainitsema kuuluisa katse ohjannut heidän huomiotaan
tähän, jääköön sanomatta; huomautan vain, että Raamatussa esiintyy
katse, joka on syvään syöpynyt ihmisen mieleen: "Ja Herra kääntyi ja
katsoi Pietariin, ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli
sanonut hänelle: 'Ennenkuin kukko tänään laulaa, kiellät sinä minut
kolmesti'. Ja hän meni ulos ja itki katkerasti".
Yö-ajatuksissaan (toinen yö, alkusäkeet) on Young tulkinnut tämän
katseen seuraavin säkein:
When the cock crew, he wept — smote by that eye,
Which looks on me, on all: that power, who bids
This midnight sentinel, with clarion shrill,
Emblem of that which shall awake the dead,
Rose souls from slumber, into thoughts of Heaven.
4
Kun Vaeltavan juutalaisen legenda oli saatettu taidekirjallisuudessa
tälle asteelle, ilmestyy sen rinnalle tarina tohtori Faustista. Lewis
oli jo tavallaan antanut siihen viittauksen esittämällä, kuinka
Ambrosio, jouduttuaan inkvisitsionin käsiin ja kärsittyään kidutusta,
sen uudistumisen ja varman kuoleman pelosta vihdoinkin suostuu myömään
sielunsa saatanalle; Matilda, joka on jo tehnyt tämän ja vapautunut
vankilastaan, ilmestyy munkin koppiin ja rupeaa häntä houkuttelemaan:
"Olen vaihtanut kaukaisen ja epävarman onnen nykyhetken onnen
varmuuteen. Olen säilyttänyt henkeni, jonka muuten olisin menettänyt
kidutuspenkillä, ja olen saavuttanut voiman, millä hankkia itselleni
kaiken sen autuuden, mikä voi tehdä elämän ihanaksi. Manalan henget
tottelevat minua valtiattarenaan; heidän avullansa päiväni tulevat
kulumaan kaikessa mahdollisessa ylellisyydessä ja hekumassa. Esteettä
saan nauttia aistieni tyydyttämisestä; joka intohimoni saa täytensä
kyllääntymiseen saakka, jolloin palvelijani keksivät uusia nautintoja
uudistaakseen ja kiihoittaakseen herpautuneita halujani... Vapaudu
arkisielujen ennakkoluuloista, hylkää Jumala, joka on hyljännyt sinut,
ja kohota itsesi ylempien olentojen asteelle!" Munkki ei suostu
vieläkään, mutta uudelleen kidutettuna ja tuomittuna roviolla
poltettavaksi hän antautuu, avaa Matildan jättämästä noitakirjasta
seitsemännen sivun, kuten oli määrätty, ja lukee sen alusta
neljä riviä, jolloin Lucifer heti ilmestyy, "toisessa kädessä
pergamenttirulla ja toisessa rautainen kynä", tarjoutuen viemään hänet
elämän loppuun saakka kestäviin nautintoihin, jos hän vain
allekirjoittaa pergamentin, s.o luovuttaa Luciferille sielunsa. Yhäkin
munkki kauhistuneena kieltäytyy ja Lucifer katoaa, mutta silloin kun
vartijat ovat jo tulossa viemään häntä rangaistuspaikalle, kuten hän
luulee, hän uudelleen manaa Luciferin esiin ja allekirjoittaa
kauppakirjan vasemmasta kädestään ottamallaan verellä; eikä sillä hyvä,
vaan hänen täytyy lisäksi suullisestikin luvata kuuluvansa Luciferille
"peruuttamattomasti ja iankaikkisesti". Vasta silloin tämä hänet
pelastaa, myöhemmin pettääkseen ja surmatakseen hänet, kuten ennen on
kerrottu.
Ambrosion täten tekemä sielunkauppa oli vanhastaan kristilliseen
tarinapiiriin kuuluva. Ensimmäinen kirkonmies, joka pahasta pulasta
pelastuakseen möi kirjallisella sopimuksella sielunsa saatanalle, on
legendain mukaan Adanan piispa Theophilus; hänet kuitenkin pelasti pyhä
neitsyt. Theophiluksen legenda,[217] joka esiintyy jo kymmenennellä
vuosisadalla, oli keskiajalla kirjallisen käsittelyn aiheena, ja on
Faust-tarinan edeltäjiä. Marlowen Faustus kirjoittaa omalla verellään
sielun kauppakirjan alle. "The Guardianin" 148:nnessa numerossa 1713
esitetään sitten se Pyhän Barsisan tarina (The Story of Santon
Barsisa), jonka Lewis itse mainitsee lähteekseen. Peläten Barsisan
suurta pyhyyttä saatana lähettää kuninkaan tyttären hänen
parannettavakseen, houkuttelee hänet lankeamaan ja lopuksi murhaamaan
uhrinsa. Barsisa joutuu kiinni ja tunnustaa hädässään jumalakseen
saatanan, joka lupaa hänet pelastaa, kuitenkin lopuksi pettäen hänet.
1751 ilmestyi Parisissa benediktiinimunkki _Augustin Calmetin_ teos
_Tutkimus enkelien, demoonien ja henkien ilmestymisestä_ (Dissertation
sur les apparitions des anges, des demons et des esprits), joka
käännettiin englanniksi 1759 ja sisältää laajan kertomuksen saksalaisen
aatelismiehen Michel Lovisin sopimuksesta paholaisen kanssa.
Ranskalaisen Urban Grandierin ja paholaisen välisen kauppakirjan
sanamuotokin on säilynyt. Tarinoista, jotka käsittelevät ihmisen
suhdetta pimeyden voimiin ja hänen pohjatonta nautinnonhimoaan, lienee
sielun myyminen saatanalle yleisimmin tunnettuja; usko sellaisen
toimenpiteen mahdollisuuteen antoi muuten noitavainojen aikana sille
kamalan todellisuussisällön.
Vaeltavan juutalaisen tarina on kertomus ikuisesti jatkuvasta elämästä,
joka on annettu rangaistukseksi; tarina sielun myymisestä saatanalle
sisältää ajatuksen autuuden vaihtamisesta ajalliseen, aistilliseen
onneen; yhdistettyinä nämä molemmat muodostavat tarinan autuuden
vaihtamisesta ikuisesti jatkuvaan, ajalliseen, aistilliseen elämään ja
onneen, eli Faust-sikermän, jonka molemmat pää-ainekset Lewis siis tuli
romaanissaan esittäneeksi. Faustin maallinen viisaus ja liiallisen
tutkimisen turmiollisuus ja turhuus on suhteellisesti myöhäinen lisä,
joka on lähtöisin alkemistien, ehkä eritoten munkki Baconin ympärille
syntyneestä, heidän okkultismiaan kammoavasta ortodoksisesta
tarinapiiristä. Munkki Baconin kirjat ja legendat viisaudenkivineen ja
elämänvesineen ovat myös omiaan opastamaan ajatuksen sekä Ahasveruksen
että Faustin ulkopuolelle, ihmiseen yleensä, joka yliluonnollisilla
keinoilla voittaa kuoleman. Tältä aihepohjalta Vaeltavan juutalaisen ja
Faustin tarina lähtee jatkumaan.
Romantikkojen mielenkiinto näihin aiheisiin, nimenomaan ikuiseen
nuoruuteen, elämän jatkumiseen elämänveden avulla ja viisaudenkiveen,
sai suurta virikettä samanaikaisten ihmeidentekijäin ja okkultistien
mysterioista. Mainitsin jo magneettisen katseen yhteydessä Mesmerin;
ikuisen nuoruuden ja terveyden yhteydessä on mainittava Cagliostro,
sillä lupasihan hän "Egyptiläisessä vapaamuurariudessaan" antaa
uskollisilleen jatkuvan ja kestävän kauneuden, sekä palauttaa heidät
siihen "jumalan kuvan" asemaan, josta synti oli heidät syössyt.
Romanttiset aiheet ja salamyhkäisiä ajatussarjoja liikkeelle panevat
tarinat olivat siis tänä kuuluisana "valistuksen" aikana ilmassa.
5
_William Godwinin_ romaani _St. Leon_ (1799) on Munkin ilmestymisen
jälkeen ensimmäinen huomattava teos, joka päähenkilönsä kautta asettuu
yllä kuvattuun riviin. Se on ranskalaisen ritarin St. Leonin
elämäkerta, alkuosaltaan historiallisen romaanin edeltäjä, ja
keski- sekä loppuosaltaan Vaeltavan juutalaisen, elämänveden ja ikuisen
nuoruuden, viisaudenkiven ja ehtymättömän kullan, yhteiskunnallisen
ajattelun ja sielullisen tutkielman kirja. Ensimmäisen aiheen siihen
tekijä sanoo saaneensa John Campbellin teoksesta _Hermippus Redivivus_,
jossa kerrotaan eräästä Venetsiassa 1687 suurta huomiota herättäneestä
henkilöstä nimeltä Gualdi.[218] Hänestä mainitaan erikoisesti, että hän
omisti pienen, mutta hyvin valikoidun taulukokoelman, jota hän
mielellään näytti jokaiselle, joka vain sitä halusi; että hän oli
täydellisesti perehtynyt kaikkiin taiteisiin ja tieteisiin ja puhui
mistä aiheesta tahansa niin vapaasti ja terävästi, että se hämmästytti
kaikkia kuulijoita; ettei hän milloinkaan kirjoittanut tahi saanut
kirjettä, ei pyytänyt lainaa eikä vaihtanut itselleen rahaa, vaikka
maksoikin kaikki käteisellä, ja että hän eli hyvin, vaikkakaan ei
loisteliaasti. Nyt huomataan hänen kokoelmassaan eräs Tizianin tekemä
muotokuva, joka ilmeisesti esittää itseään signor Gualdia, mikä
herättää kummastusta, koska Tizian on elänyt 130 vuotta aikaisemmin, ja
antamatta mitään selitystä salaperäinen vieras katoaa Venetsiasta.
Godwin jatkaa: "On hyvin tunnettua, että viisaudenkiven, eli keinon
etsiminen, millä muuttaa metalleja kullaksi, ja elämänveden, _elixir
vitaen_, löytäminen, joka uudistaisi nuoruuden ja lahjoittaisi
omistajallensa kuolemattomuuden, on ollut vuosisatoja tutkijain
pääharrastuksen esineenä. On olemassa monta muuta kertomusta, paitsi
tämä Gualdia koskeva, henkilöistä, joiden on otaksuttu päässeen noiden
ihmeellisten salaisuuksien perille". Turvautumalla tähän kummalliseen
aineistoon Godwin arvelee luoneensa teoksen, jonka laatuista ei siihen
saakka ole ollut olemassa. Kuten edellisestä on nähty, on tämä
otaksuma vain osaksi oikea: tarina ikuisen nuoruuden ja nautinnon
tilaisuuden etsimisestä ja saavuttamisesta oli jo tullut aikaisemmin
kirjallisuudessa käytetyksi, joskin ilman viisaudenkiveä ja
elämänvettä.
Ennenkuin elämän salaisuuksien omistaja, mystillinen kulkuri, kohtaa
St. Leonin, on tämä elänyt myrskyisen nuoruuden ja miehuuden ajan ja
joutunut perheineen kurjuuteen, josta ei näytä olevan pelastusta.
Kulkuri muistuttaa Vaeltavan juutalaisen haahmosta: "Hän oli heikko,
laiha ja kalpea, otsa täynnä ryppyjä, tukka ja parta valkeat kuin
lumi". Katse on virkeä ja eloisa, täynnä epäluuloa ja arkuutta; pukuna
on ruskea, vyötetty viitta, tukena sauva. Hän vakuuttaa, ettei hänen
nimensä olekaan Francesco Zampieri, kuten hän ensin oli sanonut. Mutta
Vaeltava juutalainen hän ei silti ole, sillä hän kuolee, ilmaisematta
kenellekään syntyänsä ja nimeänsä. Hän on kulkenut kaikki maat ja
kokenut vain pettymyksiä, hän on oleskellut ruhtinaiden hoveissa,
seurannut sotajoukkoja, kitunut vankiloiden saastaisuudessa, maistanut
kaikkea mahdollista kurjuutta ja loistoa, ja vaivoin pelastunut
mestauspölkyltä. Hänestä on tullut ihmiskunnan vihaama, isänmaaton,
koditon ja ystävätön olento. Siksi hän on päättänyt luopua elämästä ja
siirtää toiselle ne salaisuudet, jotka hän omistaa. Ne ovat: taito
tehdä kultaa ja pidentää elämä ikuisesti jatkuvaksi, jos tahtoo. Kuinka
tämä tapahtuu, sen kirjailija jättää sanomatta, koska "hänet on
kielletty sitä sanomasta". Kuvatessaan tämän jälkeen Leonin elämää
kirjailija osoittaa, että nuo salamyhkäiset lahjat tuottivat hänellekin
aivan samat seuraukset kuin Zampierille: ne tekivät hänestä joka
suhteessa luonnottoman ilmiön, joka kaikista ponnistuksista huolimatta
herätti ihmisissä kauhua, katkaisten ne siteet, jotka yhdistävät
luonnolliset ihmiset toisiinsa. Ihmisen todellinen onni on siis
löydettävissä niiden kehysten sisältä, jotka luonto on hänelle
asettanut ja joihin kuolema kuuluu itsestään selvänä ja vapauttavana
loppupisteenä. Godwin on heikko romantikko. Häneltä puuttuu
maalauksellinen kuvauskyky, romanttinen väriasteikko, mikä tekee hänen
muutenkin yksitoikkoisen, kuivan asiallisesti selittävän tyylinsä
mehuttomaksi. Romanttiset ainekset ovatkin hänellä etupäässä
ulkonaisina houkutuslintuina, että lukija niiden avulla saataisiin
seuraamaan tekijän filosofisia mietelmiä ja psykologisia erittelyjä,
jotka ovat hänen teoksissaan päähuomion esineinä.
Kirjoittaessaan St. Leonin oli Godwin jo kokenut kirjailija,
joka ymmärsi välttää Vaeltavan juutalaisen aiheen suoranaista
jäljittelemistä. _Shelley_ oli tähän taikapiiriin joutuessaan kokematon
nuorukainen, johon Ahasveruksen tarina vaikutti syvästi, kuvastellen
hänen mielessään vielä silloinkin, kun hän jo oli päässyt erilleen
nuoruutensa lapsellisesta romantiikasta. Eräässä huomautuksessaan
_Kuningatar Mabiin_ (Queen Mab)[219] hän kertoo muutamia vuosia
aikaisemmin löytäneensä sattumalta erään saksankielisen teoksen, jossa
käsiteltiin Ahasverusta, ja josta hän kääntää näytteen; tämä näyte
osoittaa sananmukaisesti, että kysymyksessä on Schubartin Vaeltava
juutalainen. Se oli ilmestynyt englanniksi 1802 eräässä julkaisussa
nimeltä _Saksalainen museo_ (German Museum). Siitä ja Lewisin Munkista
on kotoisin se mielikuva Ahasveruksesta, joka esiintyy Thomas Medwinin
kirjoittaman kertovan runoelman päähenkilössä; tämän nuorukaisrunoelman
sepittämiseen otti Shelleykin osaa, käyttäen sittemmin sen säkeitä St.
Irvynen eri lukujen mottorunoina. Tammikuulla 1810 on merkitty
kirjoitetuksi ballaadi _Ghasta, eli kostava demooni_ (— or the
Avenging Demon), joka ilmeisesti on sepitetty Raymondin tarinan
perusteella. Ilmestys, jonka "olemus on majesteetillinen ja kulku
hidasta", saapuu yöllisen haamun ahdistaman ritarin luo pelastaakseen
hänet. Hänen otsallaan palaa loistava liekki, kun hän manaa yön haamut
esiin; Theresan haamu, joka on ritaria ahdistanut, ilmestyykin, kertoen
käyneensä vaatimassa omakseen petollista rakastajaansa. Silloin liekki
oudon muukalaisen otsalla muuttuu palavaksi ristiksi, jonka nähdessään
ritari vaipuu kuolleena maahan. _Vaeltavan juutalaisen yksinpuhelu_
(The Wandering Jew's Soliloquy), joka on merkitty kirjoitetuksi 1810,
kuvaa Ahasveruksen tuskaa sen johdosta, että kuolema väistää häntä, ja
on kotoisin Schubartilta. Romaanissa _St. Irvyne, eli Ruusuristiläinen_
(— or the Rosicrucian, 1811) esiintyy vihdoin värikäs, Vaeltavan
juutalaisen tarinasikermään aina elämänvettä myöten pohjautuva
mielikuva tällaisesta mystillisestä henkilöstä, mukana häivähdys siitä
salamyhkäisyydestä, joka liittyy "ruusuristiläisten" nimeen.
Tämä henkilö on Ginotti, jonka sammumaton uteliaisuus oli johtanut
viisauden portille ja joka luonnontieteiden tutkimisella oli päässyt
siihen vakaumukseen, ettei mitään "ensimmäistä syytä" ollut olemassa,
ja että oli mahdollista jatkaa elämäänsä. Hänen tutkimuksensa lopuksi
osoittivatkin hänelle keinon, jonka avulla ihminen voi saada elämänsä
ikuisesti kestäväksi. Mutta elämä muodostuukin hänelle sietämättömäksi
taakaksi, minkä vuoksi hän etsii sopivaa henkilöä, jolle ilmoittaisi
kammottavan salaisuutensa; silloin hän itse voisi kuolla. Tällaisena
henkilönä Ginotti pitää nuorta Wolfsteiniä, jota hän varjon lailla
seuraa kaikkialle, ja tälle hän ojentaa salamyhkäisen elämänjuoman
ainekset: "Sekoita ne niiden ohjeiden mukaan, jotka selviävät tästä
kirjasta. Tule keskiyöllä St. Irvynen linnan lähellä olevan luostarin
raunioille". Romaanin loppuluku sisältää sitten vain lyhyen
kauhukuvauksen siitä, kuinka paholainen vie Ginottin; koska
Wolfsteinkin kuolee, hän ei siis ole ehtinyt nauttia tuota ihmeellistä
juomaa. Shelleyn nuoruuden ajan mielipiteille on kuvaavaa, että ikuisen
elämän saamisen ehtona on täydellinen jumalan kieltäminen, jota Ginotti
vaati Wolfsteiniltäkin.
Mielenkiintoisempi kuin poikamaisella oikullisuudella ja
epäjohdonmukaisuudella haahmoiteltu Ginottin tarina on hänen
ulkomuotonsa, koska se osoittaa, kuinka mielikuva tummista,
magneettista voimaa säteilevistä silmistä ja mystillisen henkilön
ulkopiirteistä yleensä oli täsmällistynyt yhä täydellisemmäksi.
Ginottin "ylevä ja korkea haahmo" herättää kunnioitusta rosvoissakin.
Wolfstein säpsähtää hänen katseestaan kuin olisi siinä ollut jonkun
ylevän, yliluonnollisen olennon voima. Hän koettaa turhaan välttää
Ginottin oudon hehkuvaa katsetta ja sen lumoavaa voimaa, joka herättää
hänessä värisyttävää kauhua. Kun Wolfstein pelaa, seisoo pöydän
toisella puolella outo henkilö, joka värähtämättä tuijottaa häntä
kasvoihin. Ginotti on olemukseltaan ylevä ja käskevä; hänen äänessään
on syvä kaiku; hänen silmistänsä säteilee ankaruus; hän on kooltaan
jättiläismäinen, mutta silti erittäin sopusuhtainen; hänen kasvonsa
ovat ylen kauniit, tummat, ja niistä säteilee yliluonnollinen
rakastettavaisuus. Kun kuun säde kolkolla hetkellä sattuu niitä
valaisemaan ja hänen polttava katseensa kohdistuu hänen uhriinsa,
leimahdellen aivan sietämättömän kirkkaasti, täyttää uhrin lamautuvan
olemuksen kylmä kauhu. Tämä mielikuva oli syöpynyt niin syvälle
Shelleyn poikasieluun, että hän antaa Wolfsteinillekin, joka on
jonkunmoinen suuriin kiusauksiin joutuva ja niihin lankeava nuori
sankari, aivan saman ulkomuodon ja katseen. Tämä korkeata,
salamyhkäistä vaikutusta tavoitteleva ulkomuodon ja katseen maalaus ja
"ruusuristiläisten" nimen mainitseminen oli omiaan, kuten pian saamme
nähdä, tuottamaan St. Irvynelle seuraajan, jossa sen viitteet
kehittyivät romantiikan kannalta katsoen erittäin täydellisiksi ja
kauhupitoisiksi.
Pohtiessaan kysymystä Jumalan olemassaolosta Shelley palaa
Ahasverukseen uudelleen runoelmassaan Kuningatar Mab. Sen
seitsemännessä laulussa "Hengetär" manaa saapuville Ahasveruksen, joka
ilmestyykin. Hän on "outo ja tuskien kuluttama ilmestys"; "hänen
aineeton olemuksensa ei heitä mitään varjoa"; "hänen ryhdistään ja
ilmeestään kuvastuivat monien vuosien merkit ja hänen sammuneista
silmistään saattoi lukea sanattoman muinaisuuden kertomuksia, mutta
hänen poskillaan oli silti nuoruuden leima; tuoreus ja voima kannatti
hänen miehekästä olemustaan; vanhuuden viisaus esiintyi yhtyneenä
nuoruuden varhaisrohkeuteen; ja kuvaamaton tuska, pelottoman
resignation hillitsemänä, antoi hänen kaikkitietävälle otsalleen
kammottavaa suloa". Häneltä nyt "Hengetär" kysyy, onko Jumalaa, ja
Ahasverus vastaa: "On. Yhtä kostonhimoinen kuin kaikkivaltias Jumala".
Ahasverus sitten Jehovan vihollisena kuvaa hänet "kaikkivaltiaaksi
paholaiseksi", joka loi ihmisen suodakseen hänelle vain pahaa; Jeesus
on susi lampaan vaatteissa, joka muka opetti oikeutta, totuutta ja
rauhaa, mutta istuttikin samalla ihmisten sydämeen "sammumattoman
kiihkon liekin ja siunasi miekan, jonka hän oli tuonut maan päälle
tyydyttääkseen totuuden ja vapauden verellä Jehovan pahansuopaa
sielua"... "Vihdoinkin hänen maallinen tomumajansa vietiin kuolemaan,
ja vaikka hän ei tuntenutkaan kipua, hän silti huokaili. Vihastuneena
minä silloin muistelin kaikkia niitä verilöylyjä ja onnettomuuksia,
jotka hänen hyväksymisellään oli toimeenpantu isänmaassani, ja huusin:
'Mene, mene'! Jumalallinen ilkeys valaisi silloin hänen raukenevia
kasvojansa ja hän huusi: 'Minä menen, mutta sinun pitää vaeltaa
rauhattomana maan päällä ikuisesti'". Jumalan vihollisena ja pilkaten
hänen voimattomuuttaan Ahasverus on sen jälkeen horjumatta ja pelotonna
kulkenut ikuista polkuaan. Shelley sanoo häntä lopuksi "vaeltavan
ihmisajatuksen kuvitelluksi näkykuvaksi".
Innostuneena Kreikan vapaussotaan Shelley kirjoitti syksyllä 1821
"lyyrillisen draaman" nimeltä _Hellas_, jossa Vaeltava juutalainen
esiintyy. Hänet kuvataan niin vanhaksi, että vuoret ja valtameri
näyttävät nuoremmilta kuin hän; hänen katseestaan kuvastuu ehtymättömän
ajattelun voima, joka tunkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden
läpi. Sen, joka tahtoo tavata häntä, tulee purjehtia yksin auringon
laskiessa Demonesin saarille, jossa hän asuu eräässä luolassa. Jos
Ahasverus tahtoo vastata pyytäjän huutoon, silloin "meteori valaisee
takaisin hänen tiensä Marmaran ylitse, huokaavasta mäntymetsästä nousee
tuuli ja sen mukana sanomattoman suloinen sopusoinnun myrsky"; tämän
jälkeen Ahasverus ilmestyy aikana ja paikassa, joka on kysymyksessä
olevalle asialla sopiva. Saavuttuaan nyt sultaani Mahmudin pyynnöstä
hän tämän tiedustellessa tulevaisuuttaan ilmoittaa, että maailman
kaikkeus on vain näky, sairaan silmän unikuva. "Ajatus on sen kehto ja
hauta; samoin ovat tulevaisuus ja menneisyys vain ajatuksen ikuisen
lennon turhia varjoja, olemattomia; mitään muuta ei ole olemassa kuin
se, mikä tuntee olevansa". "Ajatus ainoastaan on kuolematon".
Tulevaisuus kuvastuu menneisyyden pinnalle, ja samoin kuin Mahmudin
esi-isä valloitti suuren kaupungin, kukistetaan vuorostaan hänen
mahtavuutensa.
Vaeltavan juutalaisen aihe oli siis Shelleyn mielikuvituksessa
hereillä, mutta hän ei silti milloinkaan käyttänyt sitä muuna kuin
sivupiirteenä. Sen runollinen arvo on ylipäätänsä kieltäytynyt hänelle
kirkastumasta. Ahasverus kuvastelee Shelleyn mielikuvituksessa milloin
tradition mukaisena olentona, milloin Prometheus-aihetta lähentelevänä
Jumalan ikuisen kirouksen uhrina ja hänen vihollisenaan, milloin
ajatuksena, joka on tunkenut kaiken pinnan läpi totuuden ytimeen ja
huomannut kaiken muun katoavaksi paitsi itseänsä.
6
_Southeyn Kehaman kirous_ kuuluu tärkeältä osalta Vaeltavan juutalaisen
aihepiiriin, vaikka sen itämainen puku aluksi peittää sen. Kehama on
mahtava noita, pahuuden ase, joka tahtoo kukistaa Jumalan ja anastaa
hänen valtaistuimensa; hän on siis tavallaan itämainen Prometheus,
mutta vailla jalon tarkoituksen oikeutusta. Kuten Vathek hänkin lopuksi
saavuttaa kuolemattomuuden, mutta tämä on ikuista polttavaa tuskaa
hänen suonissaan, joka saa hänen ruumiinsa hehkumaan kuin sula malmi.
Kostaakseen poikansa surmaajalle Ladurladille hän lahjoittaa tälle
ikuisen elämän, jonka tuskia korottaa se tieto, ettei kuolema voi
lopettaa niitä, mutta luokin samalla, kuten Jehova Kuningatar Mabissa,
itselleen vihollisen, joka on saavuttamattomissa. Runoelman aatteena
on, että siveellinen sydän ja päättäväinen mieli on aina vapaa, että
hyvän voima on kukistumaton ja pääsee kaikista kärsimyksistä huolimatta
lopuksi voitolle. Ilmeisesti nyt se ajatus, että ikuisesti jatkuva
elämä on ihmiselle kamalin ajateltavissa oleva rangaistus, on kotoisin
Vaeltavan juutalaisen aihepiiristä.
Lewis asetti pahan prinsiipin karkeasti ja näkyvästi esiintyvässä
muodossa vartioimaan uhrinsa harha-askeleita, avaamaan hänelle
lihalliset nautinnot ja lupaamaan niiden ainaista jatkuvaisuutta,
kunhan uhri puolestaan luovuttaa hänelle sielunsa, s.o. oikeutensa
iankaikkiseen autuuteen. Lewisille kyllä on ollut tärkeämpää paholaisen
ilmestymisen, ulkomuodon ja sielunmyyntikohtauksen realistinen
kuvaaminen kuin asian syvemmän sielullisen puolen erittely, mutta kuin
tietämättään hän silti oli tässä astunut lähelle sitä kynnystä, jonka
takaa aukee kauhuromantiikka syvemmässä, kehittyneemmässä,
sielullisessa muodossa. Se kohta, jossa paholainen ilmestyy
inkvisitsionikuoleman uhkaamalle Ambrosiolle käyttäen tämän syvää
epätoivoa hyväkseen houkutellakseen häntä sielunkauppaan, laajeni
_Maturinin Melmoth Vaeltajassa_ tutkielmaksi ihmisen taipumattomuudesta
syvimmänkään kärsimyksen ja kurjuuden hetkellä luovuttamaan pois
oikeuttaan autuuteen, s.o. korkeimpaan mahdolliseen onneen.
Sen, joka ottaa vaivakseen ja jaksaa lukea tämän laajan, moniosaisen
kirjan, on melkein mahdotonta torjua sitä vähitellen, sivu
sivulta kehittyvää, selittämättömän raskasta ja tukahduttavaa
painajaistunnelmaa, jonka se herättää. Siinä esiintyvä maailma ei ole
tuttu, vaan nähty kuumeisen tuskan tunnelman valossa, enimmäkseen
hämyisenä, myrskyisenä, takana aina jokin tuntematon, selittämätön,
määrittelemätön kauhu, voima, joka ei ole mitattavissa ja torjuttavissa
inhimillisin asein. Vallalla on jonkinmoinen Dantesta muistuttava
helvetin hämärä ja puoleksi halvaannuttava pelko tuntematonta, mutta
lähellä olevaa kauhua kohtaan. Tämän yleisen vaikutelman ohella,
joka syöpyy mieleen armotta uudistuvina, kiduttavina kuvina ja
realistisuudessaan ja tarkkuudessaan pöyristyttävinä kuvauksina, painuu
pysyvästi mieleen itse Melmoth, tuo kolkko ja salamyhkäinen vaeltaja.
Hänessä tuntuvat tavallaan yhtyneen Faust ja Mefisto, sillä onhan hän
tutkinut luvalliset ja luvattomat tieteet, päässyt yhteyteen saatanan
kanssa ja sielullansa ostanut tältä määrä-ajaksi nuoruuden, ja
esiintyyhän hän nyt Mefiston osassa, etsien päämiehelleen uusia uhreja;
kulkiessaan alati ihmisiä kiduttamassa hän muistuttaa Vaeltavan
juutalaisen sukulaisolennosta, ranskalaisten kansantarinoiden "Bonhomme
Misèristä", jolla on samanlainen tehtävä;[220] hänen traagillinen,
loputon, ajan ja paikan kahleista riippumaton vaelluksensa maasta ja
maanosasta toiseen ja äkillinen ilmestymisensä kohtalokkailla hetkillä
muistuttaa taas mieleen Vaeltavan juutalaisen. Hänen kammoa herättävä,
juhlallinen ulkomuotonsa, ja hänen suuret, tummat, synkästi ja
epätoivoisesti ilmehtivät silmänsä, jotka muistuttavat Vaeltavan
juutalaisen silmistä, tuntuvat loistavan pimeydestä lannistavina ja
lumoavina. Kuvaavana niitä koskevan esityksen vaikuttavaisuudesta ja
mieleenpainuvaisuudesta mainittakoon, että Thackeray muisti ne
katsellessaan Goethen silmiä.[221] Onpa hänen traagillisessa
kohtalossaan etsiä vastoin parempaa tietoa pimeydelle uusia uhreja, ja
hänen siitä johtuvassa mielialassaan ja yleisessä asussaan jotakin,
joka on sukua Miltonin Saatanalle.
Sammumattomassa tutkimushalussansa Melmoth on päässyt niin pitkälle,
että on nuoruutta vastaan vaihtanut sielunsa. Hänen sopimuksessaan on
kuitenkin erikoispiirre: jos hän saa jonkun vapaaehtoisesti astumaan
sijaansa, hän pääsee sitoumuksestaan vapaaksi. Tästä johtuu hänen
salaperäinen vaelluksensa, jonka tarkoituksena on etsiä sellaisia
äärimmäiseen hätään joutuneita ihmisiä, jotka vapautuakseen tuskistaan
suostuisivat vaihtamaan osansa Melmothin kanssa. Tästä perusaatteesta
johtuu myös kirjan kammottavia kärsimyksiä kuvaava sisällys, sillä
ennen Melmothin ilmestymistä tarjouksineen täytyy ihmiskohtalon
kristillisen käsityksen mukaan olla äärimmäisen kurjuuden
loppuasteessa. Mitä Melmoth sitten heille oikeastaan kuiskaa,
selitetään, ettei jännitys pääsisi herpautumaan, vasta kirjan
lopussa.[222] Ainoakaan uhreista ei suostu. Ennenkuin Melmoth
heittäytyy kallion huipulta mereen kotonaan Irlannissa, luopuen
elämästään vapaaehtoisesti, hän lausuu: "Olen ollut maan päällä
kauhuna, mutta en sittenkään vahingoksi sen asukkaille. Kohtaloani ei
kukaan voi ottaa kantaakseen muuta kuin vapaaehtoisesti: ainoakaan ei
ole suostunut, ainoakaan ei ole tahtonut vaihtaa osaansa Melmoth
Vaeltajan kanssa. Olen vaeltanut maailman halki löytääkseni hänet,
mutta ei kukaan ole tahtonut kadottaa sieluansa voittaakseen tämän
maailman". Tämä sijaisen etsiminen ja sen kautta pelastuminen
kohtalokkaasta sopimuksesta on sama aihe, joka kuvastuu esim.
_Balzacin_ romaanista _Murheen nahka_ (La peau de chagrin) ja
_Stevensonin_ kertomuksesta _Paholainen pullossa_ (The Bottled Imp).
Melmothilla oli huomattava vaikutus Balzaciin, joka kirjoitti siihen
jatkonkin, nimeltä _Sovitettu Melmoth_ (Melmoth Réconcilié).
Kotimaisessa kirjallisuudessamme on aihetta käyttänyt (lähinnä
Stevensonin tapaan) _Runar Schildt_ näytelmässään _Hirsipuumies_.
7
Melmoth saavuttaa ikuisen nuoruuden lahjan vanhalla taatulla tavalla,
tekemällä sopimuksen paholaisen kanssa. Luonnollista on, ettei tämä
keino enää tuntunut riittävältä ja sopivalta niihin aikoihin, jolloin
goottilainen romaani jo oli joutunut naurunalaiseksi. Oli keksittävä
uusia mahdollisuuksia ihmiselle tunkea niiden nuoruuden ja jatkuvan
elämän esteiden läpi, joista viimeinen on kuolema. Tällöin tunkee
kauhuromantiikan piiriin koko se okkultismi, joka oli kutoutunut
taruihin Ruusuristin veljeskunnasta, antaen aiheen _Zanonin_ (1842)
synnylle.
Lytton-Bulwer oli tavallaan goottilaisen romantiikan uudistajia, mistä
Zanonin muotokin on todistuksena. Teoshan on johdantonsa mukaan vain
käännös erään salamyhkäisen ja omituisen vanhuksen julkaisijalle
antamasta käsikirjoituksesta. Julkaisija oli tutustunut vanhukseen
etsiessään tietoja Ruusuristin veljeskunnasta, ja nyt osoittautuu, että
tämä hänen uusi tuttavansa onkin tuon salaperäisen seuran oppien
erikoistuntija. Vanhus ei koskaan kajonnut syntyperäänsä ja
aikaisempiin vaiheisiinsa, ja oli kirjoittanut teoksensa
salakirjoituksella, varustaen kuitenkin onneksi siihen avaimen. Mutta
ei tällä hyvä, vaan julkaisija huomaa tutustuttuaan tarkemmin
käsikirjoitukseen, jota on kaikkiaan "940 kamalaa kokoarkin sivua",
että tekijä olikin laatinut siitä kaksi eri kappaletta, toisen
täydellisemmän kuin toisen, ja nytkös alkoi niiden täydentämisessä ja
tulkitsemisessa kova työ, kestäen vuosikausia.
Lähin lähde, jossa näinä vuosikymmeninä oli yritetty tutkia Ruusuristin
veljeskunnan syntyä, vaiheita ja oppia, ja joka oli Lytton-Bulwerin
saatavilla, oli epäilemättä Thomas de Quinceyn The London Magazinessa.
1824 julkaisema kirjoitussarja _Historiallis-kriitillinen tutkimus
ruusuristiläisten ja vapaamuurarien synnystä_ (Historico-Critical
Inquiry into the Origin of the Rosicrucians and Freemasons).[223]
Ilmeisenä pidän muuten sitä, että Zanonin on monesta piirteestään
kiittäminen Shelleyn Ruusuristiläistä, jonka Wolfstein ja Ginotti
esiintyvät siinä Glyndonina ja Zanonina.
Zanoni on jo ulkorakenteeltaan "romanttinen" kirja, "kuvaus totuuden ja
sadun maailmasta", kuten sen omistuskirjoituksessa sanotaan. Ensi osa,
Soittaja, johdattaa lukijan tutustumaan teoksen toisen päähenkilön,
laulajatar Violan nuoruuteen, ja vielä henkilöön, jonka koko sielun
täyttää musiikki; "ajatusyhtymät, muistot, ilon ja tuskan tunteet,
kaikki yhtyivät selittämättömällä tavalla näihin (isän soiton)
säveliin, jotka milloin ihastuttivat, milloin peloittivat, jotka
tervehtivät häntä hänen silmäinsä avautuessa aamun auringolle ja
kauhistuttivat häntä yön pimeydessä". On kuin Violaa ympäröisivät
alituisesti "sävelten haamut", kuin olisi hän musiikin tytär, kuuluen
enemmän todellisuuden rinnalla aina olevaan sadun, kuin silmin
nähtävään maailmaan. Näin saa ensi osa kirkasta, mutta samalla
mystillistä soitannon sävyä ja sen suloäänien ilmavia hengettäriä
täynnä olevan tunnun. Toisen osan nimi on Taide, rakkaus ja ihme. Mitä
Jumala on luonnolle, sitä tulee taiteen olla ihmiselle, nimittäin
ylevä, elähdyttävä, ihana ja lämmittävä. Hakiessaan totuutta se aina
karttaa todellisuutta; se kohoaa luonnon herraksi alistumatta sen
orjaksi. Tiede löytää, taide luo. — Rakkaus on viisautta, se on elämän
suurin lahja, jonka täydellisen arvon tuntee vain se, joka on kokenut
kaiken vähäpätöisyyden. Se on epäitsekäs ja uhrautuvainen. — Ihme on
se, joka on ihmiseltä salattu, elämän ja aineellisuuden tuonpuolinen
maailma, joka avautuu vain valituille sieluille salaisuuksien oven
takaa. — Kolmannen osan nimi on Theurgia ja tutustuttaa se lukijan
Ruusuristin veljeskunnan, Zanonin ja Mejnourin[224] oppiin sekä
vaiheisiin. — Neljäs osa, Ovenvartija, on saanut nimensä siitä
kauhuolennosta, joka vartioi täydellisen tietämisen ovea. — Viides
osa, Elämänjuoman vaikutukset, kuvaa niitä seurauksia, jotka koituvat
salaisopin oppilaalle, ellei hän ole ollut kyllin vahva vastustamaan
Ovenvartijan voimaa. — Kuudes osa, Taikausko hylkää uskon, on esitys
niistä seurauksista, jotka kohtaavat ihmiskuntaa sen hyljätessä
uskonnon totuudet ja antautuessa taikauskon valtaan. — Seitsemäs,
viimeinen osa, Kauhuvalta, on edellisen henkeen kuvaus Ranskan
vallankumouksen hirmuajoista. Jo tämä ulkonainen jako ja lukujen
mottoina usein käytetyt otteet salaisopillisesta kirjallisuudesta
antavat teokselle erittäin mystillisen leiman, jota lähempi
tutustuminen on vielä omiansa lisäämään.
Zanonin opin mukaan on näkyväisen rinnalla olemassa näkymätön maailma,
asukkainaan henkiolennot. Ihmisen aineellisuus estää häntä näkemästä
näitä olentoja, jotka kuitenkin ovat hänen elämänsä ja kohtalonsa
kanssa yhteydessä. Niitä on sekä valon että pimeyden puolelta,
edellisten johtajana ihana Adonai, jälkimmäisten mystillinen Paha,
määrittelemätön Kauhu, salaperäinen Ovenvartija. Jos nyt ihmisen
onnistuu voittaa aineellisuuden kahleet ja kestää ne kauhut, jotka
Ovenvartija asettaa hänen eteensä tuntemattoman kynnyksellä, lakkaavat
kuoleman lait häneen vaikuttamasta ja hän voi esteettä elää maailmassa
niin kauan kuin haluaa, ikuisesti nuorena, ihmisenä, mutta vailla
ihmistä sitovia kahleita. Mutta hänen täytyy varoa, ettei mikään
maallinen mielenkiinto, rakkaus esimerkiksi, pääse tummentamaan hänen
sielunsa ylevää ja intohimotonta kirkkautta, sillä silloin hän
vastaavassa suhteessa rupeaa menettämään saavuttamiaan jumalallisia
ominaisuuksia, vaipuen yhä enemmän tavallisten kuolevaisten tasoa
kohti. Hämärässä muinaisuudessa on joidenkin itämaiden viisaiden
onnistunut sielunsa puhdistuksella, vapautumalla yhä enemmän
aineellisuuden kahleista, ja ajatustensa sekä tahtonsa voimalla,
apunaan luonnon ilmisaadut ihmeet, tunkeutua niin pitkälle, että ne
keinot, joiden avulla tuntemattoman kynnyksen yli voi astua, olivat
heille paljastuneet. Sielunsa ylevyyden voimalla ja tarkoitustensa
puhtaudella he nyt olivat kestäneet hirvittävän lopputaistelun Pahaa
vastaan ja näin kohonneet Kuoleman ja kaiken inhimillisen herroiksi.
Näin oli syntynyt pyhä Ruusuristin veljeskunta, jonka ylevänä
tarkoituksena oli luoda maailmaan uusi sukukunta, vailla ihmisten
heikkouksia ja paheita, jopa tietämisensä voimalla valloittaa muitakin
planeetteja. Oliko inhimillisellä elämällä, nimenomaan rakkaudella,
sittenkin ollut veljeskunnan jäsenille viehätyksensä, jää
mainitsematta, mutta heistä on kuitenkin jäljellä vain kaksi,
Zanoni ja Mejnour. Edellinen edustaa nuoruutta, taiteen aatetta
maailmankaikkeudessa, jälkimmäinen harkitsevaa vanhuutta, tiedettä,
ollen siis tyynempi ja intohimottomampi kuin toverinsa, katse aina
suuntautuneena yhä täydellisemmän tietämisen saavuttamiseen. Hän se
myöskin edelleen työskentelee ruusuristiläisten suuren päämäärän
hyväksi, hakien koko maailmasta sopivia adepteja, mutta löytämättä
niitä, sillä sellaisia, jotka kestäisivät Ovenvartijan kauhut, syntyy
vain yksi tuhannessa vuodessa. Nämä kaksi ihmiskunnan parasta
harrastavaa "theurgia" esiintyvät jo tämän vuoksi traagillisessa
valossa, jota vielä lisää Zanonin uhrautuva, vapaaehtoinen kuolema
rakkauden vuoksi inhimilliseen olentoon.
Ensimmäinen tuntomerkki, minkä Zanonista tapaamme, on hänen katseensa.
Zanoni voi, jos tahtoo, valaa siihen voiman, jolla hän voi vallita
toisen sielunelämän, joko kirkastaen ja kohottaen tahi masentaen sen.
Hänen silmiensä "tumma sädeloisto" on vastustamaton, ja taikauskoiset
väittävät, että hänellä on todellinen "paha silmä", "mal-occhio".
Ulkomuodoltaan Zanoni on kuvaamattoman kaunis, vartaloltaan, ryhdiltään
ja esiintymiseltään majesteetillinen, mutta samalla salamyhkäinen,
kummitusmainen, kuin ilmestys toisesta maailmasta. Hänellä on
sammumaton voima nauttia elämästä, mutta tehden sen puhtaalla,
siveellisesti ylevällä tavalla, ja vaikuttaen seurapiiriinsä
kohottavasti ja puhdistavasti. Kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin;
hänestä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita, ja kaikki kansat,
maat, niiden olot, tavat ja kielet näyttävät olevan hänelle tuttuja.
Hänen rajaton rikkautensa, tietonsa itämaisissa kielissä, eräänlainen
arvokas rauhallisuus, josta hän ei luopunut iloisimpina hetkinäänkään,
hänen hiustensa ja silmiensä tumma loisto, pienet ja mitä
huolellisimmin hoidetut kädet, pään arabialaiset ulkopiirteet, kaikki
viittaavat hänen kuuluvan johonkin itämaiseen rotuun. Monet vanhukset
todistavat nähneensä hänet juuri samanlaisena nuoruudessaan, kuka
missäkin maailman kolkassa. Näyttää siltä, kuin olisi Zanoni uudelleen
ihmisten keskuuteen astunut Adonis, nuorukainen, joka oli jumalallisen
kauneuden ja valon synnyn vertauskuva. Näin edustaa Zanoni
Geisterseheristä alkavaa salaperäistä kirjallisuuden vaeltajaa,
yhdistäen useampia jo edellisestä tunnettuja tradition tunnusmerkkejä
itseensä, mutta kohonneena nyt jonkinmoiseksi taiteen ikuiseksi
vertauskuvaksi, runolliseksi näyksi taiteen jumalallisesta kauneudesta,
puhdistavasta ja kohottavasta vaikutuksesta, sekä kuolemattomuudesta.
Hänen rinnallaan esiintyy toinen salaperäinen olento, Mejnour,
vanhuuden harkinnan, tieteen, ikuisen hakemisen ja tutkimisen
vertauskuva. "Hänellä ei ole ystävää, ei seuralaista, ei lähimmäistä,
paitsi kirjoja ja tutkimuksensa välineitä. Usein hänen nähdään kulkevan
— ei hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuten usein oppineet, vaan
katse huomaavaisena ja läpitunkevana kuin haluaisi se tunkeutua
ohikulkevien sieluun. Hän on vanhus, mutta ei väsähtänyt, vaan pysty ja
uljas kuin mies parhaalla iällään. Ei tiedetä, onko hän rikas vai
köyhä. Almuja hän ei pyydä, eikä myöskään niitä anna; hän ei tee
koskaan pahaa, mutta ei liioin harjoita hyvää. Hän on mies, joka ei
näytä tietävän mistään maailmasta ulkopuolella itseään". Hän on siis
absoluuttisen, kaikesta inhimillisestä vapautuneen tieteen vertauskuva.
Hänen elämänsä on vaipumista filosofiseen mietiskelyyn, Zanonin taas
nautintoon.
Rohkeammin kuin mitä oikeastaan kauhuromantiikassa tähän saakka oli
tapahtunutkaan, tekijä antaa näille vaeltajilleen yliluonnollisia
ominaisuuksia. He voivat hypnoottisin keinoin panna jonkun toisen
ennustamaan tulevaisuuden tapahtumia, kuten esim. Zanoni kirjailija
Cazotten, jolloin tilaisuudessa vallitsevan valistuksen ajan optimismin
tulokseksi ja vastapainoksi manataan esiin kuva vallankumouksen
tyranniasta ja verikauhuista. Ajan ja paikan laki ei heitä sido, eikä
elementtien voima heihin pysty; he voivat myös, jos tahtovat, tulla
näkymättömiksi. Tieteessään he ovat tulleet niin pitkälle, että heidän
tutkimuskojeensa ja laboratorionsa näyttävät alkemistin välineiltä ja
työpajoilta, okkultistin salaperäisiltä puuhilta, olematta sellaisia.
Mejnourin laboratorio on vanhassa keskiaikaisessa linnassa jossakin
Apenninien vuoriston luoksepääsemättömässä sopukassa. Kun Mejnourin
oppilas Glyndon kerran menee opettajansa tietämättä hänen
laboratorioonsa, tuntee hän siellä oudon, aivan erikoisen tuoksun, ja
huoneessa vallitsee eräänlainen aaltoileva sumu. Hänet valtaa
vähitellen kuolon kylmyys ja hän on näkevinään, kuinka tuossa sumussa
vaaruu hämäriä, mahtavia olentoja. Mejnour pelastaa hänet ajoissa, ja
näin hän on saanut kokea, kuinka vaarallinen salatun tietämys on sille,
joka ei ole valmistunut sitä vastaanottamaan. Tässä laboratoriossaan
Mejnour säilyttää salaperäisiä "ruusuristiläisten lamppuja", luvultaan
yhdeksän, elämänvettä, jolla on uudestisynnyttävä vaikutus, ja
mystillistä tietokirjaa, joka selittää, miten tietämyksen rajan yli
voidaan astua. Mutta tässä kaikessa ei oikeastaan ole mitään loihtua,
vaan on kaikki mitä ankarinta tiedettä. Mejnour ei tunne keinoa, millä
hän voisi asettaa kuoleman oman tahtonsakin ulkopuolelle — hän voi
kuolla, jos hän haluaa — mutta luonnon uupumattomalla tutkimisella hän
on saanut selville kaikki ihmisruumiin salaisuudet, m.m. syyn suonien
kalkkeutumiseen ja verenkierron laimentumiseen, ja vihdoin keksinyt
elämänveden, jolla ruumis voidaan aina uudistaa. Kysymys on siis,
selittää Mejnour, vain lääketieteen loppusaavutuksista.
Zanonin hämärä filosofia voisi antaa aihetta laajoihin selittelyihin,
mutta tarkoitustamme varten riittää tämä esitys sen kahdesta
päähenkilöstä. Siitä käynee selville, mihin mittoihin saakka
romanttinen kirjailija saattoi kohottaa vanhan aiheen ihmisestä, joka
aineellisessakin suhteessa todellakin saattoi kysyä: kuolema, kussa on
sinun otasi? Mielikuva ikuisen nuoruuden lahjasta oli syöpynyt syvälle
Lytton-Bulwerin sieluun ja käytti hän sitä m.m. kuuluisassa
kertomuksessaan _Kummitustalo ja kummittelijat, eli talo ja aivot_ (The
Haunted and the Haunters, or the House and the Brain, 1859).[225]
Siinä esiintyy salaperäinen, aina elävä henkilö, joka on aikoinaan
"ladannut" erään talon pöyristyttävällä pahuudenhengellä,
vihamielisellä kaikelle sen kynnysten sisäpuolelle tulevalle
elolliselle. Tahtonsa voiman on tuo henkilö pannut jatkuvasti
vaikuttamaan jonkinmoisen eriskummallisen, puolittain magneettisen,
puolittain kabbalistisen "akkumulaattorin" kautta, sijoittaen sen
erääseen salalokeroon. Vasta sitten, kun kertoja jaksaa jännittää
tahtonsa niin, ettei se salli hänen alistua yöllisen kummituskohtauksen
kauhuun, murtuu tuo peloittava voima, niin että talo voidaan tutkia ja
tuo salaperäinen koje hävittää. Huomattakoon, että tämäkin henkilö on
erikoinen läpitunkevan, käärmemäisesti vangitsevan katseensa vuoksi.
Hänessä on aihe henkilöstä, jonka ei tarvitse kuolla, kehittyessään
tuonut mukanaan kauhuromantiikkaan sellaiset uudenaikaiset keinot kuin
hypnotismin eli mesmerismin, sähkön, ja ajatusten sekä tunnelmain
siirron tahdon voimalla.
Zanonillaan Lytton-Bulwer loi teoksen, joka monessa suhteessa on yhäkin
vaikuttava ja tehokas. Teosofit näkevät siinä salaisopillisen viisauden
ilmenemistä, kuin olisi joku niistä näkymättömän maailman
henkiolennoista, joista siinä puhutaan, ohjannut tekijän kynää. Sen
aihe ihmisolennosta, joka on päässyt aineen herraksi, elää
kirjallisuudessa yhäkin, synnyttäen alituiseen mitä eriskummallisimpia
teoksia, joissa moninaisin keinoin ja tavoin käsitellään ja kuvataan
elämän jatkamista ja ruumiin sekä sielun nuorentamista. Sen
suggestiiviset keinot ovat niin hyvin harkitut, sen sanonta
salaperäisimmissä kohdissa niin epämääräisen tarkoittelevaa ja
arvostelukykyä harhaan johtavaa, ja sen koko sisältö, joukosta usein
esiin välähtelevine paradoksimaisen sattuvine väitteineen ja
runollisine kohtineen siksi mukaansa tempaavaa, että nykyaikainenkin
lukija tuntee joiltakin sen sivuilta henkivän vastaansa omituista
tenhovoimaa.
Viedäkseni lopuksi kauhuromantikkoja viehättäneen ajatuksen ikuisesti
jatkuvasta elämästä nykyaikaan saakka mainitsen _H. Rider Haggardin_
teokset _Hän_ (She, 1887), _Hän ja Allan_, ja _Ayesha_, (1905). Näiden
teosten päähenkilö kuningatar Ayesha, on onnistunut hankkimaan
itselleen ikuisen nuoruuden ja kauneuden kylpemällä eräänlaisessa
ihmeellisessä tulisuihkussa, joka pursuaa ilmoille jossakin
luoksepääsemättömimmän Afrikan salatuimmassa vuorenonkalossa.
Historiallisesti nämä teokset ovat mielenkiintoisia vanhan
kauhuromantiikan uudistajina, varsinkin siksi, ettei voi olla
asettamatta Ayeshan kuvaa ja elämäntulta Southeyn Thalaban yhteyteen.
Tässä runoelmassa nimittäin esiintyy taikapuutarha ja "sen keskellä
tulilähde, josta virtasi kaikkialle ihmeellisiä puroja, ruokkien
puutarhaa elämän kuumuudella". Tuo lähde pesee pois kaiken maailman
saastan; Maimunan vapautuminen noituutensa ja ikuisen nuoruuden
kahleista, jolloin äkkiä hänen vuosiensa paino tuli hänen osakseen,
muistuttaa ilmeisesti Hänen loppukohtauksesta. Lailassa esiintyy
Ayeshan alkupiirteitä, ja Okba, runoelman "vanha mies", on hyvin
tutunomainen, kun häntä verrataan Haggardin viisaisiin vanhuksiin.
Hänessä esiintyvä suunnaton vuoren onkalo, joka on muinaisten
sukupolvien muumioiden säilytyspaikka, muistuttaa taas Kehaman
kirouksen hautakaupungista: "balsamoijat olivat suorittaneet työnsä
niin hyvin, että joka ruumiilla oli yhä elävä väri; ne olivat patsaita
elävästä lihasta — peloittava näky! Niiden silmät olivat suuret ja
terättömät, lasittuneet, tuijottavat, ilmeettömät —". Verratessa
Southeyn runoelmia Haggardin romaaneihin ei voi olla pitämättä aivan
ilmeisenä, että niillä on ollut jälkimmäisten aineistoon suuri
vaikutus, että ne yleiseltä laadultaankin, seikkailujen
keksimistavalta, näyttämöiltään, taistelukohtauksiltaan ja
mieltymykseltään sadunomaiseen, eksoottiseen romantiikkaan ovat kuin
runopukuisia Ayesha-kirjoja. Southeyn idea noituudella saavutetusta
ikuisesta kauneudesta ja hänen eläviä ihmisiä muistuttavat muumionsa
johtavat lopuksi Haggardin Ayeshan kautta suoraan Pierre Benoitin
_L'Atlantideen_, jonka jäljittelevästä sukulaisuudesta yllä selitettyyn
aihepiiriin ei voi olla epäilystäkään.
8
Yllä oleva on suunnilleen se osuus, mikä kauhuromantiikalla on ollut
Vaeltavan juutalaisen ja Faustin tarinan alulle panemassa
mielikuvittelussa. Kuten näkyy, se on sangen pian vapautunut molempien
perintämuodosta ja keksinyt itselleen omat henkilönsä tulkitakseen
sitä mystiikkaa, joka kietoutuu ajatukseen ikuisesti elävästä
ihmisestä. Mutta tällä välin jatkuu Ahasveruksen tarina omassa
perintämuodossaankin, kasvattaen ympärilleen laajan kirjallisuuden ja
kiihoittaen mystiikallaan yhä uusia runoilijoita koettamaan
mielikuvituksensa voimaa ja luotaamaan aatemaailmansa syvyyttä. Sen
kirjallisuuspaljouden selostaminen veisi tässä liian pitkälle, mutta
lyhyt katsaus niihin ajatuksiin, joita tämän aiheen kautta on tahdottu
tulkita, on esitykseni täydennykseksi tarpeellinen.[226]
Se, että Ahasverukselta kiellettiin kuolema, oli samalla huomautus
kuoleman vapahtavasta merkityksestä. Tämä sopi hyvin askeettiseen
kristilliseen käsitystapaan, jonka mukaan ajallinen elämä on "tuskaa ja
vaivaa silloinkin, kun se parasta on". Ahasveruksen kuolemankaipuu
tulkitsee näin ollen kristityn halua päästä maallisen elämän kahleista.
Schubartin runoelman päämotiivi on loputtoman elämän tuska ja kuoleman
vapahtava merkitys.[227]
Ahasveruksen loppumaton vaellus vuosisadasta toiseen tekee hänestä
historian elävän silminnäkijän ja todistajan, joka on sopiva väline
tulkitsemaan ajatuksia ihmiskunnan vaiheista ja tulevaisuudesta. Tämä
puoli tuli kirjallisuudessa huomatuksi useissa romaanintapaisissa
kertomuksissa 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan
alulla.[228]
Ahasveruksen loputon elämä ja vaellus käsitettiin rangaistukseksi ja
katumuksenteoksi hänen vapahtajaa kohtaan osoittamansa armottomuuden
vuoksi. Tämän johdosta hän kuvastuu kristilliselle mielelle ikuisena
varoittajana uskottomuudesta ja synnistä Jumalaa vastaan. Varustettuna
kaikilla mahdollisilla saturomanttisilla ominaisuuksilla hän korkeasta
tehtävästään huolimatta joutuu juuri täten käsitettynä kaiken
alhaisemman kaupusteluromantiikan salamyhkäiseksi päähenkilöksi. Tämän
käsitystavan yhteydessä Ahasveruksen historia laajenee myös kuvaukseksi
uskottoman, Jumalan kieltäjän ja epäilijän kääntymyksestä, ja sikäli
myös hänen vaiheidensa mukana näyiksi ja kohtauksiksi ihmiskunnan
vaiheista ja kohtalosta.[229]
Hänen kansallisuutensa antoi aihetta siihen käsitykseen, että hän oli
juutalaisten, tuon kodittoman, vaeltavan, mutta häviämättömän rodun
vertauskuva. Kristillisen käsitystavan mukaan hän kuvasi juutalaisia
kirottuna, rangaistusta kärsivänä kansana, kun taas juutalaiset
käsittivät hänet kaiken rotunsa kärsimän sorron ja vääryyden
marttyyriksi, ja toivomustensa ja pyrkimystensä vertauskuvaksi. Tämä
juutalaisten tuska ja nousun pyrkimys tuli useiden Ahasverus-teosten
perusaatteeksi.[230]
Edellisessä mainittu käsitystapa vei loogillisesti siihen, että
Ahasverusta ruvettiin pitämään kansallisen ja yhteiskunnallisen
vapauden vaatijana ja esitaistelijana, sekä siinä suhteessa rauenneiden
haaveiden jälkeen traagillisena, murtuneena sankarina. Maailman
rauhaton, kaikkialta pois ahdistettu vaeltaja on vapaus, joka ei löydä
kotipaikkaa milloinkaan.[231]
Ahasveruksen murhe kohtalonsa johdosta, hänen yksinäisyytensä ja
outoutensa ihmisten keskellä, hänen osattomuutensa inhimillisiin
intohimoihin, ja hänen ikuinen rauhankaipuunsa, joka on sitä
kiihkeämpi, kuta selvemmin hän ymmärtää ihmiskunnan pyrkimyksien
toivottomuuden, tekee hänestä maailmantuskan vertauskuvan. Tähän
maailmantuskaan ja sen surumielisesti valittavaan sävyyn ilmestyy
lisäksi titaanimainen uhman piirre, suuttumus kohtalon kovuuden
johdosta sen aiheuttajaa kohtaan. Näin Ahasverus saa Prometeuksen
piirteitä, kapinoiden ihmiskunnan ystävänä jumaluutta vastaan.
Maailmantuskan runoilijat, Byron ja Shelley, ovat itse titaanimaisen
uhmaavia, kodittomia vaeltajia, eräänlaisia Ahasveruksia, joita, kuten
Childe Haroldia, ajaa eteenpäin "tuo ainainen, poistumaton synkkyys,
joka sadun vaeltavalla hebrealaisella oli otsallaan, joka ei halua
nähdä haudan toiselle puolelle, mutta ei voi toivoa aikaisemminkaan
lepoa". Tämäkin ajatus on johdonmukainen seuraus kahdesta edellisestä:
juutalaisten vapaus — kansojen ja yhteiskunnan vapaus — koko
ihmiskunnan vapaus kaikista sitä rajoittavista kahleista.[232]
Ahasveruksen tarina on kelvannut yhteiskunnalliseltakin kannalta. Köyhä
Jerusalemin suutari on käsitetty kaikkien "työn orjuudessa" elävien
köyhien ja maasta irti olevien työläisjoukkojen vertauskuvaksi, joka
löytää kuoleman levon vasta sitten, kun köyhien elinehdot ovat
parantuneet ja heidän kahleensa kirvonneet. Tämä on Eugène Suen kuva
Ahasveruksesta, jolle hän antaa puolisonkin, Herodiaksen, ikuisen
juutalaisnaisen; tämä saa kuoleman levon vasta sitten, kun naisten
häpeällinen orjuus on loppunut.
Yllä oleva esittely niistä eri käsitystavoista, joihin Ahasveruksen
tarina on antanut aihetta, osoittaa, kuinka se on erikoisella tavalla
väljä ja moniin eri tarkoituksiin mukautuva; tätähän voisi sanoa sen
rikkaudeksikin, ellei juuri se olisi samalla sen suurin heikkous. Se
antaa nimittäin aihetta liian moniin ajatuksiin, sisältämättä sellaista
rajoitettua ja voimakkaasti esiintyvää pääaihetta, joka kykenisi
yksinään sen tyhjentämään. Kun Faust-aihe esittää elämänhalun ihmistä
ratkaisevasti vallitsevana voimana, tullen siten ihmiselle läheiseksi
ja ymmärrettäväksi, välähtelee Ahasveruksen aiheesta näkyviin monia eri
puolia, joilla kaikilla on runollista sytytystehoa, mutta jotka
kuitenkin peittyvät sellaiseen lihamme ja veremme ulkopuolella olevaan
mystiikkaan, ettei niitä ole helppo runoilla selviksi kuviksi. Tästä
johtunee se, että Ahasverus yhä odottaa lopullista suurta
runoilijaansa, joka päättäisi hänen vaelluksensa, antaen rauhan hänelle
ja kirjailijoille, kuten Goethe antoi rauhan Faustille.
Ahasveruksen aiheen historia osoittaa lopuksi, että Euroopan kansoista
saksalaiset ovat sitä eniten käsitelleet; Englannissa ei aihe ole ollut
erikoisemmin muodissa, eikä näytä alkuperäisessä muodossaan
englantilaisten mielikuvitusta koskettaneen; sitä ovat enemmänkin
tehneet, kuten olemme nähneet, tämän ja Faustin tarinan pohjalta
kasvaneet alkemistiset ja ruusuristiläiset johdannaiset.[233]