persoonallisesti Inveraryssa, jossa Lewisin jumaloitu lady Charlotta
Campbell oli, kuten on kerrottu, iloisen seuraelämän keskuksena.
Tultuaan Edinburghiin Lewis sitten pyysi Scottia luokseen
päivälliselle; vuosikymmeniä myöhemmin Scott vielä muisteli sitä
innostusta (elation), jota tämä Munkin päivälliskutsu hänessä herätti.
Nähtyään Burnsin kuusitoistavuotiaana hän ei sittemmin ollut tavannut
ketään, joka olisi nauttinut yleisesti tunnustetun runoilijan mainetta;
nyt osoitti runoilija, jonka romaani oli herättänyt suurta huomiota,
jonka ballaadit Alonzo Urhoollinen ja Durandarte olivat synnyttäneet
hänessä kiihkeän halun itsekin yrittää runoilijana, ja joka oli
tunnettu Lontoon hienoimmissa piireissä, kuuluen "Mayfairin leijonien"
joukkoon, hänelle niin suurta huomiota, että pyysi häntä ei ainoastaan
avustajakseen, vaan vieläpä päivällisellekin! Ymmärrettävästi tämän
kaiken täytyi vaikuttaa rohkaisevasti nuoreen skotlantilaiseen
juristiin, jolle kirjallinen maine oli vielä kaukainen haave. Saattaa
näyttää omituiselta sattumalta, että Scottin miehekäs runotar joutui
Lewisin haamurunottaren kouluun, ja omituisten kirjallishistoriallisten
tapahtumain joukkoonhan asia kieltämättä kuuluukin, mutta sillä on
silti oma, selvä logiikkansa. Lewisillä ja Scottilla oli ensinnäkin
molemmilla sama mieliharrastus, saksalaisen romantiikan tulkitseminen
ja välittäminen englannin kielen piiriin, mikä siis heti alussa auttoi
heitä pääsemään yhteisymmärrykseen; toiseksi heidän suhteensa
sattuvasti kuvaa sitä historiallista tosiasiaa, että Englannin
myöhempi, Scottin, Byronin, Shelleyn y.m. luoma maailmankuulu
romantiikka, ulotti todellakin juurensa siihen aikaisempaan, Lewisin ja
hänen edeltäjäinsä edustamaan, nykyisin verraten vähän tunnettuun
romantiikkaan, joka taiteellisilta saavutuksiltaan vaatimattomana
kuitenkin merkitsee laajaa esi-aineiston sulatus- ja valmistelutyötä,
ollen monessa kohden myöhemmin loistoa ja kuuluisuutta saavuttaneiden
piirteiden välttämätön edellytys.
Scottilla oli näihin aikoihin valmiina käännös Götz von
Berlichingenistä, jonka ritariromantiikan herättävä ja sytyttävä
vaikutus oli siis ulottunut näin kauas. Hän tietysti näytti
käännöksensä uudelle ystävälleen, joka aina avuliaana rupesi puuhaamaan
sille kustantajaa. Lewis kääntyi oman kustantajansa J. Bellin puoleen,
saman, joka oli saattanut Munkin maailmalle, ja sai aikaan sopimuksen,
jonka mukaan Scottille maksettiin 25 guineaa ensimmäisestä ja saman
verran toisesta painoksesta, jos se tulisi kysymykseen. Götz
ilmestyikin tämän sopimuksen pohjalla helmikuulla 1799. Toista painosta
ei tarvittu ennenkuin kauan tämän jälkeen. Lewis kirjoitti Scottille
palkkion olevan näin pienen siksi, että käännös oli Scottin ensimmäinen
kirjallinen työ; hän ei siis muistanut tahi ei "ottanut vakavalta
kannalta" Lenoren ja Villin metsästäjän käännöksiä, jotka Scott oli
julkaissut jo 1796, ikäänkuin ne yhäkin olisivat olleet hänen
ballaadikokoelmaansa tarjottuja "käsikirjoituksia". Mahdollista on
kyllä sekin, että ne tarjottiinkin hänelle todella käsin
kirjoitettuina, sillä Scott oli niitä ehkä ilmestymisen jälkeen vielä
korjaillut.[128]
Lewisin ja Scottin ystävyydessä ei tapahtunut mitään häiriöitä. V. 1814
Lewis lähetti hänelle takaisin joitakin "kuusikymmentä vuotta sitten"
lainaamiaan kirjoja, lausuen kirjeessään m.m.: "Minun täytyy mainita,
että kuullessani sinua pidettävän Wawerleyn kirjoittajana, ostin sen ja
luin kiihkeästi. Minulle sanotaan nyt, ettei se olekaan sinun, vaan
William Erskinen. Jos niin on, niin sano hänelle terveiseni, että pidän
sitä erinomaisena joka suhteessa..."
10
Lewisin ballaadikokoelman ensi osa _Kauhutarinoita_ (Taks of Terror)
ilmestyi Kelsossa, Skotlannissa, v. 1799. Seuraavana vuonna hän
julkaisi samassa paikassa toisen osan nimeltä _Ihmetarinoita_ (Taks of
Wonder); v. 1801 hän julkaisi nämä molemmat Lontoossa nimellä
_Ihmetarinoita_ lisäten tähän painokseen uusia "tarinoita". Siihen hän
myös kirjoitti "Johdannollisen dialogin", runomittaisen keskustelun
tekijän ja "ystävän" välillä, jossa hän tekee selkoa omasta
romanttisesta käsitystavastaan. Ystävän moitteisiin tällaisten tarinain
kirjoittamista vastaan, joista palkinnoksi jää vain "lastenkamarin
ylistys", ja toivomukseen, että niiden "kirjoittelijat pian saisivat
murehtia hyödyttömiä vaivojansa ja itkeä aivojensa lyhytikäisiä
tuotteita", hän vastaa myöntämällä, että hänen "haamurunottarensa"
aika tosin alkaa jo olla mennyttä, mutta että hän puolestaan on
välinpitämätön siitä, miten yleinen mielipide ja "mauton muoti"
milloinkin vaihtelee. Muoti (fashion) on peloittava asia, jonka edessä
sekä järki että arvostelukyky taipuvat, käskipä se sitten joko
oppimattoman villin puhua erämaassaan siveellisiä totuuksia, tahi
runoilijan jäädyttää sydämensä ja sumentaa mielensä pakoitettuna
lyijynraskaisiin sääntöihin, tunteen pysähtyessä ja mielikuvituksen
takertuessa didaktisiin kahleisiin; tahi herättipä se tylsän
saksalaisen synkän sielun säälin ja kauhun valtaan, vuodattamaan
kyyneleitä kuviteltujen rikosten vuoksi, — se ei kuulu Lewisille,
sillä "minun makuni on aina omani". Muuttumattomalla ilolla hän
suhtautuu siihen "tiedon hylkytavaraan", joka on siepattu
"goottilaisuuden yöstä"; hänen sielunsa tuntee "kreikkalaisen tulen" ja
"roomalaisen sulon", mutta panee silti riemuiten merkille, kuinka
"muinaisten päivien liekki" leimuaa Britanniassa kirkkaasti.
Vaihtelevan nautinnon lakia totteleva sydän kääntyy mielellään
"klassillisuuden kirkkaudesta goottilaisuuden hämyyn", joka herättää
pelkoa ja viehätystä; "kuinka sykkiikään sydän pelosta ja riemusta
nähdessään raakoja näkyjä Euroopan barbaariyöstä!" Lewis sitten
luettelee romanttisen nautintonsa aiheet; niitä ovat metsän huokailu ja
öisen myrskyn pauhu autiolla nummella, jotka herättävät mielikuvituksen
synkimmät voimat liikkeelle; loppumaton sota ja paavillinen viekkaus,
jotka estävät kadotetulta ihmiskunnalta jokaisen sovittavan
valonsäteen; aika, jolloin vain erehdyksen kohtalokas valo loisti,
jolloin tiede oli tuntematon, ja sielun aktiiviset voimat olivat
turtuneina kahlehditut taikauskon (Lewisin mielisana) tornin juureen;
katumusharjoituksissa kärsivä kalpea neito ja pyhän alttarin juurella
rukoileva Jumalalle lupautunut; noita, joka herättää uinuvat haudat;
sodan välkkyvä rintama, voitonmerkein siroiteltu taistelukenttä,
pyhitetty lippu ja punaristi-kilpi; ritariturnajaiset, läänitystyrannin
rikokset ja läänitys-ajan ylpeä komeus; Skandinavian soturikentät,
Morvenin vuoret ja Lapin nietokset; barbaaripäälliköt kaatumassa
tulisissa taisteluissa ja ottamassa osaa Odinin verisiin juhliin;
Ossianin harppu ylistämässä sankaritekoja ja arvistaan ylpeät
harmaapääsotilaat sitä kuuntelemassa; keskiyön kuolleella hetkellä
vaeltava ja vaikenevalle kuulle tuskiansa valittava haamu; tanskalaiset
merirosvot ryöstöretkellään ja saksilainen parooni ylpeänä ja synkkänä
villissä vihassaan; yksinäisen luostarin muurinvihreän peittämät
muurit; yöpöllön äänekäs huuto, vankilan himmeä lamppu, öinen
holvikäytävä, hämärästi näkyvä, pois häipyvä kulkue, tuikkivat
kynttilät ja pyhä messu — kaikki tämä herättää Lewisin käsityksen
mukaan "vapisevassa rinnassa ihastuttavia uninäkyjä ja upottaa joka
tunteen romantiikan virtaan, joka vyöryy kaukana, levottomana
suurenmoisuudessaan ja hulvahtaen peloittavana ihmettelevään sieluun;
milloin liukuen sileänä, milloin maagillisten myrskyjen pieksämänä, se
kohottaa näkyviin tuhansia muodottomia olioita; joka aallosta säihkyy
utuinen loiste ja kohisevista kuohuista kuuluu murheellinen ääni, kun
kalpea pelko herättää mielikuvituksen sen valvovalta vuoteelta;
esirippu poistuu näkymättömien henkien valtakunnan edestä ja puoleksi
paljastuu sanoin tulkitsematon tarina".[129]
Tämä omituinen kauhuromantiikan aineistoruno on ilmeinen Lewisin
romanttinen uskontunnustus. Muistaen sen, mitä ensi luvussa on sanottu,
on vaikea löytää mitään, mitä siinä ei olisi mainittu. Se osoittaa,
että kauhuromantikoilla todellakin oli oma, sangen tarkoin lajiteltu
mielikuvasarjansa, joka innoitti heidän kirjallisen luomistyönsä.
Kirjan vastaanotto ei ollut suosiollinen. Sanottiin Lewisin julkaisseen
"Tales of Wonder", vaikka hän tosiasiallisesti olikin julkaissut "Tales
of Plunder", millä tarkoitettiin sitä, että hän oli haalinut kirjansa
kokoon "ryöstämällä" muiden tuotteita. Scottin osuus ainoastaan pääsi
moitteetta, saavuttipa hän kiitostakin arvostelijain taholta; Lewisin
osaksi tuli m.m. Geo Watson Taylorin julkaisema pilkkaruno nimeltä
_Vanha akka punaisessa viitassa_ (The Old Hag in a Red Cloak), joka oli
omistettu "Julman valkoisen naisen kirjoittajalle", ja tahtoi moittia
valtaan päässyttä, m.m. Lewisin edustamaa huonoa makua. Toinen
pilkkaruno, salanimen julkaisema _Lisää ihmeitä_ (More Wonders), tahtoi
puolustaa kirjallista omistusoikeutta Lewisin mielivaltaisuutta
vastaan.
Lewisin naivia luonnetta kuvaa valaisevasti se pikkupiirre, että
hän koetti Munkin esimerkistä viisastuneena saada näihin
kauhuballaadeihinkin jotakin siveellistä, opettavaa kärkeä. Useat
niistä loppuvat koomillisen vakavaan moraalilauselmaan, joka kuvaavasti
ja pikkuvanhasti enimmäkseen kohdistetaan nuorille tytöille.
Pilvikuninkaan hän ilmoittaa kirjoittaneensa "osoittaakseen nuorille
neidoille, että saattaisi mahdollisesti silloin tällöin olla
hyödyllistä osata hiukan kielioppia"; hänen sankarittarensa olisi
nimittäin ehdottomasti joutunut demoonien uhriksi, ellei hän "onneksi
olisi ymmärtänyt eroa komparatiivin ja superlatiivin välillä".
Huomautukset tällaisen johdosta ovat tarpeettomia.
11
Lewisillä oli tapana huvittaa seurapiiriään pukemalla jokin hetken
tunnelma pienen runon asuun. Usein hän myöskin sepitti runoihinsa
säveleenkin. Sisartansa Sofiaa varten hän varsinkin kirjoitteli runoja
ja sävelmiä, joita tämä sitten esitti. Hänen taitoansa tällä alalla
pidettiin niin huomattavana, että silloiset päivän pilanäytelmäin ja
kuvaelmain sepittäjät usein pyysivät runopuoleen hänen apuansa. Lewisin
kirjoittama ja Kellyn säveltämä laulu _Ei, lemmittyni, ei_ (No, my
Love, no), joka sisältyy Charles Dibdinin, tunnetun merimieslaulujen
kirjoittajan (Kotzebuen mukaan tekemään) näytelmäsovitelmaan _Huomenna
täysi-ikäinen_ (Of Age to-morrow), tuli päivän suosituimmaksi
säveleeksi, joka Kellyn muistelmien mukaan oli "joka pianon
nuottitelineellä ja kuultavissa joka kadulla". Kelly muuten kertoo
saaneensa Walesin prinssiltä määräyksen säveltää hänelle yksinkertaisen
englantilaisen ballaadin. "Käännyin ystäväni Lewisin puoleen pyytäen,
että hän kirjoittaisi sellaisen, minkä hän tekikin". Ballaadin nimi oli
_Huomenna_ (To-morrow), ja tuli siitä Kellyn mukaan erittäin suosittu.
Mutta ballaadi- ja laulumestarillamme oli näinä vuosina muitakin
rautoja tulessa. Linnan haamun saavuttama menestys kiihoitti häntä
jatkuviin yrityksiin näytelmän alalla, ja niinpä hän kirjoittaa
Ryövärien henkeen uuden ritari- ja haamudraaman. Sen nimi on _Adelmorn,
lainsuojaton_ (Adelmorn, the Outlaw), ja se esitettiin toukok. 4 p.
1801 Drury Lane-teatterissa. Parooni Ulric on tehnyt murhan, syyttänyt
siitä viatonta Adelmornia, saaden hänet karkoitetuksi, ja perinyt
murhatun rikkaudet; hän tunnustaa rikoksensa vasta sitten, kun murhatun
haamu saapuu taivaasta kerubiimien ympäröimänä vetämään häntä tilille.
Adelmorn, jolla tällävälin viattomasti vainottuna on ollut erinomainen
tilaisuus julistaa Karl Moorin leimuavia lauselmia, pääsee loistoon ja
kunniaan takaisin; huomattakoon, että hänellekin tapahtuu ihme, sillä
hän saa yliluonnollisen näyn kautta tietää, kuka on murhaaja.
Rikollisen apulaisena muuten esiintyy paha munkki. Draamassa ilmenee
vaikutelmia Kotzebuen näytelmästä Ihmisviha ja katumus (Menschenhass
und Reue) ja Radcliffen Metsän tarinasta sekä Italialaisesta.
Varsinaista tehtäväänsä: osoittaa, kuinka omatunto saattaa rikollisen
suurimman paatumuksen hetkellä katumaan, ei Lewis kyennyt
draamallisesti tyydyttävällä tavalla ratkaisemaan. Ensi-illan jälkeen
hänen täytyi pyyhkiä muutamia sopimattomina pidettyjä vuorosanoja pois
ja lieventää haamukohtausta. Näytelmää esitettiin vain kymmenkunta
kertaa, viimeisen kerran maalisk. 7 p. 1802, jolloin se oli lyhennetty
(kolminäytöksisestä) kaksinäytöksiseksi.
Vaikka tämän "jalon rosvon" menestys ei ollutkaan erikoisempi, ei Lewis
siitä pahastunut. Olihan hänellä taskussaan uusi näytelmä, _Alfonso,
Kastilian kuningas_ (— King of Castile), silosäkeinen tragedia, jota
kirjoittaessaan hän kertoi äidilleen "pysähtyneensä kolmanteen
näytökseen, sovinnontekoon erään kuninkaan ja ruhtinattaren välillä,
jotka ovat kaksi typerintä ihmistä, mitkä milloinkaan olen tavannut".
Siitäkin salakarista hän kuitenkin pääsi ohitse, ja niin hänen uusi
näytelmänsä valmistui todistamaan yleisölle ja epäilijöille, että
hänellä oli varattuna muitakin paukkuvaikutelmia kuin haamut.
Viattomasti epäilty, uskollinen sotapäällikkö Orsino asuu mitä
salaisimmassa ja romanttisimmassa maanpaossa metsäluolassa. Hänen
poikansa, hurja Caesario, jonkinmoinen Byronin Wernerin Ulricin
alkutyyppi, puuhaa kuninkaalle kostoa, vaikka on sala-avioliitossa
tämän tyttären Amelrosan kanssa, pitäen siitä huolimatta lemmenpeliä
Ottilian, eräänlaisen naishyenan kanssa. Caesarion virittämä ruutimiina
räjähtää juuri kello yksi, niinkuin oli määräkin, mutta kuningas
pelastuu. Kun Caesario sitten yrittää murhata hänet, ehtiikin hänen
isänsä, aina kuninkaalle uskollinen Orsino, väliin, ja horjumattoman
lojallteettinsa kiihoittamana surmaa poikansa. Toinen paukkuvaikutelma,
ukkosen jyrähdys, ajaa rikolliset polvilleen, jolloin heille suodaan
kuninkaallinen ja jalo anteeksianto. Ilmanko eräs arvostelija
lausuikin: "Tämän tragedian ihastuksena ovat räjähdykset. Ruutimiinan
räjähdys hävittää Alfonson valtakunnan, jonka jälleen uudistaa ukkosen
jyrähdys. Caesarion kuoleman ja Orsinon lyhyen, tarkoituksenmukaisen
puheen jälkeen ukkosen jyrähdys ajaa kaikki kapinalliset polvilleen,
pyytämään ja saamaan armoa kuninkaalta. Tämä fysikaalisten ja
siveellisten voimien sekoitus on kaunista".[130]
Alfonso julkaistiin painosta ennen, kuin se esitettiin, mikä tapahtui
ensi kerran tammik. 15 p. 1802; sen viimeistä näytöstä ei kuitenkaan
esitetty alkuperäisessä muodossaan muulloin kuin Haymarket-teatterissa
helmik. 28 p. 1803. Kaikkiaan "meni" tämäkin näytelmä kymmenkunnan
kertaa. Yleisö otti sen vastaan jokseenkin suosiollisesti, vaikkakin
monet murhat herättivät vastalauseita. Ja olihan Alfonsolla Lewisin
kirjoittamaksi vihdoinkin aikalaisten silmissä eräs ansio, joka hänen
aikaisemmilta teoksiltaan oli joskus puuttunut: sitä ei voinut sanoa
ollenkaan epäsiveelliseksi. Lewis olikin tullut tässä suhteessa hyvin
araksi, kuten näkyy esim. hänen vastauksestaan[131] muutamaan
arvosteluun, jossa hänen näytelmäänsä oli m.m. sanottu typeräksi;
"minulla ei ole", hän lausuu, "mitään huomauttamista siihen, että
draamani on typerä; jos niin on, niin tulkoon se myös sanotuksi. Mutta
jos, kuten Adelmornista mitä valheellisimmin väitetään, joku nimetön
kirjoittaja sanoisi tragediaani epäsiveelliseksi, odottaisin hänen
todistavan väitteensä esittämällä moitteenalaiset kohdat". Lewis itse
piti näytelmäänsä suuressa arvossa ja oli yhtä iloinen sen
saavuttamasta kohtalaisesta yleisömenestyksestä kuin nolo ivallisista
ja purevista arvosteluista. "Kirjoittaessani sitä", hän lausuu,[132]
"en ole säästänyt mitään vaivoja — olen julkaissut sen en hyvänä
näytelmänä, vaan parhaana, minkä minä voin tehdä. Hyvin mahdollista on,
ettei kukaan voisi kirjoittaa huonompaa tragediaa, mutta surullinen
tosiasia on, etten minä ainakaan voi kirjoittaa sen parempaa". —
Alfonson todellinen aihe, järkkymätön uskollisuus kuningasta kohtaan ja
uskollisuuden suuri aate yleensä, ei ollut Lewisille valjennut eikä
tullut esitetyksi runollisella voimalla ja vakaumuksella, vaan
sotkeutui "ruutisalaliitosta" ja näyttämöjännityksen hakemisesta
aiheutuneisiin teatterivaikutelmiin.
Alfonson esittäminen Covent Garden-teatterissa eikä Drury Lanessa,
kuten hänen edelliset näytelmänsä, johtui siitä, että Sheridanin pureva
arvostelu ja satiiri ajoi Lewisin lopultakin turvautumaan toisaalle.
Covent Garden-teatterin johtaja Harris otti hänet mitä imartelevimmin
vastaan, mikä on melko pätevä todistus siitä, että Lewisin näytelmät
olivat yleensä hyviä kassakappaleita. "Mr. Harris on yhtäkkiä", kertoo
Lewis,[133] "mieltynyt kaikkeen mitä teen... 'Mitä hyvänsä haluatte
esitettäväksi, esitetään heti'... Hän ei näytä saavan kyllikseen minun
kirjoituksiani... En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tosiasia on, että
hän on niin täynnä ystävällisyyttä, kohteliaisuuksia ja hienoa puhetta
kuin olla voi".
Miellyttävä asema näytelmäkirjailijalle. Lewis käytti sitä hyväkseen
osoittaakseen, ettei hän ollut haamuillaan ja ruutimiinoillaan vielä
tyhjentänyt kaikkia kauhuaineksiaan, ja antoi 1803 esittää erään
monologin nimeltä _Vangittu_ (The Captive), jolla oli yleisöön aivan
järkyttävä vaikutus. Vangittu on mielisairaalaan suljetun äidin
epätoivoinen yksinpuhelu, jossa kuvataan hänen asteettaista kehitystään
mielipuoleksi ja lopuksi hänen äkillistä parantumistaan. Näyttämönä on
rautaristikoilla varustettu vankikoppi, jossa vangittu musiikin
säestyksellä esittää osansa. Kun silloinen kuuluisa näyttelijätär Mrs.
Litchfield esitti tämän jo lukiessa hyvin vastenmielisen monologin
kaikella mahdollisella realismilla, koski se kuulijakunnan hermoihin
niin, että kaksi henkilöä sai hysteerisen kohtauksen esityksen aikana
ja kaksi sen jälkeen. Esittäjäkin oli pyörtyä ja Lewis itsekin
kertoo[134] tunteneensa olonsa tuskalliseksi; hän oli toivonut, että
sääli saisi kuulijakunnan itkemään, mutta sen sijaan kauhu valtasikin
sen. Mielisairauden esittäminen näyttämöllä — muuten kauhuromantikolle
hyvin kuvaava koe — ei siis Lewisille onnistunut, tahi onnistui
liiankin hyvin.
Seuratessa Lewisin kirjallista toimintaa Munkista Alfonsoon saakka
hakee turhaan sitä, mitä todella voisi sanoa kirjailijan kehitykseksi.
Linnan haamun menestys sai Lewisin erehtymään lahjoistaan ja jättämään
suorasanaisen kertomuksen, joka olisi ollut hänen oikea alansa, ja niin
hän joutui harhailemaan päivän keveän ja pintapuolisen maun
palvelijana. Hänen teoksensa eivät ole sielullisesti elettyä elämää,
vaan sieltä täältä saaduista aineksista rakennettuja ulkoisia
sommitelmia. Hänen saksan kielen taitonsa on vain tienä Saksan
ritariromaaneihin ja -näytelmiin, mutta ei siihen korkean taiteen
henkeen, joka siellä kuitenkin näinä aikoina kukoisti. Niinpä lukija
onkin varmaan jo huomannut, ettei hänen tuotantonsa ansaitse huomiota
taiteen kannalta; ainoastaan hänen keskeinen asemansa tyypillisenä
kauhuromantikkona pakoittaa hänen kohdallaan viivähtämään.
Lewis oli luonteeltaan vastustushenkinen, eikä voinut mielipiteiltään
sopeutua tämän ajan Englannin piireihin. Hänellä oli halua esittää
asioita toisessa valossa kuin mihin sovinnaisesti oli totuttu, mutta
hänen rohkeutensa ei riittänyt siihen. Teoksiaan kirjoittaessaan
hänellä Munkin jälkeen, kuten on nähty, oli kova huoli siitä, ettei
tulisi sanoneeksi mitään, joka voitaisiin käsittää siveettömyydeksi
tahi jumalanpilkaksi, ja mahdollista on, että tämä varovaisuus
tukahdutti sen, mikä ehkä joskus olisi voinut antaa hänen tuotannolleen
itsenäisen elämänymmärryksen leimaa. Hän ei ollut Byron, joka
uskalsi uhmailla ympäristöään, mutta hän oli kuitenkin Byronin
hengenheimolainen. — Ennenkuin siirrymme hänen seuraavaan
tuotantoonsa, palaamme hetkeksi kuvaamaan hänen yksityiselämäänsä,
seura- ja ystäväpiiriänsä.
12
Jo mainittu, Barnesissa, Lontoon läheisyydessä, oleva Lewisin
nuorenmiehen asunto oli hänen lepo- ja mielipaikkansa. Vierashuoneensa
hän oli koristanut kokonaan oman makunsa mukaan lukuisilla
kuvastimilla, tauluilla, maljakoilla ja seinäkilvillä, joissa oli hänen
runollisia mietelmiään. Hän kokoili innokkaasti arvokkaita
koristekapineita ja kuriositeetteja, m.m. sinettileimasimia.
Kirjastossansa hänellä oli huomattavasti saksankielistä kirjallisuutta.
Täällä hänellä oli usein vieraana ystäväpiirinsä, joukossa ylhäisiäkin
henkilöitä, kuten esim. Yorkin herttuatar Frederica, jonka erikoinen
suosikki hän näyttää olleen. Ennen on mainittu hänen heikkoudestaan
ylhäisöä ja arvonimiä kohtaan; Lewis itse ei tätä tunnustanut, vaan
väitti olevansa siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton: "En välitä
vähääkään", hän kirjoitti kerran äidilleen, "arvoasemista elämässä,
enkä siitä, mitä ihmiset ajattelevat tahi sanovat; olen aina sekä
julkisissa kirjoituksissani että yksityiselämässäni osoittanut halua,
kuten Mr. Pitt suvaitsi sanoa, sylkeä yleistä mielipidettä kasvoihin.
Seurustelen yhtä paljon näyttelijöiden, säveltäjien ja maalarien kuin
ruhtinaiden ja poliitikkojen kanssa, ja minua tyydyttää yhtä paljon,
vieläpä enemmänkin, edellisten kuin jälkimmäisten seura. Mutta
ehdottomasti vaadin sen, että ihmisillä, joiden kanssa seurustelen,
täytyy olla jokin ominaisuus, joka huvittaa minua ja herättää
mielenkiintoani, sillä muuten olen mieluummin yksin". Tästä
vakuutuksesta huolimatta Scottin todistus kuitenkin pitänee paikkansa.
Hyvän, sitä vahvistavan kuvan Lewisin elämäntavoista ja seurapiiristä
antaa seuraava ote eräästä hänen omasta kirjeestään:[135] "Minun täytyy
olla läsnä harjoituksissa, jotka kestävät klo 4:ään. Minun täytyy myös
mennä muutamaksi päiväksi lordi Hollandin luo. Tämän jälkeen olen
ajatellut suostua nuoren Lambtonin tarjoukseen tulla hänen vaunuissaan
ensin katsomaan kilpa-ajoja Brightoniin, ja sitten Worthingiin,
tapaamaan lady Ch. Campbelliä, palatakseni sieltä hänen hevosillaan.
Tämän retken jälkeen menen luultavasti Oakendiin ollakseni siellä
jonkin aikaa, ja sieltä lordi Carringtonin luo; sieltä menen sisarteni
luo, jos he voivat ottaa minut vastaan, ja täältä luultavasti lordi
Melbournen luo... Walesin prinsessa suvaitsi pyytää minua aitioonsa ja
illalliselle kanssaan, sekä päivälliselle, pitäen minua klo 3:een
saakka aamulla... Tänään menen päivälliselle York Houseen, ja sieltä
illalliselle Walesin prinsessan kanssa Admiraltyyn. Sain pyynnön
Clarencen herttualta tulla hänen kanssaan päivälliselle..." Elämä, joka
asettaa näin laajat seurustelun ja syömisen velvollisuudet, on
todennäköisesti sangen rasittavaa.
Mutta Lewisillä oli, tekisi mieli sanoa, parempikin seurapiiri. Hän
tutustui m.m. Thomas Mooreen verraten aikaisin, arvattavasti sangen
pian sen jälkeen, kun Moore oli tullut Lontooseen (1799). Kohtaus on
varmaankin ollut jo heti alusta alkaen ainakin eräältä kannalta
molemmille huvittava: Moore oli, kuten Scott kertoo,[136] "pieni, hyvin
pieni mies, pienempi, luullakseni, kuin Lewis, josta hänen olemuksensa
jonkin verran muistutti". Mooren kokemukset näinä vuosina Englannin
julkisesta arvostelusta ja kirjallisesta yleisöstä olivat samantapaiset
kuin Lewisinkin: samat syytökset siveettömyydestä ja nuorison
turmelemisesta tulivat hänenkin osakseen hänen Anakreon-käännöksistään
kuin Lewisin osaksi Munkki-romaanista. Neljä vuotta Moorea vanhempi
Lewis, jolla oli huoleton yhteiskunnallinen asema ja joka oli Lontoon
teatteriyleisön suosikki, oli vaatimattomalle irlantilaiselle "suuri
ystävä", josta oli hyötyä. Näin Lewis joutuu suojelemaan Moorea, kuten
oli suojellut Scottiakin. Syksyllä 1802 esimerkiksi Moore on pyytänyt
Lewisiltä jotakin, vedoten hänen vaikutusvaltaansa, koskapa Lewis
vastauskirjeessään[137] lupaa tehdä kaikki, mitä voi; hän pelkää
kuitenkin, ettei voi vaikuttaa Mooren hyväksi paljoa, koska hän ei
kuulu tämän "suuriin ystäviin", vaan päinvastoin "pieniin joka
suhteessa", kuten hän leikillisellä käänteellä huomauttaa. Moore
suosittelee häntä eräälle kirjoittajalle teatterin tuntijana,[138] joka
paremmin kuin kukaan muu tuntee "teatterin sisäpuolen". Lewis
puolestaan näyttää 1803 lukeneen joitakin Mooren teoksen
korjausarkkeja, joten hän siis on ollut jonkinmoisena Mooren
kirjallisena arvostelijana.[139] Heidän suhteensa ei kuitenkaan liene
ollut erikoisemman läheinen, eivätkä he olleet toistensa tuotannon
ihailijoita. Byron kertoo,[140] ettei Lewis tajunnut Laila Rookhin
kauneuksia, vaan piti enemmän oman erikoismakunsa mukaisesti Ch. R.
Maturinin Manuelista.
Byronin ja Lewisin tuttavuus, josta on jo mainittu, näyttää alkaneen
edellisen ensimmäisen ulkomaanmatkan jälkeen. Syksyllä 1813 he
seurustelevat, kuten Byronin päiväkirjasta näkyy, hyvinä ystävinä.
Byron oli silloin kotimaassaan maineensa kukkulalla, kaikkien ihailema,
naisten ja salonkien kalpea ja kaunis sankari, jonka terävyyttä, neroa
ja rohkeutta pelättiin ja jonka tiedettiin ja arvattiin ajattelevan
siten, kuin itse olisi haluttu ajatella, jos olisi uskallettu. Hänen
vanaveteensä liittyi Lewiskin. Byronin häntä koskevista lausunnoista
käy ilmi, että vaikka hän hymähtelikin ystävänsä erikoisuuksille ja
piti häntä monessa suhteessa narrimaisena lörppönä, hän kuitenkin
kunnioitti häntä ja otti varteen hänen neuvojansa. Marino Falierin
esipuheessa hän esim. kertoo saaneensa Lewisiltä hyviä neuvoja
keskustellessaan hänen kanssaan näytelmänsä suunnitelmasta Venetsiassa
1817. "Jos teet hänestä mustasukkaisen", neuvoi Lewis, "niin muista,
että joudut kilpailemaan etevien kirjailijoiden kanssa, puhumattakaan
Shakespearesta ja siitä, että aihe on tyhjennetty; pidä kiinni tuon
vanhan ankaran dogin varsinaisesta luonteesta, joka vie suunnitelmasi
läpi, jos kuvaat sen oikein, ja tee juonirakenne niin säännönmukaiseksi
kuin voit". Lewis ehkä osui paremmin oikeaan arvostellessaan muiden
tuotteita kuin suunnitellessaan omiaan. Lewis oli Byronin vieraana
Diodatissa m.m. elokuun 18 p. 1816, jolloin hän siellä tutustui P.B.
Shelleyhin, joka on merkinnyt päiväkirjaansa kertomuksen tuosta
kohtauksesta.[141] "Puhumme haamuista", hän kirjoittaa; "ei lordi Byron
eikä Monk G. Lewis näytä uskovan niihin, ollen molemmat sitä mieltä,
vastoin kaikkea järkeä, ettei kukaan voi uskoa haamuihin, ellei usko
myös Jumalaan. En luule, että kaikki ne henkilöt, jotka vakuuttavat
olevansa uskomatta tällaisiin ilmestyksiin, todella sitä ovat; jos he
eivät usko niihin päivänvalolla, luulen yksinäisyyden ja keskiyön
lähenemisen opettavan heitä ajattelemaan kunnioittavammin varjojen
valtakunnasta". Shelley tunsi Lewisin tuotantoa. Hänen romanttinen,
salaperäisten ongelmien pohtimiseen taipuva mielikuvituksensa oli
nuoruudessa saanut ravintoa Lewisin kauhuballaadeista[142] ja v. 1814
luettujen kirjain luetteloon hän on puolisonsa kanssa nimenomaan
merkinnyt Munkki-romaanin (ilmeisesti, kuten saamme nähdä hänen
nuoruudenromaaneistaan, luettuaan sen jo aikaisemmin). Tavatessaan
Lewisin Byronin luona hän siis hyvin tiesi, kenen tuttavuutta teki.
Siitä esipuheesta, jonka Shelleyn puoliso Mary Godwin kirjoitti
myöhemmin Frankensteiniin, käy selville, että haamut ja
haamukirjallisuus todellakin olivat usein Byronilla, Shelleyllä ja
heidän seurapiirillään puheenaiheena heidän ollessaan Sveitsissä 1816.
Luettuaan jonkin saksalaisen haamukertomuksen Byron vihdoin ehdotti,
että kukin heistä neljästä (Byron, Shelley, Mary Godwin ja lääkäri
Polidori) kirjoittaisi haamukertomuksen. Siitä ehdotuksesta sai alkunsa
kuuluisa Frankenstein.[143]
Tuossa kolmen romantikon kohtauksessa on mielestäni jotakin
historiallisesti kuvaavaa. Ensin Lewis, romantiikan esitöiden,
alkeellisen aineiston ja hapuilevan pyrkimyksen, haamu-, rosvo- ja
ritariromantiikan edustaja, sellaisena kuin se esiintyi Englannissa,
Ranskassa ja Saksassa rahvaanomaisessa muodossaan 1700-luvun lopussa;
toiseksi Byron, joka aineistoltaan monessa suhteessa pohjautuen Lewisin
edustamaan alkuasteeseen on tuntenut siinä oppositsion ja vapauden
pyrkimyksen, ja nerollaan sen jalostaen takonut siitä suuren henkensä
sotapuvun, kohottanut sen hyökkääväksi ja taistelevaksi tekijäksi, joka
retoorisella intomielisyydellä käsitti itseensä koko inhimillisen
elämän; ja kolmanneksi Shelley, joka hänkin alkuaan lähtien
alkeisromantiikasta pian aikansa edellä liitävänä henkenä runoilijan
näkevin, kauas katsovin silmin, ja värikkäin, intomielisin miettein
kristallisoi kaiken sen, mikä hänestä inhimillisessä elossa oli todella
kaipaamisen ja aavistamisen arvoista, utuisen hennoiksi, ylimaallisen
kauneuden kuviksi, nousten maallisen elämän yläpuolelle ylhäiseen
tähtiviileyteen. Kolme kirjallisuuden kehityskautta tapasi siis tällöin
toisensa villa Diodatissa, saman ajan kirjailijoiden edustamana.
Mitä Lewisin yksityiselämään muuten tulee, muodostaa siinä huomattavan
piirteen hänen suhteensa äitiinsä. Tämä miehestään eronnut pieni nainen
kierteli toisen lapsensa luota toisen luo, ja turvautui aina
erikoisella kiintymyksellä poikaansa, joka olikin hänen todellinen
tukensa. Joskus heilläkin sattui erimielisyyksiä, kuten esim. silloin,
kun Lewis sai kuulla äitinsä aikeista esiintyä kirjailijattarena. Hän
pyysi, ettei äiti sitä millään muotoa tekisi, ei edes salanimellä,
sillä se tulisi kuitenkin tunnetuksi. "En voi sanoa teille kyllin
ankarin sanoin", hän kirjoittaa äidilleen, "kuinka epämiellyttävät ja
tuskalliset tunteeni olisivat, jos julkaisisitte jonkin teoksen,
minkä hyvänsä, ja siten antautuisitte alttiiksi sanomalehtien
vihamielisyydelle ja hävyttömyydelle. Olen varma, että jokainen
sellainen tapaus olisi tikarin isku isäni sydämeen. Se olisi vakava
vääryys Sofiaa kohtaan, ja vaikka Maria onkin[144] päässyt turvaan
maailman pahansuopaisuudelta, ei hänen äitinsä esiintyminen
kirjailijattarena ainoastaan ankarasti loukkaisi hänen tunteitaan, vaan
herättäisi myös mitä suurimpia ennakkoluuloja häntä vastaan hänen
miehensä perheen puolelta. Mitä itseeni tulee, lähtisin luullakseni
mannermaalle heti, kun ottaisitte tuon askeleen". Lewis sitten
vakuuttaa äidilleen, ettei kirjailijattaren ammatti ole kadehdittava,
koskapa se tuo harjoittajansa osaksi "kateutta, panettelua ja
ilkeämielisyyttä". Lausuupa Lewis lopuksi mielipiteenään, ettei "naisen
tehtävä ole olla julkinen henkilö ja että mikäli hän saavuttaa
kuuluisuutta, sikäli hän myös menettää naisellista hienouttaan" —
ajankuva siitä, missä arvossa Englannin eräät piirit silloin pitivät
kirjailijattaria, monessa suhteessa usein kirjailijoitakin. Rouva
Lewisin unelmat kuivuivat kokoon, mutta Lewisillä oli suuri työ
lepyttää loukkautunut äitinsä.
Näyttämölle astuu nyt eräs Mrs. R., joka on löytänyt armon Lewis
vanhemman edessä ja jonka tämä on korottanut julkisen ystävättärensä
arvoon. Matthewin sisaret Maria ja Sofia, jotka nyt ovat molemmat
naimisissa, alistuvat pian tähän tosiasiaan, mutta niin ei tee Matthew,
vaan kieltäytyy itsepäisesti suutelemasta Mrs. R:n kättä. Seuraa ankara
kirjeenvaihto, isän puolelta jyrkkä ja vaativa, pojan puolelta nöyrä ja
kohtelias, mutta pääasiassa johdonmukainen ja taipumaton. Masentaakseen
häntä isä pienentää hänen vuosirahaansa; riita laajenee käsittämään
koko suvun, mutta Mat ei taivu, vaan pakenee kesällä 1804 ystäväinsä
luo Skotlantiin. Vasta seuraavana keväänä hän taipuu jonkinlaiseen
muodolliseen sovintoon ja rauha palautuu, mutta Lewis tapaa isäänsä
hyvin harvoin.
Lewis oli isänsä mielestä, kuten tämä kuolinvuoteellaan sanoi, "höperö
poika" (a foolish boy). Marraskuulla 1811 isä sairastui vakavasti, ja
silloin Matthew, joka lapsena oli suorastaan jumaloinut isäänsä ja
myöhemmin ainakin syvästi kunnioitti tämän rautaista ja ylpeätä
jäykkyyttä ja taipumattomuutta, rupesi pyytämään todellista sovintoa;
jääköön sanomatta, vaikuttiko tähän hänen hellän ja hyvän sydämensä
ohella myös pelko siitä, että isä mahdollisesti tekisi hänet
perinnöttömäksi, mikä olisi saattanut hänet hyvin tukalaan asemaan. Hän
ei uskaltanut mennä tapaamaan isäänsä ilman tämän lupaa ja kirjoitti
hänelle maaliskuun lopulla 1812 kirjeen, pyytäen lupaa tulla. Isä ei
kuitenkaan halunnut lukea kirjettä heti, vaan jätti sen toistaiseksi.
Kun Matthew ei lopultakaan saanut mitään vastausta, hän kääntyi erään
isänsä ystävän puoleen pyytäen hänen välitystään, ja niin hän pääsi
vihdoinkin isäänsä tapaamaan. Tämä oli kuitenkin jo kuolinvuoteellaan
ja Matthew sai tyytyä kolmeen sovinnon sanaan: "Jumala siunatkoon
sinua!" Lewis vanhempi kuoli toukokuun 17 p. 1812, testamentaten koko
suuren omaisuutensa "rakastetulle pojalleen". Hän kuvastuu poikansa
elämäkerran valossa jonkunmoisena Dombey-tyyppinä, jäykkänä,
periaatteiltaan lujana ja ahtaana, tarmokkaana ja ylpeänä "Johnsonin
ajan" englantilaisena, jota täytyy ajatella suuremmalla kunnioituksella
kuin monia muita Lewisin elämän yhteydessä esiin vilahtavia henkilöitä.
Peritty rikkaus ei tehnyt sanottavampia muutoksia Lewisin
yksityiselämään. Barnesissa olevan asuntonsa lisäksi hän oli jo isänsä
eläessä hankkinut itselleen talon Albanyssa, ja näissä hän asui
edelleenkin. Äidillensä hän nyt osti oman asunnon Surreystä,
Leatherheadin kaupungin läheltä. Sen nimeksi pantiin Valkoinen tupa
(The White Cottage), ja sinne rouva Lewis majoittui kissansa, koiransa
ja kanarialintunsa kanssa, vaihteluna hänen lastensa vierailut, kirjat,
soitanto, musiikki ja raamatunselitykset. Monella muullakin tavalla
Lewis osoitti rakkauttaan häntä ja muita sukulaisiaan kohtaan,
harjoittaen sitäpaitsi hiljaisuudessa melkoista
hyväntekeväisyyttä.[145]
13
Viimeksi kuvatun kirjallisen toiminnan jälkeen Lewisin tuotannossa
tapahtuu pysähdys, joka todennäköisesti aiheutui hänen viime
näytelmiensä saamista huonoista arvosteluista. Hän lukee Gibbonia ja
Voltairen teoksia ja tutustuu Corinneen, mutta vakuuttaa kuvaavan
poikamaisesti, ettei hän muista niistä mitään.[146] Lopuksi hän taas
hylkää vakavammat kirjallisuuden harrastukset ja syventyy uudelleen
saksalaiseen rosvoromantiikkaan. Hän ryhtyy mukailemaan J.H.D.
Zschocken 1794 ilmestynyttä kuuluisaa romaania nimeltä Abällino, suuri
rosvo (Abällino, der grosse Bandit), josta kesällä 1804, Inveraryssa
ollessaan, tekee vastaavan englantilaisen rosvokirjan nimeltä
_Venetsian rosvo_ (The Bravo of Venice). Mukaelmassaan hän ottaa
huomioon myös Zschocken romaanistaan tekemän näyttämösovituksen, saaden
sen siten draamallisesti vauhdikkaammaksi; mallin Rosamunde, Schillerin
tyylinen, korkealentoinen, aatteellinen sankaritar, vastaa Lewisin
Rosabellaa, joka taas on Englannin romantiikan mukainen, hellä,
naisellisesti rakastavainen neito; karkea Abällino on Lewisillä
hienostuneempi Flodoardo; loppu on Lewisin vapaasti keksimä,
tarkoituksena yhä suurempi draamallinen vaikuttavaisuus. Teos ilmestyi
1805 ja saavutti suuren lukijakunnan. Seuraavana vuonna Lewis teki
siitä näyttämösovituksen nimeltä _Rugantino_, joka esitettiin Covent
Garden-teatterissa hyvällä menestyksellä; loppukohtauksen, jossa tuosta
pelätystä rosvosta paljastuukin jalo aatelismies, Venetsian hyväntekijä
ja dogin tyttären hyvinarvoisa kosija, oli Lewis muodostanut suureksi
pantomiimiksi, jossa ovat läsnä Olympon jumalat ja jossa Rosabella ja
Flodoardo katoavat näyttämöltä delfiinien vetämissä simpukkavaunuissa.
Koko puuha saa nyt jonkinmoista aihehistoriallista merkitystä sen
kautta, että Lewis tällä mukaelmallaan toi Englannin kauhuromantiikkaan
jälleen uuden aiheen, ajatuksen kaksoiselämästä, sen karkeimmassa,
alkeellisimmassa muodossa. Kuten tulemme näkemään oli sillä alkunsa jo
Lewisin omassa aikaisemmassa tuotannossa, ja esiintyy se Abällinossa
pinnallisimmassa ja naivimmassa muodossaan — jalo mies antautuu
rosvoksi voidakseen kukistaa rosvojoukon sen omilla aseilla —, mutta
siitä huolimatta ja juuri räikeän selväpiirteisyytensä vuoksi se oli
omiaan herättämään romantikkojen mielenkiintoa ja mietiskelyä. Kun
Lewis ei näissä mukaelmissaan mainitse niiden lähteistä muuta kuin että
ne oli "saatu saksasta", tuli yleisön kiitos yksin hänen osakseen;
sopivissa tilaisuuksissa hän epäselvin sanoin kuitenkin koetti torjua
sitä, huomauttaen ylimalkaisesti saksalaisista lähteistään. Kun
tiedetään, kuinka laajalle levinneitä ja suosittuja Zschocken teokset
Saksassa olivat, ei voi olla panematta merkille sitä joko
välinpitämättömyyttä tahi tietämättömyyttä Saksan kirjallisuudesta,
joka kuvastuu siitä, ettei Englannin arvostelu näytä tarkemmin
tunteneen Lewisin lähteitä; toistakymmentä vuotta hän sai yleensä
rauhassa sommitella saksalaisista esikuvista teoksiaan ja
julkaista niitä ominaan, kenenkään yrittämättäkään asiallisesti ja
yksityiskohtaisesti osoittaa niiden todellista alkuperää. Selityksenä
tähän ovat osaksi Napoleonin sodat, osaksi se, että arvostelu ehkä ei
pitänyt Lewisin tuotantoa niin suuren huomion ja vaivan arvoisena;
muistettakoon myös, ettei kirjailijain lainauksia tähän aikaan pidetty
erikoisemman moitittavina.[147]
V. 1806 näki sitten viimeinen Lewisin suuremmista näytelmistä
päivänvalon, nimittäin _Adelgitha eli yhden ainoan erehdyksen hedelmät_
(— or, The Fruits of a Single Error). Esipuheessaan hän kertoo ensin
muodostaneensa juonen ja määritelleensä henkilöiden luonteen, ja sitten
vasta etsineensä jotakin historian komeroa, jonne voisi sijoittaa
"gentlemanninsa ja ladynsä". Kun hänen päähenkilönsä hänen mielestään
muistutti Robert Guiscardista, antoi hän sankarillensa tämän nimen, ja
sen kautta näytelmä sai historiallista väriä, olematta kuitenkaan
sellainen. Se on moralisoiva näytelmä, jossa nimen viittaamalla tavalla
tahdotaan osoittaa, kuinka "ihmisen vallassa on olla tekemättä syntiä
ollenkaan, mutta kuinka ylivoimaista hänelle on pysähtyä, jos hän
kerran sitä tekee". Tällaisena "ihmisenä" esiintyy näytelmässä nainen,
Adelgitha, Robert Guiscardin puoliso, jonka olosuhteet hänen
ponnistuksistaan huolimatta ajavat perikatoon siksi, että hänellä on
lemmenrikos tunnollaan avioliittonsa edelliseltä ajalta. Enemmän kuin
näytelmän deklamoivat säkeet herättävät nykyisin mielenkiintoa sen
näyttämöohjeet, joissa Lewisin "goottilainen" maku selvästi esiintyy.
Ensimmäisenä näyttämönä on lehto, sivulla pyhän Hildan kappeli, jossa
kynttilät palavat, ja taustalla vuorella oleva luostari; kello kajahtaa
ja nunnakulkue ilmestyy näkyviin; toisena on "goottilainen" huone;
kolmantena puutarha, taustana puiden välistä näkyvät linnan tornit;
neljäntenä ensin "goottilainen huone", jossa palaa kynttilöitä, sitten
jonkinmoinen kallioon hakattu galleria, ja viimeksi sarja luolia, jotka
aukeavat taustalla olevalle, kuutamon valaisemalle vuorelle päin, ja
jotka on koristettu kallioon hakatuilla portailla, muurivihreällä ja
muilla kasveilla, ristillä ja pääkallolla sekä ristiin asetetuilla
luilla; ja viidentenä ensin Adelgithan huone ja sitten "loistavasti
valaistu goottilainen sali", jossa paitsi Robert Guiscardia ja hänen
ritarejaan esiintyy "vanha runolaulaja harppuineen ja neljä nuorempaa
runolaulajaa hänen takanaan", jotka esittävät "sotaisen ballaadin".
Loppukertoon: "Tahdomme voittaa tahi kuolla!" (kuninkaan ja maan
puolesta) yhtyvät kaikki ritarit paljastettu miekka toisessa ja malja
toisessa kädessä — teatterikohtaus, joka sittemmin on tullut hyvin
yleiseksi romanttisissa, patrioottisissa draamoissa, ja jolla Lewis
ilmeisesti halusi vedota kansalaistensa isänmaallisuuteen Englannin
suuressa taistelussa Ranskaa vastaan. Ei voi muuten kieltää, etteikö
Lewis Adelgithassaan pyrkinyt yksilölliseen luonteenkuvaukseen, jonkin
verran siinä onnistuenkin; hänen näytelmänsä ei ole tässä suhteessa
niin kaavamainen kuin tämän ajan draamat yleensä.
V. 1806 ilmestyi toinenkin Lewisin teos nimeltä _Läänitysajan tyranneja
eli Carlsheimin ja Sargansin kreivit_ (Feudal Tyrants, or the Counts of
Carlsheim and Sargans). Se on neliosainen kirja, "otettu saksasta",
kuten Lewis (ainakin toisen painoksen) nimilehdellä ylimalkaisesti
ilmoittaa; hän olisi voinut samalla sanoa, että se oli jokseenkin
uskollinen käännös Benedicte Naubertin romaanista _Elisabeth,
Toggenburgin perijätär, eli sveitsiläisten v. Sargansin naisten
historia_ (— Erbin von Toggenburg, oder Geschichte der Frauen von
Sargans in der Schweiz), joka oli julkaistu Leipzigissä 1789. Kun _The
Critical Review_ piti sitä alkuperäisenä teoksena, jossa oli käytetty
saksalaisia romaaniaiheita, Lewis vaikeni, ilmoittamatta asian
todellista laitaa. Tälläkin käännöksellään Lewis kuvaavasti paljastaa
sen lähteen, jonka tuotteita hän koetti välittää Englannin yleisölle —
saksalaisen kaupustelu-romantiikan, jonka tavaton laajuus lienee
ainoata lajiansa. Lewisin edustaman makusuunnan mukana tämä
kirjallisuus oli ruvennut käännöksinä leviämään Englantiinkin, ja
nimenomaan juuri sitä englantilaiset tarkoittavat puhuessaan
kirjallisuutensa historiassa "saksalaisista kauhuista" (German honors).
Rinnakkain tämän kanssa ja varsinkin Radcliffen ja Lewisin kirjallisen
työn vaikutuksesta oli syntynyt omintakeinen, puhtaammin englantilainen
kauhukirjallisuus. Yhdessä nämä molemmat muodostavat 1800-luvun
vaihteessa aivan tavattoman laajan kaupustelukirjallisuuden, joka
valtaa kokonaan rahvaanomaisemmat, sivistymättömät lukijat, ja pyrkii
häikäilemättömästi, kuten olemme jo nähneet, tukahduttamaan kaiken
paremman teatterinkin. Tarvittiin Jane Austenin tehoisa ironia, yleinen
kyllästyminen, ja vihdoin Walter Scottin kaikille tajuttava, mutta
samalla kirjallisesti arvokas kertomataide, ennenkuin tämä tuhoisa
epäkirjallisuuden aalto saatiin torjutuksi tahi ainakin sysätyksi
valta-asemastaan.[148]
Lewis lienee ansainnut kirjoillaan hyvin, koskapa julkaisi 1808 uuden,
edellisen kaltaisen teoksen, neliosaisen _Romanttisia tarinoita_
(Romantic Tales), joka on kokoelma suorasanaisia kertomuksia ja runoja.
Esipuheessa hän lausuu ottavansa yhtä vastenmielisesti vastaan
kiitosta, joka ei hänelle kuulu, kuin riistävänsä sitä siihen
oikeutetulta; siitä huolimatta hänen on muka vaikea sanoa, mikä tässä
kirjassa on hänen omaansa, mikä muiden, sillä niihinkin, jotka ovat
vähiten hänen omiansa, hän on tehnyt niin suuria muutoksia, että
kokonaan alkuperäisen kirjoittamisessa olisi ollut vähemmän vaivaa.
Tämän pulman hän ratkaisee pyytämällä lukijaa pitämään hänen omanaan
kaikkea, mikä ei miellytä, ja muiden omana sitä, mikä miellyttää.[149]
Romanttiset tarinat ovat Ihmetarinoiden myöhempi proosatäydennys.
Heikkouksistaan huolimatta ne eivät anna aivan epäedullista kuvaa
kokoojansa arvostelukyvystä.
14
Edellisessä on hiukan menty ajasta edelle ja unohdettu se pieni,
kaksinäytöksinen näytelmä, joka nimellä _Metsäpaholainen eli kello on
lyönyt_ (Wood Daemon or the Clock has struck) huhtik. 1 p. 1807
esitettiin toisena ohjelmanumerona Drury Lane-teatterissa. Aihe on
saatu ballaadista Julma valkoinen nainen. Lewis pian laajensi sen
kolminäytöksiseksi koko illan näytelmäksi, jota 1808 esitettiin
menestyksellä kolmisenkymmentä kertaa. V. 1811 se jälleen syntyy
uudelleen, tällä kertaa nimellä _Kello yksi eli ritari ja
metsäpaholainen_ (One o'clock, or, the Knight and the Wood Daemon); se
on nyt "suuri musiikkiromanssi" (grand musical romance), johon musiikin
olivat säveltäneet M.B. King ja M. Kelly, ja esitettiinkin se
oopperassa, Lyceumissa, elok. 1 p. Vähän myöhemmin painosta ilmestynyt
teksti on omistettu Walesin prinssille. Metsäpaholainen on tehnyt
ritari Hardyknuten haavoittumattomaksi ja antanut hänelle ikuisen
nuoruuden sekä kyvyn valloittaa kaikki naissydämet, mutta vaatii siitä
hyvästä joka elok. 7 p. ihmisverta. Ellei hän tuona yönä, ennenkuin
loihdittu kello lyö yksi, tuota veriuhria saa, tulee Hardyknutesta
ikuisiksi ajoiksi hänen orjansa. Näyttämöohjeet antavat parhaan
käsityksen näytelmän sadunomaisesta, kauhuromanttisesta luonteesta.
Alussa nähdään romanttinen metsä, pieni tupa, taka-alalla vuoristo,
kaikki kuutamossa, metsänhenkiä siellä täällä; niitä esiintyy yhä
enemmän, kuutamo muuttuu punertavaksi ja myrsky rupeaa raivoamaan;
syöjätär Sangrida saapuu viettämään myrskyjuhlaansa. Kun Hardyknute
saapuu linnansa edustalle voittokulkueineen, aukaisee romanttinen
linnanneito ritarien ja ladyjen kahleet; vangittu jättiläinen Haako
muodostaa sadunomaisen vastakohdan muulle joukolle. Sitten:
Goottilainen sali, perällä suuri, värillinen ikkuna; marmoriportaat
johtavat ylhäällä olevalle ovelle. Neljä vuodenaikaa ja heidän
seuraajansa esittävät baletin. Musiikki hiljenee, ja pöydän ääressä
nähdään mustiin puettu, hunnutettu nainen, joka vie mukanaan
Hardyknuten ylhäällä olevasta ovesta. Äänekäs ukkosen jyrähdys ja
äkillinen pimeys. Hardyknute ryntää näyttämölle paljastettu miekka
kädessä. Taas ukkosta. Suuri ikkuna avautuu ja Sangrida ilmestyy
näkyviin lohikäärmeiden vetämissä vaunuissa, kadoten lopuksi
tulisateeseen. Viimeinen kuvaelma esitetään nekromanttisessa luolassa,
jossa palaa lamppu. Taustalla on raudoitettu, auki oleva ovi ja
portaat. Keskellä on alttari, jonka ympärille on kiertynyt kaksi
suunnattoman suurta käärmettä, ja jolle on asetettu useita
kynttilänjalkoja. Toisella puolella on korkea jalusta ja sillä
polvistuneessa asennossa olevan jättiläisen kuva, joka oikealla
kädellään osoittaa vasemmalla olkapäällään olevaa kelloa. Toisella
puolella on kallio ja siinä raudoitettu ovi, joka on lukittu
suunnattoman suurella riippulukolla. Hardyknute pukeutuu maagilliseen
lakkiin ja viittaan, ottaa alttarilta taikavirven ja suorittaa
lumoustoimituksia. Käärmeiden suusta lähtee sininen tulivirta ja
alttarin keskelle ilmestyy jättiläiskokoinen kultainen pää. Ennenkuin
hän sitten ehtii murhata uhrinsa suorittaakseen verivelkansa,
siirtääkin toinen läsnäoleva henkilö kelloa, joka lyö yksi. Silloin
Sangrida ilmestyy ja murhaa Hardyknuten. Hän kaatuu neljän, alttarin
takaa ilmestyvän paholaisen syliin ja nämä vievät hänet alttarille;
käärmeet kiertyvät hänen ympärilleen ja alttari vaipuu maan alle. Luola
katoaa, ja kun näyttämö taas valaistaan, ollaankin goottilaisessa
salissa. _Grand chorus_.
Mitä teoksen näytelmälliseen rakenteeseen ja toiminnan sekä jännityksen
herkeämättömään nousuun tulee, täytynee sanoa, että se siinä suhteessa
täyttää melkoiset vaatimukset. Ne on kaikki laskettu pitämään katsojaa
herpautumattoman jännityksen tilassa, johon huojennusta ja lepoa
tuottavat musiikki ja laulut. Romanttisena melodraamana teosta
ylipäätään voi pitää onnistuneena. Sen juonen lähteenä on Lewisillä
oman ilmoituksensa mukaan ollut 1807 Drury Lanessa esitetty draama
nimeltä _Kolme veljestä_ (The Three Brothers), kirjoittanut
Pickersgill; muutamat laulut on mukailtu saksasta ja ranskasta.
Henkilökuvissa ja kohtauksissa tuntuu kuitenkin muita vaikutelmia
enemmän kuin Lewis itse myöntää.[150]
Lewisin tuotanto lähestyy nyt loppuaan. Jouluk. 1 p. 1808 esitettiin
Drury Lane-teatterissa näytelmä _Venoni eli Pyhän Markuksen luostarin
noviisi_ (Venoni, or the Novice of the St. Mark's), jonka hän oli
muodostanut, kuten jo on mainittu, de Monvelin näytelmästä _Luostarien
uhreja_ (Les Victimes Cloitrées). Näytelmän sisältö valaisee osaltaan
Munkin aineistoa ja ansaitsee siksi huomiota. Tapahtumapaikka on
Messina. Aatelisnuorukainen Venoni (alkuperäisen Dorval) aikoo mennä
naimisiin Josephan (Eugenien) kanssa, mutta hänen äitinsä, joka on
kavalan rippi-isänsä, apotti Coelestinon (Laurentin) vaikutusvallan
alainen, saa häät siirretyksi ja toimittaa Josephan Pyhän Ursulan
luostariin Napolissa. Täällä leviää tieto, että Josepha on kuollut,
jonka vuoksi Venoni murheissaan päättää mennä luostariin. Näytelmän
alkaessa hänen noviisiaikansa on päättymäisillään ja hänen on
vihittäydyttävä munkiksi, kun hänen ystävänsä kehoitukset saavat hänet
epäröimään. Mutta apotti Coelestino, jonka tarkoituksena on tehdä
Josephasta itselleen rakastajatar ja saada Venonin suuri perintö
luostarille, saa vaikutusvallallaan hänet päätöksessään pysymään.
Coelestinon luostari on muurittain Pyhän Ursulan luostariin ja välillä
on salakäytävä. Kun Venoni vihdoin saa tietää Coelestinon aikeet, antaa
tämä vangita hänet ja viedä maanalaiseen holviin. Luostarin vankilassa
on ollut eräs Ludovico jo 20 vuotta; aikansa kuluksi hän on murtanut
käytävän omansa ja sen kopin välille, johon Venoni tuodaan. Voimakas
Venoni murtaa tiensä luostareja yhdistävään salaiseen käytävään. Nyt
käy ilmi, ettei Josepha olekaan kuollut, vaan vankina naisluostarissa,
jossa Coelestino abbedissa Veronican avulla koettaa häntä vietellä.
Venoni murtautuu häntä pelastamaan. Kuten näkyy, on tässä näytelmässä
esitetty pääpiirteet Munkin luostareista ja niiden keskinäisestä
asemasta sekä Ambrosion ja julman abbedissan alkutyyppi;
lisäksi siinä on tyhjentävästi käsitelty vankien salakäytävä- ja
karkaamisromantiikkaa, joka on niin tuttua monesta myöhemmästä
romaanista.[151]
Yllä on esitetty näytelmän myöhempi, muutettu muoto. Ensi laitoksessa
oli kolmannessa näytöksessä näyttämöllä kaksi vankiholvia, joita
eroitti suunnattoman paksu muuri. Toisessa oli Venoni, toisessa
Josepha, kummankaan tietämättä toisistaan. Katsomolle he kuitenkin
olivat siksi kohteliaita, etteivät puhuneet samalla kertaa. Kun toinen
lopetti raivokohtauksensa, aloitti toinen valituksensa, ja kun tätä
jatkui noin 30 yksinpuhelun ajan, ei yleisö enää voinut hillitä
tirskuntaansa. Ensi-illasta tuli täten täydellinen fiasko. Silloin
Lewis vuorokauden kuluessa kirjoitti kolmannen näytöksen uudelleen,
joka kiireesti harjoiteltiin, ja tässä muodossa teos saavutti
erinomaisen menestyksen; sitä oli jo esitetty 18 kertaa, kun teatteri
paloi.
Tämä menestys ei kuitenkaan Lewisiä tyydyttänyt. Venonin esipuheessa
hän lausuu m.m.: "Tämä on luultavasti viimeinen näytelmäkokeeni. Niiden
sommitteleminen ei huvita minua enää; tunnen, etten luultavasti voi
kirjoittaa paremmin kuin tähän saakka, ja vaikka yleisö onkin ottanut
näytelmäni vastaan varmaankin niin suopeasti kuin niiden edut ovat
ansainneet, nuo ansiot ovat minusta itsestänikin niin vähäisiä, ettei
minun kannata tehdä enempiä yrityksiä näytelmäkirjailijan maineen
saavuttamiseksi". Tässä päätöksessään hän ei kuitenkaan pysynyt, vaan
saatiin hänet houkutelluksi rikkomaan se. Helmikuussa 1811 esitettiin
Drury Lanessa suuri pantomiimi nimeltä _Siniparta_ (Bluebeard), jossa
englantilaisten suureksi iloksi hevosetkin pääsivät täysiin
oikeuksiinsa taiteen palveluksessa, esiintyen näyttämöllä. Näytelmän
menestys kiihoitti kilpailevan Covent Gardenin yrittämään jotakin
samantyylistä, ja silloin Lewis pyynnöstä kirjoitti näytelmänsä _Timur,
tataari_ (Timour, the Tartar). Lewis kertoo itse Harrisin erikoisesti
ja hartaasti pyytäneen nimenomaan sellaista kappaletta, jossa hevoset
voisivat esiintyä, mutta että hän, epäillen näiden uusien
näyttelijöiden kykyä, rajoitti sen hyvin vähään.
Tässä näytelmässä ei muuten enää ole kysymyksessä näytelmätaide, vaan
sirkushuvitus. Se kuuluu niihin "divertissementteihin", joilla Lontoon
suuret varieteet vielä tänäkin päivänä yleisöään huvittavat. Ja
tällaiseen tarkoitukseen Timur sopikin erinomaisesti, sillä jännittävän
juonensa lisäksi, joka on alituista hengenvaarasta pelastumista, se oli
myös komea pukunäytelmä. Timur esiintyi keltaisessa silkkipaidassa,
punaisissa housuissa, vihreissä kengissä, vyöllä kullalla koristettu
tikari, päässä kimalteleva turbaani ja kaulassa kultakäädyt; Zorildan,
sankarittaren, kaunista päätä peitti kypäri, rintaa hopeapanssari, ja
hame oli valkoista kirjailtua silkkiä; kengät olivat keltaiset.[152]
Kun hän ratsasti näyttämölle komealla orhilla, neekeriensä seuraamana,
oli katsomo heti valloitettu. Kappaletta esitettiinkin yhteen menoon 44
kertaa, ja uudistettiin se vielä niinkin myöhään kuin 1831, silloin
Drury Lanessa.
Ensi kerran se esitettiin toisena näytelmänä huhtik. 29 p. 1811, ja
koko illan ohjelmana toukok. 1 p:stä alkaen. Ensi esitystä
odotettaessa, varsinaisen näytelmän jälkeen, yleisö, joka oli kuullut
sen hevosnäytelmäluonteesta, vihelsi, ihmeellistä kyllä, melkoisesti,
ja hevosia vastaan pantiin vastalauseita. Mutta nämä epäilijät
joutuivat pieneen vähemmistöön ja hevosnäytelmät tulivat erittäin
suosituiksi. Kysymyksessä onkin Englannin teatterin alennuksen
aika.[153]
Näihin aikoihin Lewis muodostaa nuoruudennäytelmänsä Itä-indialaisen
oopperaksi, joka nimellä _Rikas ja köyhä_ (Rich and Poor) esitetään
English Opera-housessa heinäkuussa 1812. Musiikin kirjoitti säveltäjä
Horn. Eräs sen lauluista, _Allanin rannat_ (The Banks of Allan Water)
on vieläkin tunnettu ja suosittu.[154]
Tämän jälkeen Lewisin elämä kääntyy toisille urille.
15
Lewis oli vapaamielisenä ja vastustushenkisenä, "Sheridanin
maailmaan" kuuluvana, whigien politiikan kannattajia, kuuluen
tuttavuussuhteidenkin vuoksi Charles James Foxin ihailijoihin. Tämän
veljenpoika Henry Richard, lordi Holland, oli hänen ikä- ja
ylioppilastoverinsa.[155] Näiden molempien seura vaikutti ratkaisevasti
Lewisin maailmankatsomukseen. Tämä näkyy selvästi m.m. siitä runosta,
jonka hän kirjoitti palatessaan Ch. J. Foxin hautajaisista lokak. 10 p.
1806. Siinä hän vakavin sanoin ja tunnelmin luettelee suuren
valtiomiehen huomattavimmat teot, asettaen niistä korkeimmalle Foxin
taistelun orjakauppaa vastaan. Kun hänen "mainehikas varjonsa" lähestyy
rukoillen taivaan alttaria ja tuomion peloittava enkeli avaa hänen
syntiensä kirjan, saa kuiskaus "orjakauppa" tuomarin sulkemaan tuon
inhimillisten vikojen luettelon. Tästä näkyy, että Lewis oli jo tällöin
muodostanut itselleen mielipiteen tuosta niihin aikoihin tärkeästä
asiasta, jossa törmäsivät yhteen yleisinhimillisen vapauden ja
ihmisyyden, ja ahtaat taloudelliset aatteet. Orjakauppaa osattiin
puolustaa myös humaanisilla syillä; hyvän esityksen näistä antaa
mielestäni James Boswell Johnson-elämäkerrassaan. Koska hänen
esityksensä todennäköisesti on hyvin kuvaava Englannin toryjen
ajatustavalle tässä asiassa näinä vuosikymmeninä, ja koska siitä mitä
huvittavimmalla tavalla tuulahtaa kirjoittajansa rajaton naivisuus,
selostan sitä tässä hiukan.[156]
Tri Johnson, kertoo Boswell, "oli aina ollut hyvin kiivas orjuutta
vastaan, esiintyipä se missä muodossa hyvänsä, mihin nähden minä
(Boswell) kaikella kunnioituksella ajattelin hänen osoittavan 'intoa
ilman tietoa'". Johnson todellakin oli niin kiivas orjuuden vastustaja
ja sorrettujen ystävä, että hänen tunnetun vihamielisyytensä Amerikan
siirtokuntia ja niiden itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan saattaa sanoa
pohjaltaan johtuneen siitäkin, että amerikkalaiset pitivät orjia.
Uskaltamatta antautua väittelemään jumaloimansa, mutta sangen
karhumaisen ja armottoman mestarinsa kanssa Boswell sitten
kirjoitti seuraavaa (siis myöhäisintään v. 1791, jolloin hänen
Johnson-elämäkertansa ilmestyi): "Pyydän lupaa saada esittää mitä
vakavimman (solemn) vastalauseeni hänen (Johnsonin) yleistä oppiaan
vastaan orjakaupasta, sillä tahdon päättävästi sanoa, että hänen
epäsuosiollinen käsityksensä siitä johtui ennakkoluuloista sekä
epätäydellisistä ja vääristä tiedoista. Tuo hurja ja vaarallinen
yritys, jolla jonkin aikaa on itsepäisesti koetettu saada säädetyksi
laki, mikä hävittäisi hyvin tärkeän ja välttämättömän kaupan haaran,
olisi tullut muserretuksi kerralla, ellei niiden intoilijain
vähäpätöisyys, jotka turhamaisesti asettuivat asiaa johtamaan, olisi
saanut istutusten omistajien, kauppiaiden ja kaikkien muiden, joilla on
suunnattomia omaisuuksia sijoitettuna tuohon kaupan haaraan, laajaa
joukkoa järkevästi kylläkin otaksumaan, ettei mitään vaaraa ollut. Se
rohkaisu, jota tuo yritys on saanut, herättää minussa ihmetystä ja
suuttumusta, ja vaikka muutamat eteväkykyiset miehet ovat kannattaneet
sitä, olkoonpa että se on tapahtunut hetkellisen kansansuosion
tavoittelusta siltä varalta, että yritys onnistuisi, tahi yleisestä
pahansuopaisuudesta, joka johtuu epätoivosta, on mielipiteeni
järkähtämätön. Poistamalla status, jonka Jumala on kaikkina aikoina
hyväksynyt ja jota ihminen on ylläpitänyt, ryövättäisiin lukemattomien
lähimmäisalammaisten omaisuus, ja tehtäisiin äärimmäinen julmuus(!)
Afrikan villeille, joista se pelastaa osan verilöylystä tahi
sietämättömästä riippuvaisuudesta heidän omassa maassaan, tuoden heidät
paljoa onnellisempiin elämänoloihin, erittäinkin nyt, kun heidän
matkansa Länsi-Indiaan ja kohtelunsa siellä on inhimillisesti
järjestetty. Tuon kaupan poistaminen olisi 'armon porttien sulkemista
ihmiskunnalta'". Boswell epäilemättä teki viisaasti, ettei esittänyt
näitä väitteitään, joissa huono asia on saanut kauniisti tekopyhät
puolustelut, itsellensä vanhalle profeetalle.
Tällaisten mielipiteiden ja vastaväitteiden taistelusta kehittyi laki
orjakaupasta, joka kiellettiin lopullisesti 1807; orjia ei tämä laki
vapauttanut.
Kuten on mainittu, oli Lewis vanhemmalla maatiloja Jamaikassa, ja
niillä useita satoja neekeriorjia. Matthewin vapaamielinen ja
inhimillinen katsantokanta joutui tosikoetukselle vasta sitten, kun hän
vuorostaan itse tuli noiden orjien isännäksi. Hän oli orjuuden
vastustaja, mutta miten oli hänen nyt omien orjiensa kanssa
meneteltävä? Tämä kysymys tulee hänelle isän kuoleman jälkeen hyvin
tärkeäksi ja hän koettaa etsiä sille sekä inhimillisesti että
käytännöllisesti parasta ratkaisua. Hän seurustelee paljon William
Wilberforcen, orjuuden vastustajain johtajan kanssa,[157] ja päätyy
lopuksi siihen, että hänen velvollisuutensa on, koska hän ei voi
vapauttaakaan orjiaan, ellei tahdo saattaa maatilojansa, joiden koko
tuotanto ja kannattavaisuus perustui orjatyöväkeen, kokonaan rappiolle,
ja sikäli myös entisiäkin orjiansa kurjuuteen, muilla keinoilla taata
heille hyvä ja inhimillinen asema nyt ja vastaisuudessa. Päästäkseen
selville, miten tämä oli parhaiten tehtävissä, hänen velvollisuutensa
oli mennä itse paikalle orjiensa olosuhteita tutkimaan, ja niinpä Lewis
matkustaa Jamaikaan marrask. 10 p. 1815. Byron, jonka kanssa hän oli
ahkerasti seurustellut näinä vuosina, kirjoitti päiväkirjaansa: "Lewis
menee Jamaikaan imemään sokeriruokojansa... Miesparka! Hän on
todellakin hyvä mies — erinomainen mies — jätti minulle
kävelykeppinsä ja ruukullisen inkiväärihilloa. En syö sitä milloinkaan
saamatta kyyneliä silmiini, sillä niin väkevää se on". "Säästääkseen
turhia tuskia" Lewis sanoi äidilleen jäähyväiset kirjeellisesti.
Lewis saapui perille tammik. 1 p. 1816 ja oleskeli Jamaikassa tasan
kolme kuukautta, lähtien sieltä paluumatkalle maalisk. 31 p. Koko ajan
hän piti tarkkaa päiväkirjaa. Kun hän sitä kirjoittaessaan ei ajatellut
julkaisemista eikä siis tavallisen "romanttisen" yleisönsä makusuuntaa
ja sen miellyttämistä, tuli hän siinä esiintyneeksi uskollisena
itselleen, vapaana, koruttomana ja teeskentelemättömänä. Hänen täten
ensimmäisen ja toisen Jamaikan matkan aikana syntynyt teoksensa,
_Länsi-indialaisen tilanomistajan päiväkirja_ (Journal of a West-Indian
Proprietor), julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen (1834) ja esiintyy
hän siinä kauttaaltaan edukseen sekä lämpimästi tuntevana ja jalosti
ajattelevana ihmisenä että kirjailijana. Se on, kuten S.T. Coleridge
lausui,[158] joka suhteessa "ihastuttava" (delightful) — "melkein
ainoa teeskentelemätön matka- ja matkailukirja, mitä viime vuosina olen
lukenut. Siinä esiintyy mies itse, eikä mikään vähäpätöinen mies,
varmasti paljoa hienompi luonne kuin mitä aikaisemmin otaksuin hänen
romaaniensa y.m. lukemisen perusteella. Se on ehdottomasti hänen paras
teoksensa ja tulee olemaan suosittu ja jäämään sellaiseksi". Kirjassa
esiintyvä kuvaus onkin erittäin sattuvaa, asiallista, värikästä ja
vilkasta. Jamaikan luonto ja olot esitetään kirkkaasti ja hienolla
kauneuden tajulla, puolueettomasti ja intohimottomasti. Neekerien
erikoistapojen kuvaamisessa esiintyy tavallaan nykyaikaisen sosiologin
terävä huomiokyky. Päiväkirjassa on myös selostus neekerien n.s.
"Nancy-tarinoista", lastensaduista, joista Lewis merkitsi muistoon
erään; se on julkaistu myöhemmin[159] ja on nimeltään _Goose Shoo-shoon
tosi ja ihmeellinen tarina pienestä, päättömänä syntyneestä
neekerimiehestä_ (neekeri-englanniksi: — true and marvellous history
of a "lilly nigger-man bom vidout ed"). Lopuksi mainittakoon samaan
päiväkirjaan sisältyvä, toisella matkalla kirjoitettu runo nimeltä
_Paholaisten saari_ (The Isle of Devils).
Lewisin toimenpiteet neekeriensä hyväksi, joista tyydyn mainitsemaan
vain lyhyesti, koskivat etupäässä liikarasituksen estämistä, kurinpitoa
ja asunto-oloja. Erikoista rikos- ja rangaistusluetteloa oli tarkoin
pidettävä; neekereitä ei saanut lyödä eikä muutenkaan rangaista ilman
hänen luottamusmiestensä lupaa, ja rangaistus oli toimeenpantava
aikaisintaan vuorokauden kuluttua rikoksen tapahtumisesta. Yleensä
hänen määräyksiensä pääpiirteenä on omantunnontarkka pyrkimys koettaa
järjestää neekerien olosuhteet niin, ettei hänen poissaollessaan mikään
epäinhimillinen menettely heitä kohtaan voisi tulla kysymykseen.
Neekeriensä asemasta Lewis muuten tulee siihen käsitykseen, että se oli
monessa suhteessa parempi kuin työväen Englannissa.
Ensimmäisen testamenttinsa Lewis teki kesäk. 5 p. 1812, määräten siinä
äidilleen 1000 punnan vuotuis-eläkkeen ja omaisuutensa hoitajat, joiden
oli maksettava tulot siitä hänen sisarilleen. Neekerien hyväksi ei
testamentissa ole mitään määräyksiä. Ennen lähtöään Jamaikaan hän teki
siihen lisäyksen, määräten eräistä lahjoituksista. Jamaikasta
palattuaan hän lähti Italiaan, jossa, Napolissa, hänen sisarensa Maria
nyt asui. Tällä matkalla tapahtui hänen jo mainittu vierailunsa villa
Diodatissa, Byronin luona, ja heidän yhdessäolonsa ja keskustelujensa
seuraukseksi lienee luettava se suuri lisäys, jonka Lewis teki
testamenttiinsa elok. 20 p. 1816 ja jonka todistajina ovat Byron,
Shelley ja Polidori. Siinä hän määrää, että jokaisen, kenen hyvänsä,
joka hänen kuolemansa jälkeen tulee hänen maatilainsa omistajaksi,
pitää määrä-aikoina käydä persoonallisesti noilla tiloilla ja oleskella
siellä kolme kuukautta; ellei perillinen tätä ehtoa täytä, siirtyvät
tilat seuraavalle perilliselle. Neekereitä ei saanut millään ehdolla
myydä, mutta kyllä vapauttaa. Kaikki nämä määräykset johtuivat siitä
pelosta, että orjia kohdeltaisiin huonosti isännän poissaollessa, ja
ovat melkeinpä hätäisessä humaanisuudessaan antajallensa kunniaksi.
Tällä matkallaan Lewis viipyi elokuulle 1817 ollen Byronin vieraana
Venetsiassakin.[160] Palattuaan Englantiin hän lähti joulukuun
alkupäivinä uudelleen Jamaikaan, jolta matkaltaan hän ei enää palannut.
Hän oli varustanut mukaansa suuren joukon uusimpia kirjoja, m.m. Walter
Scottin siihen saakka ilmestyneet, joita hän erikoisesti suositteli
matkatovereilleen. Hytissään hänellä oli piano, jota hän huvikseen
soitteli tuntikausia. Hän oli varustautunut yleensä kaikella, minkä
saattoi ajatella matkalla huvittavan. Eräs hänen matkatovereistaan on
kertonut, että hänen käytöksensä ja puhuttelutapansa oli äärimmäisen
kohteliasta; toisin ajoin hän oli alakuloinen ja hajamielinen, kävellen
kannella kirja kädessä tuntikausia niin syventyneenä ajatuksiinsa, että
hän oli aivan tietämätön ympäristöstään. Miehistö rakasti häntä, sillä
jos joku sairastui, oli Lewis ensimmäisenä tiedustelemassa hänen
vointiaan, toimittamassa hänelle lääkkeitä ja lähettämässä herkkuja
omasta pöydästään. Neekerien ilo hänen saapuessaan oli aivan rajaton ja
he pitivät häntä enemmän jonkinmoisena lakeja säätävänä jumaluutena
kuin ihmisenä. Toisella tilallaan Lewis tapasi neekerinsä ja asiansa
kunnossa, mutta toisella oli kaikki huonosti, minkä johdosta hän
"rauhoitti, uhkasi, määräili, raivosi, kirosi ja paiskeli ovia", saaden
vihdoin järjestyksen aikaan. Toukok. 4 p. hän lähti paluumatkalle,
aavistamatta, että se sadeajan aiheuttama kuumekohtaus, joka hänellä
oli Jamaikassa ollessaan ollut, oli vakava enne. Heti ensi hetkestä
laivalle tultuaan hän tunsi levottomuutta ja hermostumista, ja
sairastui muutaman päivän kuluttua kuumeeseen; mahdollisesti hänellä
oli tartunta veressään jo laivalle tullessaan, tahi sai hän sen täällä,
jossa oli keltakuumesairaita. Varhain aamulla toukok. 14 p. 1818 hän
kuoli ankarien kärsimysten jälkeen.
Pelosta, että tuo vaarallinen tauti rupeaisi laivassa yhä enemmän
leviämään, Lewis haudattiin jo samana aamuna klo 9. Ruumisarkku pantiin
purjevaatesäkkiin ja laskettiin tavanmukaisin menoin mereen, mutta kun
siihen kiinnitetyt painot sattuivatkin irtautumaan, ei se uponnutkaan,
vaan rupesi liukumaan aaltoja pitkin Jamaikaan päin, tuulen
pullistaessa arkkua ympäröivää säkkiä kuin purjetta. Tämä
kummitusmainen näky säikähdytti kovasti laivan miehistöä ja
matkustajia, ollen kuin kohtalon viimeinen tunnustus Lewisin
elämäntyölle suurena haamuvaikutelmien luojana.[161]
Englannissa, jossa yllämainitut tositiedot hänen kuolemastaan
julkaistiin vasta myöhemmin, levisi hänen poismenonsa syistä
monenlaisia huhuja, m.m. sellainen, että hänen orjansa olivat
myrkyttäneet hänet, luullen pääsevänsä vapaiksi hänen kuoltuansa;
yleisesti hänen luultiin kuolleen meritautiin ja sitä vastaan
annettuihin lääkkeisiin, kuten näkyy Mooren muistiinpanoista.[162]
Hurskaat ihmiset tiesivät myös kertoa, että Lewis, tunnettu "epäilijä",
oli kuolinhetkellään ollut ankarissa sieluntuskissa. Byron muisteli
häntä "rakkaana ystävävainajana", "miesparkana, joka kuoli uusien
rikkauksiensa marttyyrina", ja kirjoitti Scottin säkeitä muuttaen:
I would give many a sugar cane
Monk Lewis were alive again!
V. 1825 Scott lisäsi tähän seuraavan huomautuksen: "Tahtoisin maksaa
osani! Kuinka vähän onkaan ihmisellä sellaisia ystäviä, joiden viat
ovat ainoastaan naurettavia. Hänen käyntinsä (Jamaikassa) johtui
inhimillisyyssyistä, halusta parantaa orjiensa asemaa. Hän teki paljon
hyvää salassa ja oli mitä jaloin ihminen..."
Byron peri Lewisiltä hänen uskollisen miespalvelijansa, saman, joka
sittemmin oli läsnä hänen oman kuolinvuoteensa ääressä.
16
Jos nyt, Lewisin kuolinvuonna, katsomme taaksepäin ja tarkastamme
Englannin kirjallisuuden satoa sen ja Munkin ilmestymisvuoden välillä,
huomaamme, että se oli ollut runsas. Walter Scott on ehtinyt julkaista
kaikki runoteoksensa ja osan romaanejansa, kohoten tuotantonsa
huipulle; hänen romanttinen asuntonsa, goottilainen "haamulinnansa"
Abbotsford, oli kohonnut Tweedin rannalle ja tullut hänen
muinaisharrastustensa keskeiseksi kuvastimeksi. Näiden vuosien välille
mahtuu Coleridgen koko pääasiallinen elämäntyö, hänen runoutensa ja
filosofiansa, ja jäljelle jää vain jälkipäivän yhä hämärtyvä ajattelu
sekä katkera ja nöyryyttävä taistelu opiumin kahleita vastaan. Robert
Southey on asettunut kirjoituspöytänsä ääreen ja sujuvalla
kaunopuheisuudellaan skandeerannut komeat itämaiset runoelmansa,
Roderickinsä, ja pari historiateostansa, saavuttanut poeta laureatuksen
aseman, ja jatkaa parhaillaan esimerkiksi kelpaavalla kielenkäytöllä ja
ahkeruudella elämäntyötänsä. Wordsworth kirjoittaa näinä vuosina
runoutensa arvokkaimmat osat ja odottaa kärsivällisesti sitä
tunnustusta, joka hitaasti, mutta varmasti, lopuksi tulee hänen
osakseen. Landor on julkaissut Gebirin, sotinut Espanjassa Napoleonia
vastaan, yritellyt romanttisia rakennuspuuhia Llantony Abbeyssa,
kirjoittanut Kreivi Julianinsa, ja matkustanut Italiaan, jossa
parhaillaan riitelee viranomaisten kanssa ja mietiskelee "kuviteltuja
keskustelujansa". De Quincey läpikäy Walesin vaelluksen, Lontoon
infernon, opiumin avaamaan maailman yliluonnolliset riemut ja kauhut,
saksalaisen filosofian — kaikki sairaalloisen ja liikaherkän sielun ja
ruumiin harrastukset ja tuskat, valmistautuen astumaan kirjallisen
tunnustajan ja itsepaljastajan erikoisasemaan. Mooren Irlantilaiset
sävelet ja Kansalliset laulut kaikuvat jo koko englantilaisessa
maailmassa; ne ja hänen nerokkaat sananpartensa ja pilarunonsa, sekä
Laila Rookhin itämainen hehku olivat jo tehneet hänet kuuluisaksi. Lamb
on yrittänyt runoa, romaania ja draamaa, kärsinyt sisarensa kanssa
köyhyyttä ja jälkimmäistä uhkaavan mielisairauden painostavaa
tunnelmaa, ja löytänyt oikean alansa kirjallisuuden arvostelijana,
nähden 1818 jo koottujen teostensa ilmestymisen. Maturin on
kirjoittanut kaikki alkuteoksensa, ollen tuotannossaan niin pitkällä,
että jäljellä on vain kolme, niistä hänen kuuluisin romaaninsa Melmoth
jo kohoamassa näkyviin. Godwinin romaaneista on ilmestynyt kolme,
joukossa kuuluisaksi tullut Leon. Byron ehtii suorittaa elämänsä
myrskyisen alkujakson, lahjoittaen ihmiskunnalle runoutensa helmiä niin
nopeasti, että hän jo 1818 kirjoittaa kuolemattomimman teoksensa Don
Juanin ensimmäisen laulun. Shelley on samoin taistellut läpi
nuoruutensa myrskykauden, on päässyt runotuotannossaan Islamin kapinaan
saakka, ja jättää 1818 Englannin, jonne ei milloinkaan enää palaa.
Keats on julkaissut Runonsa ja Endymioninsa, kärsinyt niistä ankaran
tuomion, ja kulkee tylyn arvostelun ja kalvavan taudin uhrina aikaisin
avautuvaa hautaa kohti. Nämä 1794 edessä olleet "lupauksien vuodet",
joksi niitä sanoimme, ovat siis täyttäneet niihin asetetut toiveet niin
runsaalla runouden ja aatteiden loistavalla paljoudella ja ylevyydellä,
että maailman kirjallisuus olisi ilman niitä yhtä rikasta lukuansa
köyhempi. Historialliselta kannalta on nyt mielenkiintoista tutkia,
missä määrin tuossa välkkyvässä runouden virrassa oli vesiä niistä
vaatimattomista, jopa usein sameahkoistakin lähteistä, joiden
kumpuamista olemme viimeksi tässä luvussa seuranneet.