1
Edellisessä luvussa olemme saapuneet vuoden 1794:n paikkeille, ellemme
ota lukuun vielä myöhemmin ilmestynyttä Italialaista. Jos siihen
pysähtyen katselemme ympärillemme Englannin kirjallisuudessa, avautuu
eteemme mielenkiintoinen näköala. Samuel Johnson on kuollut kymmentä
vuotta aikaisemmin, Robert Burnsilla on enää vain kaksi elinvuotta
jäljellä. Horace Walpole on 77-vuotias vanhus, Clara Reeve 65-vuotias,
ja Ann Radcliffe 30-vuotias, ollen kuitenkin jo tuotantonsa huipulla ja
lähestymässä sen nopeata loppua. Walter Scott on 23 vuoden ikäinen, ja
on aloittanut lakimiestoimensa; jo kymmentä vuotta aikaisemmin hän oli
tutustunut Percyn ballaadeihin ja yleensä jo tähän mennessä syvästi
perehtynyt kotiseutunsa kansanrunouteen, muinaistietoon ja historiaan;
Samuel Taylor Coleridge palaa tänä vuonna Cambridgeen, päästyään
onnellisesti irti rakuunarykmentistä, johon oli pestautunut onnettoman
rakkauden ja huonojen raha-asiain vuoksi, tutustuu Oxfordissa Robert
Southeyhin, haaveilee hänen kanssaan Susquehannan rannalle
perustettavasta pantisokraattisesta yhteiskunnasta, ja julkaisee
esikoisteoksensa. William Wordsworth on 24-vuotias, on ollut Ranskassa
innostumassa vallankumouksen aatteista ja päässyt pujahtamaan
Englantiin vähää ennen kuin hänen ystäviensä girondistien päät
putosivat; on julkaissut ensimmäiset teoksensa ja kypsyttää parhaillaan
päätöstään antautua kokonaan runottarien palvelukseen. Thomas Moore on
15-vuotias, suunnittelee Anakreon-käännöksiään ja innostuu ystävänsä
Robert Emmetin kanssa Irlannin vapauden asiaan. Thomas de Quincey on
9-vuotias ja aloittaa parhaillaan henkisesti orvon ja yksinäisen
koulupojan elämää. Charles Lamb on 19-vuotias ja palvelee
konttoristina. Walter Savage Landor on myös 19-vuotias, tunnettu
Oxfordissa "hulluna jakobiinina". Ch. R. Maturin on 12-vuotias. William
Godwin julkaisee tänä vuonna kuuluisan romaaninsa Caleb Williams. Byron
on kuuden, Shelley kahden vuoden ikäinen, ja Keatsin syntymävuosi on
edessä. Tämä ajankohta on siis Englannin kirjallisuuden historiassa
erikoinen ja huomattava: sen takana on klassillisuuden aurinko
lopullisesti laskenut, ja edessä ovat uuden suunnan, uusien runollisten
ihanteiden, aatteiden ja vapauden, toiveista, lupauksista ja tuloksista
rikkaat vuosikymmenet.
Tänä samana vuonna oli Englannin lähetystössä Haagissa virkamiehenä
nuori gentlemanni, joka todennäköisesti herätti siellä erikoista
huomiota. Hän oli pienikokoinen ja likinäköinen; hänen silmänsä, jotka
pistivät esiin kuopistaan kuin kravulla, antoivat varmaankin hänen
kasvoilleen tavallisuudesta poikkeavan leiman. Hän oli hyvin puhelias
ja iloinen, soitteli mielellään klaveeria, kirjoitteli runoja ja
sepitti niihin säveliä; hän otti osaa seuraelämään ja ennenkaikkea
harrasti kirjallisuutta ja varsinkin kirjailijaksi tulemista mitä
innokkaimmin. Tämä nuori mies oli _Matthew Gregory Lewis_ eli
"Munkki-Lewis", jonka liikanimen hän myöhemmin sai oman kirjansa
mukaan. Koska hänen tuotantonsa ja erittäinkin hänen romaaninsa
_Ambrosio eli munkki_ (Ambrosio or The Monk, 1795) tulee olemaan
seuraavassa keskeisen huomion esineenä, on paikallaan esittää tässä
hänen elämänvaiheensa.[81]
2
_Matthew Gregory Lewis_ syntyi Lontoossa heinäkuun 9 p. 1775. Hänen
isänsä oli korkeassa asemassa oleva sotaministeriön virkamies (Deputy
Secretary at War) Matthew Lewis, ja äitinsä Frances Maria Sewell, myös
korkeassa asemassa olevan virkamiehen, Thomas Sewellin, nuorin tytär.
Isä näyttää olleen tarmokas ja ankara, mutta hyvä ja jalo mies; äiti,
joka oli miestään paljoa nuorempi, on ollut iloluontoinen, soitantoa
harrastava, hento ja kaunis olento, jonka henkinen ilmapiiri oli toinen
kuin hänen miehensä.[82] Neitona ollessaan hän kuului hovin ihailtuihin
kaunottariin, jonka etevä tanssitaito ja musikaaliset lahjat herättivät
huomiota. Naimisissa ollessaan hän piti kotonaan soitanto-iltoja,
kooten niihin päivän suositut soittotaiteilijat. Kirjallisuutta hän
harrasti myöskin, osoittaen siinä vallan erikoista makua, koskapa hänen
mainitaan lueskelleen erästä _Saducismus Triumphatus_ (1681) nimistä
_Joseph Glanvillen_ kirjoittamaa teosta, jossa kerrotaan noidista ja
näyistä.[83] Vaikka ei panisikaan erikoista huomiota tätä kirjaa
koskevaan tietoon, (joka sangen kaavamaisesti, muiden tietojen
puutteessa, aina mainitaan Lewisin elämäkerroissa), sillä tuskinpa
rouva Lewis sentään piti sitä minään päälukemisenaan, on sillä
kuitenkin jotakin merkitystä siksi, että sen merkilliset
kuparipiirrokset, joissa m.m. paholaisen nähdään lyövän rumpua ilmassa
Mr. Mompessonin talon yläpuolella, saattoivat olla hyvin hauskaa
katseltavaa hänen pienelle ja vilkkaalle pojalleen, ehkäpä jo aikaisin
virittäen hänen mielikuvituksensa määrättyyn suuntaan. Rouva Lewis oli
myös uskonnollisuuteen taipuva luonne, jonka tunne-elämä löysi
viihdytystä hartausmystiikasta. Tällaisessa kodissa Matthew kasvoi
vanhimpana neljästä lapsesta, varakkaissa oloissa, Lontoon ylhäisön
elämän, huvitusten, kirjallisuuden ja taiteen piirissä.[84]
"Mat", joksi häntä lapsena sanottiin, oli henkisiltä lahjoiltaan
aikaisin kehittynyt, pieni ja sirokasvuinen. Äitinsä hemmoiteltuna
leikkitoverina hän oppi jo varhain naivin vakavasti ottamaan osaa
vanhemman väen asioihin, sanoen äitiään "Fannyksi" ja ollen hänen
pienenä makutuomarinaan. Tämä sydämellinen suhde äidin ja pojan välillä
ei myöhemminkään häiriytynyt. Mat oli yleensä kuuliainen ja
vanhempiensa tahtoon taipuva poika. Käytyään aluksi yksityistä koulua
hän tuli kesäk. 19 p. 1783 kuuluisaan Westminsterin kouluun, josta
pääsi 1790. Toverina hänellä oli siellä m.m. Robert Southey, joka tuli
samaan kouluun 1788 ja eroitettiin sieltä 1792. Kerrotaan Lewisin
kouluaikanaan erikoisesti kunnostautuneen näyttelijänä, ja näytelmien
esittäminen olikin lapsena hänen päähuivejansa.[85] Aikaisin
esiintyivät myös hänen soitannolliset taipumuksensa.
Hänen lapsuudenmuistoistaan mainittakoon muuan haamuromantiikkaan
kuuluva piirre. Lapsena hän usein oleskeli erään isänsä sukulaisen
luona maaseudulla, Stanstead Hallin kartanossa, jossa oli hyvin vanha
päärakennus. Eräs osa siitä oli ollut kauan asumattomana, joten
tietysti maan uskon mukaan haamut ja kummitukset olivat sinne
pesiytyneet. Talon palvelijat varsinkin pitivät yllä tätä uskoa,
herättäen lapsessakin pimeän ja kummitusten pelkoa, eivätkä he mistään
hinnasta olisi pimeän tultua poikenneet erääseen siinä osassa
rakennusta olevaan, vanhanaikaisen komeasti sisustettuun huoneeseen,
jonka suurien kaksoisovien ohitse pikku Mat tavallisesti vietiin
makuuhuoneeseensa. Joka kerta — niin on Lewis itse myöhemmin kertonut
— kun häntä vietiin tuon synkän huoneen ohi, hän loi sinnepäin
pelokkaan katseen, kuin odottaen, että nuo korkeat ja eriskummallisilla
leikkauksilla koristetut ovet aukeaisivat ja joku kauhuolento
näyttäytyisi.[86]
3
Jo Lewisin kouluaikana rikkoutui hänen vanhempainsa avioliitto, minkä
jälkeen rouva Lewis aluksi matkusti Ranskaan. Hänen miehensä maksoi
hänelle runsaan eläkkeen, mutta rouva Lewis oli siitä huolimatta
ainaisessa rahapulassa. Kun hän ei voinut enää turvautua entiseen
mieheensä, sai Matthew auttaa häntä parhaansa mukaan taskurahoillaan ja
isältään pyytämillään ylimääräisillä lisillä. Tämä asia on yhtenä
kuteena siinä toverillisessa kirjeenvaihdossa, joka näinä aikoina alkaa
äidin ja pojan välillä, ja jossa Matthew esiintyy tietojen välittäjänä
äidin ja perheen muiden jäsenten kesken, tehden sen kieltämättä sangen
onnistuneella ja pirteällä tavalla. Toisena kirjeenvaihdon
erikoisaiheena ovat Lewisin kirjalliset harrastukset, joihin hän
selittää ryhtyneensä muka voidakseen mahdollisesti sen kautta hankkia
äidilleen tuloja. Nämä ensimmäiset kirjalliset yritykset muodostavat
tärkeän ajanviettopuolen hänen olostaan Oxfordissa, Christ Churchissa,
jonne hän meni opintojaan jatkamaan syksyllä 1790. Tuloksena niistä oli
(lopullisesti Parisissa valmistunut) näytelmä, nimeltä _Kirjekepponen_
(The Epistolary Intrigue), joka on hävinnyt. Äiti sai tehtäväkseen
tarjota sitä Drury Lane-teatterille, jonka etevää näyttelijätärtä Mrs.
Jordania varten Lewis oli kirjoittanut sen pääosan, mutta teosta ei
hyväksytty. Näiden rukkasten tuottama harmi kuvastuu selvästi
viisitoistavuotiaan kirjailijan kirjeestä.[87] Vuosia myöhemmin
julkaisemansa näytelmän _Rivers, eli itä-indialainen_ (Rivers or the
East-Indian, 1800) hän esipuheessaan ilmoittaa kirjoittaneensa
viidentoista vanhana, joten Kirjekepponen on ilmeisesti ollut sen
pohjana. Oxfordissa ollessaan hän sitäpaitsi yrittää suorasanaistakin
kertomusta, jota täydentelee Parisissa. Sitä ei ole julkaistu, mutta se
on ollut koomillis-satiirinen nuorten naisten tunnevuodatusten kuvaus
nimeltä Tunteellisuuden vuodatuksia (The Effusions of Sensibility);
hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista otteista päättäen se oli
parodiaa Richardsonista Fieldingin tyyliin.[88]
Matthewin oli valmistuttava diplomaatin uralle ja siksi tapaamme hänet
kesällä 1791 Parisissa; kuuluihan tällainen "grand tour" sitäpaitsi
muutenkin hänen asemassaan olevien nuorukaisten kasvatukseen. Hän oli
kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen sitä, mitä näihin aikoihin
Ranskassa tapahtui; ainakaan ei hänen kirjeessään äidille esiinny
mitään siihen viittaavaa. Sen pääsisältönä ovat neuvot äidille erään
tämän näytelmäsommitelman johdosta. Mutta se käy kyllä selville, että
hän innokkaasti seurasi vallankumousajan teatteria, kertoen m.m.
"tuntevansa vähintään kaksikymmentä ranskalaista oopperaa, jotka
epäilemättä menestyisivät, jos ne käännettäisiin... Eräässä niistä
nimeltä Le Souterrain on vaimo piiloitettu mustasukkaisen miehen
talossa olevaan holviin; jälkeenpäin suljetaan sinne sattumalta hänen
lapsensa, eivätkä he pääse sieltä pois, ennenkuin ovat menehtymässä
nälkään. Henkilötilanteet, pääosien traagillisuus, sivuosien iloisuus,
ja juonen romanttiset käänteet tekevät siitä miellyttävimmän ja
liikuttavimman näytelmän mitä milloinkaan olen nähnyt... Les Victimes
Cloitrées on toinen näytelmä, joka epäilemättä menestyisi". Tästä käy
ilmi, että Sisilialaisen tarinan tapainen romantiikka oli jo suosittua
Parisissa ja että Lewis sielläkin joutui viljelemään alaa, joka
sittemmin tuli erikoisesti hänen omakseen. Mitään sellaista
aatteellista vaikutusta kuin esim. Wordsworthiin ei olo Parisissa tunnu
häneen tehneen. Pääasiana hänellä näyttää olleen päästä melkeinpä
keinolla millä hyvänsä kirjailijan maineeseen.[89]
Maaliskuussa 1792 tapaamme hänet jälleen Oxfordissa, sairaana ja
kirjallisista vastoinkäymisistä hermostuneena. Hän on tehnyt
käännöstyötä, valmistaen erään näytelmän nimeltä _Felix_,[90] ja
sitäpaitsi "pari kolme muuta yritystä onnen koettamiseksi". Ärtyneesti
hän kirjoittaa äidilleen, ettei ole "vaikea kirjoittaa oopperaa, joka
saavuttaisi menestystä, jos se esitettäisiin, mutta vaikeus on juuri
siinä, miten saada se esitetyksi"; kirjailijamme osoittautuu siis
kaikkien aloittelevien ammattitoveriensa kaltaiseksi, joiden mielestä
vika on ylen harvoin heidän tuotteissaan, mutta aina niissä, jotka
hylkäävät ne. Äidin on nyt tarjottava Felixiä Drury Lane-teatterille.
Samoihin aikoihin hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania Otranton
linnan tyyliin; sekään ei päässyt milloinkaan julkisuuteen, jos
valmistuikaan, mutta on ilmeisesti tärkeä esityö hänen kuuluisalle
näytelmälleen _Linnan haamu_ (The Castle Spectre). Hänen opinnoistaan
Oxfordissa ei ole tarkempia tietoja — kaikkihan opiskelivat latinaa ja
kreikkaa, joten Lewisin myöhemmin ilmestynyt Juvenalis-käännös
periytynee tältä ajalta — ellei niihin katsota kuuluvan sen, että
hänellä oli siellä hauskaa seuraa ja että hän joskus otti osaa peliin.
Diplomaatin ura vaati saksankin kielen taitoa, ja sitä varten Lewis
matkusti kesällä 1792 Weimariin.[91]
Lewis saapui Weimariin heinäkuun 27 p. Olot olivat hiukan hajallaan
sodan vuoksi; herttua oli armeijoineen Coblenzissa, jonne myös Goethe
matkusti jo elok. 8 p., ja useimmat ylhäisön seurapiiristä olivat hekin
poissa. Lewis hankki kuitenkin itselleen tuttavuuksia ja saattoi jo
heinäk. 30 p. kirjoittaa äidilleen m.m.: "Ne muutamat, jotka vielä ovat
täällä, ovat äärimmäisen kohteliaita, ja tulen epäilemättä, opittuani
vähän kieltä, pitämään paikkaa erittäin miellyttävänä. Niiden joukossa,
joille olen esitetty, on Schweterin, säveltäjän, sisar, ja M. de
Goethe, Werterin kuuluisa tekijä, niin että älkää hämmästykö, jos
ampuisin itseni jonakin kauniina aamuna". Nuoren Wertherin kärsimykset
olivat ilmestyneet englanniksi 1779, ja Lewis näyttää tunteneen kirjan.
Hän opiskelee saksaa ahkerasti, ottaen tunteja joka päivä, ja sanoo
edistyvänsä hyvin. Seurapiiriinsä hän on tyytyväinen. "Minun täytyy
sanoa, että asemani täällä on hyvin miellyttävä", hän kirjoittaa
äidilleen, jatkaen: "Kohteliaampia ihmisiä kuin hoviin kuuluvat, ei voi
olla. Molemmat herttuattaret ovat tavattoman miellyttäviä ja
alentuvaisia, ja ohjelmanamme on vain tanssiaisia, illallisia ja
soittajaisia. Luojan kiitos: väsytän itseni kuoliaaksi, mutta ainahan
on jotakin lohdutusta siinä, että teen sen parhaassa seurassa".
Berlinissä käytyään hän antaa seuraavan kuvauksen sikäläisestä ylhäisön
elämästä: "Muutamissa suhteissa ei siellä varmaankaan olla yhtä hienoja
ja hyvin kasvatettuja kuin Englannissa. Esim. veitsiä ja haarukoita ei
milloinkaan vaihdeta, ei edes herttuan pöydässä, ja naiset yskivät ja
sylkevät ympäri huonetta mitä inhoittavimmalla tavalla... Olin
täydelleen ällistynyt siitä ruhtinaiden ja ruhtinattarien, herttuain
ja herttuattarien paljoudesta, joka tunki päälleni joka
ilmansuunnalta..."[92]
Tietenkään hän ei Saksassakaan ollessaan unohtanut kirjallista
askartelua, vaan jatkoi sitä innokkaasti. Ensiksikin hän uurastaa tuon
Otranton tyylisen romaaninsa kimpussa, mutta ajaa taaskin karille.
"Kirjoitan ja kirjoitan, enkä kuitenkaan saa alkuperäistä
suunnitelmaani palaakaan pitemmälle... Olen takertunut muutamaan
kirottuun kuolevaan mieheen, joka kiduttaa sydämeni rikki. Hän on jo
nyt jutellut puoli nidettä ja juttelee todennäköisesti täyteen
toisenkin puolen, minun saamatta häntä tapetuksi, vaikka henkeni
heittäisin". Tämä ei onnistunut hänelle milloinkaan, sillä Linnan
haamussa tuo kuoleva mies jää kuin jääkin lopullisesti henkiin.
Opittuaan kieltä hän tutustuu Saksan runouteen ja ryhtyy kääntämään
sitä englanniksi; helmikuulla 1793 hänellä on valmiina runokokoelma,
osaksi käännöksiä, osaksi alkuperäisiä, ja hän on hyvin toivorikas.
Käännösten hän luulee onnistuneen hyvin, sillä hän on lukenut ne itse
alkuperäisten tekijöille, saaden heiltä kiittävän arvostelun. Kokoelma
ei kuitenkaan ilmestynyt painosta, mutta sisältynee osa sen
käännöksistä hänen myöhempään julkaisuunsa _Kauhu- ja ihmetarinoita_
(Taks of Terror and Wonder). Weimarissa ollessaan hän myös ryhtyy
uudelleen muovailemaan Kirjekeppostaan, valmistaen siitä nyt
näytelmänsä Itä-indialainen ja tarjoten sitä äitinsä ja Mrs. Jordanin
välityksellä teatterille. Sitä ei kuitenkaan vieläkään hyväksytty.
Vaikkakaan Lewisin työstä Saksassa — ja mitäpä vakavaa työtä hän näin
nuorena olisi kyennytkään tekemään — ei näy sanottavia tuloksia, oppi
hän kuitenkin kielen ja tutustui ainakin jossain määrin Saksan
kirjallisuuteen, valmistuen siten siihen välittäjän tehtävään, joka
hänellä oli Saksan romantiikan eräiden ainesten tuojana Englannin
kirjallisuuteen. Jonkinmoisena osoituksena siitä, että häntä myöhemmin
pidettiin Saksan kirjallisuuden tuntijana, on Byronin kertomus, kuinka
Lewis, heidän ollessaan syksyllä 1816 villa Diodatissa, vapaasti käänsi
hänelle Faustia. Tämä kielitaidon osoitus ei ole suurenmoinen, mutta
sen ajan Englannissa kylläkin harvinainen.[93]
Kevättalvella 1793 Lewis palasi kotiin. Hän ei tämän jälkeen noin
vuoden päiviin ryhtynyt vakavammin mihinkään, vaan kulutti aikansa
enimmäkseen huvituksissa ja vierailuilla ylhäisten ystäviensä luona
heidän maaseutuhoveissaan. Hän oleskelee kyllä Oxfordissa ja panee
alulle Schillerin Kavaluus ja rakkaus-näytelmän käännöksen, mutta
sanomalehtikirjoituksia lukuunottamatta hän ei näytä yrittäneen mitään
vaativampaa omintakeista. Sanomalehtikirjoituksista puhuen paljastuu
hänen halunsa päästä esiintymään kirjailijana naurettavalla tavalla
eräästä hänen kirjeestään, jossa hän lausuu: "Enpä epäilisi, jollei
toimittaja tahtoisi julkaista niitä ilmaiseksi, vaikkapa maksaakin
hänelle guinean tahi puolitoista, mutta ei enempää". Äiti on
edelleenkin hänen postinkantajanaan, ja hän taas äidin ja isän
välimiehenä, saaden tästä usein harmia. Vihdoin hänen isänsä hankkii
hänelle toimen Englannin lähetystössä Haagissa, jonne hän matkustaa
toukokuussa 1794, saapuen perille 15 päivän iltana. Täällä hän
lopultakin oli suorittava työn, joka tuli tyydyttämään hänen kiihkeätä
kirjallisen maineen himoansa.
Tullessaan Hollantiin Lewisillä oli toivorikas käsitys hollantilaisten
henkevyydestä, mutta hän muuttaa pian mielipiteensä, hylkää mynheerit,
"nuo elukat", ja seurustelee yksinomaan ylhäisten ranskalaisten
emigranttien kanssa, joita oli tähän aikaan Haagissa paljon. Joka
toinen ilta hän on vieraana madame de Matignonin salongissa, jonne
ranskalaisen hienoston muodostama _very agreeable coterie_ kokoontui.
"Sellaisen seuran jälkeen täytyy hollantilaisten piirien tuntua
kamalilta", hän kirjoittaa äidilleen. Syyskesällä hän vietti viikon
armeijan luona, oli Yorkin herttuan päivällisvieraana ja tuli
esitetyksi eräälle kuninkaallisellekin henkilölle — kaikki tapahtumia,
joista sopi äidille kirjoittaa. Käydessään Englannin armeijan
päämajassa Arnheimissä hän tuli huomaamaan sotilaiden keskuudessa
vallitsevan epäjärjestyksen ja upseeriston tyytymättömyyden; sotatoimia
hän seuraa aivan kuulasateen ääreltä ja sodan kauhut liikuttavat
kovasti hänen hyvää sydäntään. Tapahtuipa julmuuksia miltä puolelta
hyvänsä, hän lausuu niistä saman tuomion, kirjoittaen äidilleen:
"Ranskalaisia jumaloidaan, menivätpä he minne tahansa, kun taas
liittolaisten joukkoja kirotaan ja halveksitaan. Tosiasiassa täytyy,
niin surullista kuin se onkin, tunnustaa, ettei sodassa ole milloinkaan
tehty turhanaikaisempia ja puolustamattomampia tuhoja kuin mitä yhtynyt
armeija ja erittäinkin englantilaiset ovat tehneet". Lewis
osoittautuikin koko elämänsä aikana erittäin hyväsydämiseksi ja
humaaniksi ihmiseksi. Mutta palatkaamme taas hänen kirjallisiin
harrastuksiinsa.
Keväällä ennen Lewisin lähtöä Haagiin oli Ann Radcliffen romaani,
Udolphon mysteriot, ilmestynyt ja löytänyt m.m. hänestä innostuneen
lukijan; hänen mielestään se oli "mielenkiintoisimpia kirjoja mitä
milloinkaan on julkaistu". Mat on ilmeisesti lukenut kirjan mitä
suurimman jännityksen vallassa, ja varsinkin ovat Montonin säihkyvät
silmät, tummat piirteet ja synkkä luonne häneen vaikuttaneet. Se
maailmantuska ja melankolia, joka muotitunnelmoimisena saattoi joskus
pilkistää sisään yleensä iloluontoisen Lewisinkin sielun ikkunoista,
ottaa nyt Montonin haahmon ja saattaa hänet niin epätoivoiseen
mielentilaan, että hän kuvittelee löytävänsä itsestään jotakin
samanlaista synkkää spleeniä. Aivan vakavissaan hän kysyy äidiltään,
onko tämä huomannut mitään yhtäläisyyttä hänen ja Montonin luonteen
välillä. Pannen tämän sielullisen asenteen merkille ymmärtäväisesti
hymyillen saamme nyt tietää, että Udolphon mysteriot innostivat Lewisiä
uudelleen jatkamaan Otranton tyylistä romaaniaan, ja taas erittäin
toivorikkaana. Nytkään siitä ei tullut sen valmiimpaa, sillä Lewis
jätti sen sikseen, innostuen erääseen toiseen aiheeseen, jossa hän
todennäköisesti, sikäli kuin uuteen suunnitelmaan sopi, kuitenkin
käytti tätä Otrantoaineistoaan. Syyskuun 23 p. 1794 hän kirjoittaa
äidilleen: "Mitä ajattelette siitä, että olen kymmenen viikon kuluessa
kirjoittanut romaanin, joka on laajuudeltaan kolme-neljäsataa
oktaavisivua? Olen jo kirjoittanut puolet siitä puhtaaksi. Sen nimi on
Munkki ja pidän siitä itse niin paljon, että elleivät kirjakauppiaat
halua ostaa sitä, julkaisen sen itse". Viimeisessä kirjeessään Haagista
marrask. 22 p. hän mainitsee teoksensa 420 sivun laajuiseksi ja
ilmoittaa siihen sisältyvän melkoisesti runoja.[94]
Näillä romantiikan merkkiteoksilla oli usein epäilyttävän nopea
syntymisprosessi: Walpole kirjoitti kirjansa vähemmässä kuin kahdessa
kuukaudessa, Beckford kuudessa viikossa ja nyt Lewis kymmenessä.[95]
Varmaankin ovat nämä määrät asiallisimmin tekijäin kerskailun kuin
todella käytetyn ajan mittoja, sillä tuntuuhan vähän vaikealta uskoa,
että 18-vuotias nuorukainen ehtisi kahdessa ja puolessa kuukaudessa,
virkansa ja huvitustensa ohella, valmistaa käsikirjoituksen
400-sivuiseen romaaniin, vielä kirjoittaen sen puoliväliin
puhtaaksikin. Todennäköisesti tässä on kysymys jo Parisissa ja
Weimarissa alkaneesta ranskalaisen ja saksalaisen kauhukirjallisuuden
aineskeräilystä, jota oli jatkunut näihin saakka, vaikka tekijä vasta
Haagissa oli päässyt lopullisesta suunnitelmastaan selville. Jotakin
valmista hänellä on täytynyt olla Haagiin tullessaan senkin vuoksi,
ettei Munkki ollut ainoa siellä suoritettu työ, vaan kirjoitti hän
siellä ollessaan pienen näytelmänkin nimeltä _Kaksoiset eli onko
se hän vai veljensä_ (The Twins, or, Is it he or his brother) —
vanha-aiheinen, Hairausten mukainen erehdyskomedia, joka myöhemmin
esitettiin yhden ainoan kerran.[96] Sitäpaitsi hän puuhaili koko ajan
ahkerasti saadakseen runonsa julkaistuksi ja näytelmänsä esitetyksi,
vaikka edelleen huonolla menestyksellä. Hiukan kerskailevasti hän
kirjoittaakin äidilleen: "Sanotaan, että harjoitus tekee mestarin; jos
se on totta, tulee minusta kerran täydellinen kirjailija, sillä
harjoittelen vimmatusti". Marraskuun lopussa hän palaa Lontooseen ja
seuraavana vuonna ilmestyy sitten hänen esikoisteoksensa _Ambrosio eli
munkki_ (Ambrosio or the Monk), joka teki hänestä kuuluisan miehen.
Tämän romaanin vaiheet osoittavat, miten teos, jolla taiteellisilta
näkökannoilta arvosteltuna ei ole sanottavasti ansioita, kuitenkin voi
muilla ominaisuuksillaan saavuttaa kuuluisuutta, jopa herättää
ajatuksia, jotka etevän taiteilijan kehittäminä voivat muodostua
tunnustetun taideluoman pohjapiirteiksi. Salaisuus onkin siinä, että
tällaisiin kirjallishistoriallisiin ilmiöihin saattaa huonon ja
epäonnistuneen asun alle kätkeytyä kantovoimaisia ajatuksia, jotka
vaistomaisesti tunnetaan ja joilla on vaikutuksensa. Samalla niihin
saattaa liittyä jotakin aikansa kirjallisille harrastuksille kuvaavaa
ja keskeistä leimaa, joka antaa niille historiallisen todistuskappaleen
merkitystä. Tämän kautta on Lewisinkin romaanin elinvoima
selitettävissä. Sen sisällys on lyhyesti kerrottuna seuraava:
Ambrosio on Madridin kapusiiniluostarin apotti, nuori, kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, kuulu hurskaudestaan. Hänet oli lapsena löydetty
luostarin portilta ja munkit olivat ottaneet hänet Neitsyt Maarian
lahjana luostarin kasvatiksi. Huomatessaan hänen hurskautensa ja
esikuvallisuutensa paholainen päättää saattaa hänet lankeamaan.
Kabbalistisissa tiedoissa pitkälle päässyt nainen Matilda de Villanegas
rakastuu paholaisen toimesta kauniiseen apottiin, saa hänet ihastumaan
ensin kuvaansa, ja tunkeutuen noviisin puvussa luostariin ja apotin
ystävyyteen vihdoin itseensäkin. Sopivan tilaisuuden tullessa
Ambrosio lankeaa Matildan uhriksi kokemattomuutensa ja kiusauksen
ylivoimaisuuden vuoksi. Tyydytetyn intohimon jälkeen omantunnon ääni
pääsee taas kuuluviin, mutta pian Matildan järkeily ja koettujen
nautintojen muisto sen tukahduttaa. Seuraava askel on himojen
laajentuminen ja kyllästyminen Matildaan, joka tällä välin on myynyt
sielunsa paholaiselle ja muuttunut jonkinmoiseksi naisdemooniksi.
Välittämättä munkin kyllästymisestä hän taikakeinoilla kiihoittaa hänen
himonsa Antoniaa, erään köyhän lesken tytärtä kohtaan. Kun leski,
nimeltä Elvira, joka todellisuudessa on Ambrosion äiti, kerran ajoissa
joutuu estämään munkin aikeita, murhaa tämä hänet. Matildan avulla hän
sitten hankkii Antonian käsiinsä, raiskaa ja murhaa hänet, tullen siten
tietämättään sekä äitinsä että sisarensa tuhoojaksi. Ambrosio ja
Matilda joutuvat sitten inkvisitsionin tutkittaviksi ja pakoitetaan
heidät kidutuksella tunnustamaan rikoksensa. Demoonina Matilda
vapauttaa itsensä vankilasta ja opettaa Ambrosiolle, miten paholainen
on manattava esiin, että hänkin voisi myydä sielunsa ja pelastua.
Kuoleman pelossa Ambrosio noudattaakin neuvoa ja myy sielunsa, jolloin
paholainen vie hänet pois vankilasta, surmatakseen hänet muualla.
Tämä on Munkin pääjuoni, mutta rinnalla Lewis kehittelee kahta muuta,
jotka sangen löyhästi liittyvät itse päätapahtumaan. Laajan osan
romaanista täyttää kertomus Don Raymondin ja Agneksen rakkauden
vaiheista. Tämä liittyy pääjuoneen vain sen kautta, että Agnes,
ollessaan nunnana Pyhän Claran luostarissa Madridissa, tapaturmaisesti
joutuu paljastamaan Ambrosiolle rakkautensa Don Raymondiin ja saa
kärsiä kovan rangaistuksen: hänet ilmoitetaan kuolleeksi, mutta
haudataankin elinkautiseen vankeuteen luostarin hautaholviin, josta
hänet kuitenkin Ambrosion vangiksi joutuessa löydetään. Raymondin
tarinan näyttämö on tärkeältä osalta Saksassa, eräässä linnassa, jossa
Vertavuotavan nunnan haamu vaeltelee. Ahasverus esiintyy täällä kerran
Raymondin auttajana. Agneksen veli Lorenzo on taas rakastunut
Antoniaan, jonka kautta hänen tarinansa siis liittyy pääjuoneen.
Loppukatastrofissa kaikki juonet yhtyvät Antonian kuolemaan, Agneksen
löytämiseen ja Ambrosion vangitsemiseen. Tapahtuma-aika on
epämääräinen, mutta lukija kuitenkin kuvittelee inkvisitsionin ja Filip
II:n aikoja sopivaksi taustaksi tällaiselle kertomukselle. Sen
varsinaisesta kauhu-aineistosta, joka tulee toisessa yhteydessä
esitettäväksi, Lewis antaa aavistuksen mottorunokseen valitsemillaan
Horatiuksen säkeillä:
Somnia, terrores magicos, miracula, sagas,
Nocturnos lemures, portentaque. —
Mitä Lewisin lähteisiin tulee, tekee hän niistä kirjansa alussa itse
selkoa seuraavin sanoin:
"Ensimmäisen ajatuksen tästä romaanista herätti The Guardianissa
kerrottu tarina pyhästä Barsisasta. Vertavuotavan nunnan tarinaa
kerrotaan yhä Saksassa monin paikoin, ja minulle on sanottu, että
Lauensteinin linnasta, jossa hänen on otaksuttu kummitelleen, on vielä
rauniot nähtävänä Thüringenin rajoilla. Veden kuningas on kolmannesta
kahdenteentoista säkeeseen lainaa alkuperäisestä tanskalaisesta
ballaadista, ja Belerma ja Durandarte on käännös muutamista säkeistä
eräässä vanhassa kokoelmassa espanjalaisia lauluja, joka sisältää myös
Don Quixotessa mainitun tunnetun laulun Gayferos ja Melesindra. Olen
nyt tehnyt täyden tunnustuksen kaikista niistä jäljentämisistä, joista
olen tietoinen, mutta sellaista, josta en itse tällä hetkellä ollenkaan
tiedä, löytyy epäilemättä paljon enemmän".
Ylimalkaisuudellaan tämä ilmoitus on omiaan herättämään epäilyksiä, ja
tutkijat, etupäässä saksalaiset, ovat uhranneet paljon vaivaa Lewisin
todellisten lähteiden selvittämiseen. Myönnettävähän nimittäin on,
että Munkki on harvinainen saavutus niin nuoren ja vielä aivan
koettelemattoman kirjailijan tuotteeksi. Epäilyksiä on lisännyt sekin,
ettei Lewis yrittänytkään sen jälkeen mitään todella omintakeista,
laajempaa suorasanaista, vaan kirjoitteli runoja, näytelmiä tahi
mukailuja. Tosiasiaksi kuitenkin täytyy merkitä, että Lewis on tuossa
ilmoituksessaan sittenkin pysynyt suurin piirtein totuudessa, s.o., hän
on saanut teoksensa aiheet etupäässä ranskalaisesta ja saksalaisesta
romantiikasta, mutta sellaisilta aloilta, että niitä on pidettävä
yhteisomaisuutena ja niiden käyttämistä täysin oikeutettuna. Koska nämä
lähteet on jo tarkoin tieteellisessä kirjallisuudessa selvitetty,
tyydyn tässä vain viittaamaan siihen,[97] varsinkin kun olen aineiston
yhteydessä pakoitettu asiaan usein palaamaan.
Niin pian kuin Munkki rupesi tulemaan tunnetuksi, se aiheutti kiivaita
lausuntoja puolesta ja vastaan. Pahiten loukkasi siinä esiintyvä
poikamainen nuuskaviisaus, joka saattoi Lewisin m.m. esitelmöimään
siitä, kuinka sopimaton kirja Raamattu on nuorten luettavaksi, ja
aistillisuus, joka on melkoinen, mutta käsittääkseni ei sanottavasti
runsaampi, joskin luonnottomampi, kuin eräät kohtaukset Smollettin ja
Fieldingin teoksissa. Mutta kaikki, mitä Lewisin kirjassa esiintyi,
ahdisti lukijaa jonkinmoisella tänä aikana oudolla ja uudella,
häikäilemättömällä realismilla, joka ilmeisesti vaivasi ja suututti
Englannin tekopyhiä piirejä. "Kauhea ja yliluonnollinen on
tavallisesti", kirjoittaa _The Critical Review_,[98] "miellyttänyt
yleisön makua kirjallisuuden nousu- ja laskuaikoina. Sama ilmiö, jota
me olemme tervehtineet suosiollisena enteenä Saksan kirjallisuudessa,
painaa meidän maanmiestemme tuotantoon eräänlaisen synkän leiman.
Luotamme kuitenkin siihen, että kyllästyminen karkoittaa sen, mikä
hyvän aistin olisi pitänyt ennakolta estää, ja että yleisö, väsyneenä
paholaisiin, käsittämättömiin olentoihin, huutoihin, murhiin ja
maanalaisiin vankiloihin, oppii näiden käsityöläiskirjailijoiden
paljoudesta ymmärtämään, kuinka vähällä mielikuvituksella
tämänlaatuinen tuotanto saadaan aikaan". Arvostelijan mielestä on
Vertavuotavan nunnan tarina "todella peloittava", Vaeltavan juutalaisen
otsalla palava risti "rohkea ja onnistunut näky" ja Matilda tekijänsä
mestarinäyte. "Kaikkialla esiintyy tekijän rikas, voimakas ja tulinen
mielikuvitus". "Henkilökuvat, jotka sokaisevat mielikuvituksen, ja
kertomukset, jotka kiduttavat tunteita, ovat harvoin nerouden
todistuksia ja ilmaisevat aina matalaa ja viljelemätöntä makua.
Mielipiteemme on, että Munkki on romaani, jonka näkeminen pojan tahi
tyttären kädessä saisi vanhemmat syystä kalpenemaan... Vaikka se kyllä
onkin kauhutarina, on sen tekemä kiusallisin vaikutus se, että suuria
lahjoja ja loistavaa neroa on käytetty valmistamaan lapsille pelotinta,
myrkkyä nuorille ja kiihoitinta irstailijalle". Tämä arvostelu
suunnilleen kuvastaa sen, mitä kirjasta yleensä sanottiin. _The
Analytical Review_[99] moittii tekijän rinnakkaisjuonia, koska ne eivät
sanottavasti "lämmitä" toisiaan ja koska kaksi katastrofia, hajoittaen
mielenkiinnon, tekee aina heikon vaikutuksen; kieli ja tavat eivät ole
kylliksi "goottilaisia" sopiakseen niiden aikojen taikauskoisiin
oloihin. _The Monthly Review_[100] lausuu, että koko kertomuksen
täyttää ja rumentaa aistillisuus, joka ainaiseksi siveellisyyden
kannalta hävittää sen kauniin maineen, jonka tekijän osoittama taito
muuten olisi hänelle tuottanut. _The European Magazine_[101]
lausuu, että tämä erikoinen luomus, jolla ei ole suosituksekseen
alkuperäisyyttä, siveellisyyttä, eikä uskottavuutta, on herättänyt ja
herättää jatkuvasti yleisön uteliaisuutta, "koska sellainen on nerouden
vastustamaton tarmo". _The Monthly Mirrorm_[102] arvostelija on lukenut
sen toiseen kertaan ja saanut siitä, "jos mahdollista, enemmän
tyydytystä kuin ensi kerrasta". Ambrosion kuvaa hän pitää
"mestarinäytteenä". _The Scot's Magazine_[103] pahoittelee sitä, että
nuoriso joutuu tällaisten teosten huonon vaikutuksen alaiseksi,
teosten, joita kiertävät kirjastot uupumatta levittävät. V. 1798 teki
_Thos. J. Mathias_ muistutuksilla varustetussa, dialogin muotoisessa
satiirisessa "runoelmassaan" _Kirjallisuuden harrastuksia_ (The
Pursuits of Literature) ankaran hyökkäyksen Lewisiä vastaan, ottaen
hänen teoksensa käsiteltäväksi viimeisen dialogin esipuheessa. Aikansa
tyyliä ja käsitystapoja kuvaava kun se on, lainaan siitä tähän
laajempia otteita.[104]
"Mutta eräs aikamme julkaisuista", sanoo ankara Mr. Mathias, "on liian
erikoinen sivuuttaaksemme sen vain yleisellä moitteella. Ei ole
olemassa mitään, johon sitä voisi verrata. Eräs oman parlamenttimme
lainsäätäjiä, Suur-Britannian alahuoneen jäsen, (Lewis oli tällävälin
tullut alahuoneen jäseneksi), lakien, uskonnon ja maamme hyvien tapojen
valittu vartija ja puolustaja, ei ole häikäillyt eikä hävennyt kuvata
ja julkaista maailman nähtäväksi irstaan ja järjestelmällisen viettelyn
keinoja ja panna kansamme vastuulle mitä avoiminta ja taitamattominta
häväistystä uskontomme perustavaa lakikirjaa (the very code and volume)
vastaan: ja tämän kaiken hän on tehnyt panemalla nimensä ja arvonsa
Munkki-nimisen novellin tahi romaanin nimilehdelle. Eikä sillä hyvä,
vaan muuan julkisista teattereistamme on houkutellut yleisön huomiota
yhä enemmän tähän kertomukseen esittämällä siitä näyttämöllä erään
kohtauksen".
"Pidän tätä uudenlaatuisena lainsäädäntö- tahi valtio-äidinmurhana".
"Mitäpä auttaa kuningaskuntaamme sinänsä tahi kaikkia niitä, joiden
tehtävänä on ylläpitää totuutta ja ohjata Englannin nousevia kykyjä,
että Munkin tekijä on hyvin nuori mies? Mitäpä siitä, vaikka hänellä
onkin neroutta ja mielikuvituksen rikkautta? Sitä pahempi. Mitäpä
siitä, että kirjassa on hyvin runollisia kuvauksia linnoista ja
luostareista? Sitä pahempi vieläkin, sillä kirja on sen vuoksi yhä
viekoittelevampi. Onko tämä sellaista aikaa, että maan vesien lähteet
ja suonet saapi myrkyttää? Pitääkö meidän lisätä viettelystä
viettelykseen, turmelusta turmelukseen, kunnes meillä ei enää ole eikä
voi olla tilaisuutta palata hyveelliseen toimintaan ja säännölliseen
elämään? Kuka tietää tämän kirjailijan iän? Otaksuttavasti hyvin
harvat. Kuka ei tiedä, että hän on parlamenttimme jäsen? Sen hän on
kertonut meille kaikille itse".
"Asiani ei ole tutkia, onko tässä syytä moitteeseen parlamentin
puolelta, mutta me tunnemme, että kun senaattori julkeasti ja
röyhkeästi loukkaa ensimmäistä velvollisuuttansa maatansa kohtaan,
ansaitsee se moitetta siveyden ja kansallisuuden kannalta. Niin hyvin
poliittisessa kuin luonnollisessakin ruumiissa on olemassa haavoja,
toiminnan seisauksia ja sairauksia, jotka voidaan parantaa vain
poistamalla sairas kohta. Täytyykö meidän nyt tällaisella hetkellä
jäädä neuvottelemaan lääkkeen laadusta, kun olemme jo varmat ei
ainoastaan sairaudesta itsestään, vaan vieläpä sen saavuttamasta
asteesta ja erikoisoireista? Pitäisikö meidän säästää valtiovallan ja
sensuurin terävimpiä leikkaus-aseita, kun kylmänvihat ovat päässeet
vallalle julkisten laitosten jaloimmissa elimissä?"
"Nykyisessä elämässä on varmaankin jotakin erikoista, jotakin
esi-isillemme kokonaan tuntematonta. Mutta olkootpa tällaiseen syypäät
henkilöt kuinka arvokkaassa poliittisessa asemassa hyvänsä, kuinka
tahansa nerouden, rikkauden ja lahjakkuuden suosimia, heidät on
kuitenkin saatava häpeämään, levottomiksi ja leimatuiksi julkisen
tuomioistuimen edessä. Tämän tuomioistuimen eteen, vastaamaan hyvän
maineen lain käskyihin, jokaiseen vaatimukseen ja yleiseen
kannatukseen, joiden kautta tämä laki pysyy voimassa, haastetaan Mr.
Lewis tänä päivänä".
Olisi riittänyt, jos tämä tuima mies olisi tyytynyt vain käyttämään
näitä Cicerolta lainaamiaan retoriikan aseita, mutta niin ei käynyt.
Hän kertoo, kuinka hän ei voinut uskoa omia silmiään nähdessään Munkin
nimilehdellä nuo maagilliset kirjaimet "M.P.", vaan riensi kysymään
kirjan kustantajalta, oliko sen tekijä todellakin parlamentin jäsen.
Asia on nyt hänelle selvä. Kirjan toisen osan seitsemäs luku on
"kanteenalainen yleisen lain mukaan" (indictable at Common Law).
Valaistakseen asiaa isäin esimerkeillä hän sitten kertoo, kuinka Yrjö
II:n aikana eräs onneton kirjailija Edmund Curl pistettiin yleisen
syyttäjän toimesta häpeäpaaluun, koska hän oli julkaissut pari
epäsiveellistä teosta, ja kuinka erästä John Clelandia vastaan myös
nostettiin oikeusjuttu siksi, että hän oli julkaissut kirjan nimeltä
"Erään ilonaisen muistelmia". Epäsiveellisyyteen on Lewis eräillä
Raamattua koskevilla lausunnoillaan sitäpaitsi lisännyt loukkauksen
uskontoa kohtaan.[105]
Kiivaat hyökkäykset herättivät kuitenkin vastavaikutuksen. Lewis sai
puolustajia. Samana vuonna kuin Mathiasin kirja, ilmestyi siihen
vastaus, _Puolueettomia huomautuksia_ (Impartial Strictures etc), jossa
ivallisesti osoitettiin tehdyn hyökkäyksen liian suuri voima ja
mahtipontisuus verrattuna asiaan, joka oli sen aiheuttanut.
_Loppusointuinen epistola M.G. Lewisille_ (Epistle in Rhyme to M.G.
Lewis etc, 1798) oli pilkkaruno häntä ahdistavista siveyden ja julkisen
moraalin puolustajista, ajaen hänen asiaansa sekä säkein että
suorasanaisin lausein. Parhaana todistuksena Munkin herättämästä
huomiosta on lopuksi se, että eräs "R.S. Esq." julkaisi siitä
kolmiosaisen parodian nimeltä _Uusi munkki_ (The New Monk, 1798), joka
kuitenkin sai kylmän vastaanoton.
Hyökkääjillä oli silti sen verran menestystä, että he saivat liikkeelle
_Seuran paheellisuuden tukahduttamista varten_ (Society for the
Suppression of Vice). Lontoon viranomaiset takavarikoivat kolmannen
painoksen ja oikeudenkäynnissä määrättiin kirjasta poistettavaksi
Raamattua koskeva ja eräät kovin aistilliset kohdat, minkä Lewis
neljännessä painoksessa tekikin. Nykyisin se on taas julkaistu
alkuperäisessä asussaan, eikä enää aiheuta melua eikä siveellistä
suuttumusta.[106]
Walter Scott ei kirjaa suinkaan halveksinut, vaan lausui kerran Lewisin
myöhemmän tuotannon johdosta, "ettei tämä milloinkaan sittemmin
kirjoittanut niin hyvää kuin Munkki".[107] Byron, joka myöskin kuului
Lewisin ystäväpiiriin, merkitsi vuosia myöhemmin päiväkirjaansa, että
Munkin kuvausten kirjoittajaksi olisi sopinut Tiberius Caprissa. Hän ei
saata ymmärtää, kuinka kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies on voinut
sellaista kirjoittaa, ja oli nyt ottanut sen käteensä nähdäkseen, mikä
siinä oli aiheuttanut sellaisen metelin. Thomas Mooren mielestä teos
oli "irstas ja epähurskas kertomus".[108] Kuten jo on mainittu, Lewis
sai kirjastaan eliniäkseen liikanimen "Munkki", joksi häntä sen jälkeen
tavallisesti sanottiin, hänen siitä kuitenkaan olematta millänsäkään.
6
"Monk-Lewis" oli nyt kirjallisissa piireissä päivän puheenaiheena ja
paistatteli pientä olemustaan maineen loisteessa. Hän tunnusti tuon
nimen täydellisesti omakseen, sietäen sitä saamissaan kirjeissäkin. Se
tulikin niin yleiseen käytäntöön, että monet eivät tietäneet hänellä
muuta nimeä olevankaan. Pahempi oli se, että ne, jotka eivät lähemmin
häntä tunteneet, ilman muuta otaksuivat hänet paheelliseksi henkilöksi,
koska muka ainoastaan sellainen oli voinut moisen kirjan kirjoittaa.
Siivosta, kaikesta päättäen siististi elävästä, hyväntuulisesta ja
helläsydämisestä Lewisistä tuli täten eräällä tavalla "notoorinen"
henkilö, joka oli menettänyt siveellisyysmaineensa. Lewis itse ei olisi
luultavasti tästäkään järin pahastunut, mutta asia koitui hänelle
ikäväksi sen kautta, että hänen isänsä ei siitä ollenkaan pitänyt, vaan
ilmaisi pojalle moitteensa ja mielipahansa. Lewis kirjoitti nyt hänelle
anteeksipyyntökirjeen, jossa m.m. lausui:
"Vaikka olenkin varma siitä, ettei Munkkia vastaan noussut melu ole
voinut herättää teissä pienintäkään epäilystä oikeita tarkoituksiani
tahi periaatteideni puhtautta kohtaan, tunnen kuitenkin sen, että
olette huomanneet muilla olevan siinä suhteessa joitakin epäilyksiä,
tuottaneen teille surua... En ole tullut ajatelleeksi, että paheen
esittäminen väliaikaisesti voitokkaana saattaisi mahdollisesti
aikaansaada yhtä paljon pahaa kuin sen lopullinen paljastaminen ja
rangaistus hyvää. Hämmästykseni oli rajaton kuullessani, mikä melu
kirjaa vastaan nostettiin, ja huomatessani, että muutamat huonosti
harkitut ja varomattomat kohdat ovat kokonaan saattaneet varjoon sen
yleisen tarkoitusperän. Minun on pakko pyytää teiltä anteeksi sitä
mielipahaa, jota tämä asia on teille aiheuttanut".[109]
Kaikki, jotka lukivat Munkin, tunnustivat sen, kuka miltäkin kannalta,
varsin erikoiseksi, jopa eriskummalliseksi teokseksi; kun he sitten
tutustuivat sen tekijään, lisääntyi heidän ihmettelynsä, sillä tekijä
itse oli monessa suhteessa yhtä erikoinen kuin hänen kirjansakin.
Walter Scott, jonka tuttavuuteen Lewis näihin aikoihin pääsi, on esim.
kuvannut häntä seuraavasti:[110] "Matilla oli omituiset silmät —
ulkonevat kuin jollakin hyönteisellä... Hän oli tavattoman
pienikokoinen ja pojan tapainen — todellakin pienin mies, minkä
milloinkaan olen nähnyt, ollakseen niin tarkoin ja sopusuhtaisesti
tehty. Muistan erään kuvan, jonka Saunders oli hänestä tehnyt ja joka
kiersi kädestä käteen Dalkeithissä. Sattuvasti taiteilija oli kuvannut
hänet kääriytyneenä mustaan viittaan, jonka alta, puoleksi piilosta,
pilkoitti lyhty ja tikari tahi muu sellainen kurkunleikkausväline;
kasvojen piirteet olivat jalostettuina säilytetyt. Mentyään toiselta
toiselle kuva viimein joutui Henrylle, Buccleuchin herttualle, joka
kuullessaan yleisesti kiitettävän sen näköisyyttä sanoi ääneen:
'Mat Lewisin näköinen! Mitä? Tuo kuvahan on miehen näköinen!' Vasta
sitten hän huomasi, että Mat Lewis oli hänen vieressään. Tuosta
pojan-tapaisuudesta hän ei päässyt milloinkaan. Hän oli hemmoiteltu
lapsi, mutta lapsi, jolla oli voimakas mielikuvitus, ja niin hän
tuhlasi kykynsä haamujuttuihin ja saksalaisiin romaaneihin". Toinen
Lewisin (myöhemmistä) ystävistä, Byron, piti häntä hyvänä ja
hyväntuulisena, mutta "riivatun lörpötteliäänä, paradoksaalisena ja
persoonallisuuksiin menevänä". "Jos hän vain", lausuu Byron, "puhuisi
puolet siitä, mitä puhuu, ja rajoittaisi käyntinsä tuntiin, olisi hän
suositumpi. Kirjailijana hän on hyvin hyvä ja hänen turhamaisuutensa on
avomielistä, kuten Erskinenkin, olematta loukkaavaa".[111] Toisella
kerralla Lewis taas on Byronin mielestä "todella hyvä mies, erinomainen
mies, hyvin hyvä toveri", jonka seura on "miellyttävä", mikä ei estä
suurta runoilijaa kolmannella kerralla vakuuttamasta, että "Lewis oli
liian suuri narri osatakseen edes milloinkaan valehdella... hyvä mies,
viisas mies, mutta narri". Kun Lewis käynneillään ikävystytti Byronia,
koetti tämä kostaa hakemalla hänelle puhetoveriksi jonkun toisen hyvin
vilkkaan henkilön (Diodatissa rouva de Staëlin), kuullakseen sitten,
kuinka nämä huusivat toisilleen. Edelleen Byron kuvaa Lewisiä
seuraavasti: "Hän oli mies kuin jalokivi, varsinkin jos hän olisi ollut
paremmin luotu — vähemmän väsyttävä, sillä hän oli ikävystyttävä sekä
pani vastaan joka asiassa ja jokaiselle. Ollen likinäköinen hän pyysi
minua, ollessamme yhdessä kesäiltojen hämärässä ratsastamassa Brentan
lähistöllä, menemään luotsina edellä. Olen väliin, varsinkin illoin,
hajamielinen, ja sen johdosta koitui luotsaukseni hevosen selässä
olevalle Matille joskus hiuskarvan varassa olevaksi tilanteeksi. Kerran
vein hänet ojaan, jonka yli itse menin, kuten tavallisesti, muistamatta
varoittaa häntä; kerran olin saattaa hänet jokeen ylimenijöitä varten
varatun liikutettavan sillan asemesta; ja kaksi kertaa törmäsimme pahki
diligenssivaunuihin... Kolme kertaa kadotin hänet näkyvistäni illan
hämyssä, ja olin pakoitettu hakemaan häntä hänen kaukaisten
hätämerkkiensä johdolla. Koko ajan hän puhui herkeämättä, sillä hän oli
hyvin monisanainen mies".[112] Lewisin luonteen heikkouksia kuvaa
seuraava Walter Scottin lausunto: "Lewis piti ylhäisöstä enemmän kuin
hänen olisi tullut, arvosteltiinpa häntä sitten lahjakkaana henkilönä
tahi maailmanmiehenä. Hänellä oli aina suussansa herttuat ja
herttuattaret, ja hän piti liikuttavasti jokaisesta, jolla oli
arvonimi. Olisi saattanut vannoa, että hän oli eilispäivän nousukas, ja
kuitenkin hän oli elänyt koko elämänsä sivistyneissä piireissä". On
huomattava, että ylläolevat lausunnot ovat Lewisin ystävien antamia,
joten ne eivät voi olla liioittelevia eivätkä epäiltävistä perusteista
lähteneitä. Huvittavalla tavalla ikuisti vihdoin Byron Lewisin
runoelmassaan _Englantilaisia runoilijoita ja skotlantilaisia
arvostelijoita_ (English Bards and Scotch Reviewers), puhutellen häntä
"ihmeitä tekeväksi Lewisiksi, munkiksi tai runoilijaksi, joka
mielellään tekisi Parnassoksesta hautuumaan; katso, ohimoillasi on
havu- eikä laakeriseppele, ja runottaresi, sinä Apollon haudankaivaja,
on aave, seisoitpa sitten vanhoilla haudoilla tahi sukulaisjoukkiosi,
sopertavien haamujen, tervehtimänä, tahi kirjoititpa sivuillesi siveitä
kuvauksia miellyttääksesi häveliään aikamme naisia. Terve, parlamentin
jäsen, jonka helvetillisistä aivoista harmaana kulkueena liukuu
ohutverhoisia aaveita, jonka käskystä 'julmat naiset', ja tulen, veden
ja pilvien kuninkaat parvittain ilmestyvät, mukanansa 'pieniä, harmaita
miehiä', 'hurjia metsästäjiä' ja jos mitä, kruunaamaan kunnialla sinua
ja Walter Scottia. Terve vieläkin! Ja jos sellaiset tarinat kuin sinun
saavuttavat mieltymystä, voi ainoastaan pyhä Lukas parantaa tämän
taudin. Itse Saatana saattaisi pelätä sinun seuraasi ja huomata
kallossasi syvemmän helvetin".
Kun nyt tämä likinäköinen, hyväsydäminen, kimeä-ääninen ja inttämiseen
hanakka pikku mies ilmestyi päivän kirjallisena kuuluisuutena Lontoon
salonkeihin, otettiin hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Hän
seurustelee romaaninsa ilmestymisen jälkeisinä vuosina enimmäkseen
ylhäisissä piireissä, m.m. Inverary Castlessa ja Dalkeith Housessa,
joissa hän oli vanhastaankin tuttu. Hovissakin hänet esitettiin. V.
1796 hänet "valittiin" alahuoneen jäseneksi Hindonista, Wiltshirestä
(William Beckfordin jälkeen) — tapahtuma, jossa varmaankin isän ja
suvun ohjaava käsi oli takana —, ja nimikortille ilmestyneet kirjaimet
"M.P." lisäsivät luonnollisesti kantajansa arvovaltaa. Hänen tullessaan
ensi kertaa parlamentin istuntoon lausui itse Charles James Fox hänet
tervetulleeksi kuuluisana kirjailijana, — manööveri, jonka
päätarkoituksena ehkä oli ärsyttää siveellisen suuttumuksen vallassa
olevia vanhoillisia piirejä. Eräitä pienoispiirteitä hänen
yllämainitusta seuraelämästään on sopiva mainita tässä yhteydessä.
Kuten jokaisen miehen — ja varsinkin runoilijan — elämässä, esiintyy
Lewisinkin vaiheissa nainen. Hänen lemmittynsä ei ole haamu, vaan
ylhäinen aatelisneito, lady Charlotta Campbell, Argylen herttuan
tytär, ja varsinkin kesä 1797 näyttää tulleen omistetuksi tälle
harrastukselle. Suhde on täysin romanttinen: porvarillinen nuorukainen
ja herttuan tytär, ja sikäli asiallisesti vielä niinä aikoina toivoton;
runollisesti se täytti vanhan tehtävänsä kiihoittaen kosijan
lyyrillistä suonta kiihkeään sykkäilyyn. Tulos, epämääräinen luku
lemmenlauluja, on jäänyt maailmalta suurimmaksi osaksi tuntemattomaksi.
Muutamista säilyneistä säkeistä päättäen Matin lempeen on —
tietymätöntä, mutta epäiltävää on, saavuttiko hän vastarakkautta —
sisältynyt tavanmukainen annos "iltakävelyjen salaista suloa, jolloin
siivekäs jalka liukuu kukkaisniityllä kuin ilmassa, ja ympäröivät
metsät, jotka eetterin kosketus lumoaa, kuvastavat taivahan värejä".
Muuta merkitystä ja seurausta ei Lewisin lemmentarinalla näytä olleen.
Näillä kesäisillä kävelyretkillä Inveraryssa kerrotaan Lewisin ja lady
Charlottan kohdanneen erään mielisairaan tytön, jota yleensä sanottiin
"Hulluksi Janeksi" ("Crazy Jane"). Sehän oli mainio runon aihe, ja pian
Lewis saikin tehdyksi siitä nelivärssyisen, vietellyn tytön valituksen,
jossa oli sentimentaalinen väri ja moralisoiva pohja. Se tuli
tunnetuksi ja oli pian sen ajan suosituimpia yleisön runoja, jonka
monet säveltäjät sävelsivät ja jota kuuluisat laulajattaret esittivät.
Todistuksena sen saavuttamasta suosiosta ja maineesta on sekin, että
muotikauppiaat rupesivat valmistamaan naisille erikoisia "Crazy
Jane"-hattuja. Inveraryssa Lewis muuten julkaisi kerran viikossa käsin
kirjoitettua lehteä nimeltä _Torvi_ (The Bugle), kuvittaenkin sitä
itse, ja siinä runoja ja suorasanaista, lempeä, sukkeluutta, ja
vihjauksia linnaan kokoontuneen iloisen seurueen keskinäisiin
suhteisiin. Hän oli myös väsymätön seuranäytelmien harrastaja: m.m.
esittivät Inveraryn vieraat kesällä 1797 Barbarossa-nimisen näytelmän,
johon Lewis kirjoitti epilogin.[113]
7
Romaaninsa saavuttaman menestyksen johdosta Lewis päätti kokonaan
antautua kirjailijaksi, jättäen aloittamansa diplomaatin ja pian myös
kansanedustajankin uran. Isä ei näytä hänen päätöstään vastustaneen,
koskapa antoi pojalleen tuhannen punnan suuruisen vuotuisen määrärahan,
joka merkitsi Lewisille riippumatonta ja huoletonta elämää. Barnesiin,
Lontoon lähelle, hän nyt perusti oman nuorenmiehen kotinsa, ottaen
sieltä käsin osaa ylläkuvattuun seuraelämään.
Hänen varsinaisena kirjallisena työnään romaaninsa ilmestymisen
jälkeen on näytelmän kirjoittaminen. Palaten jälleen monesti
aloittamaansa ja keskeyttämäänsä Otranto-aiheeseen hän muodostaa
sen näytelmäksi nimeltä _Linnan haamu_ (The Castle Spectre. A
Dramatic Romance), joka esitettiin ensi kerran joulukuun 14 p. 1797
Drury Lane-teatterissa.[114] Suurinta huomiota näytelmässä herätti
sen haamu, jonka esiintymistä teatterin johtaja ja omistaja R.B.
Sheridan kovasti vastusti, Lewisin kuitenkin pitäessä oman päänsä.
Painetun teoksen esipuheessa Lewis kertoo sanotun, että ellei
Sheridan olisi neuvonut häntä tyytymään yhteen haamuun, hän olisi
esittänyt kokonaisen haamurykmentin; ottaen tämän kaskun totena hän
ilmoittaa sen perättömäksi. "Milloinkaan ei ole ketään sieluparkaa",
hän sanoo, "kohdeltu niin pahoin kuin Evelinaa, jo ennen, kuin hän
pääsi esittäytymäänkään katsomolle. Ystävät, joille luin näytelmäni,
teatterinjohtajat, joille tarjosin sen, ja näyttelijät, joiden piti se
esittää, — kaikki yhtyivät vainoamaan haamuani ja vaatimaan, että minun
piti sulkea se näyttämön ulkopuolelle... Mutta minä päätin pitää hänet.
Tulos osoitti itsepäisyyteni oikeutetuksi. Haamu sai esiripun edessä
yhtä hyvän kohtelun kuin oli saanut huonon sen takana, ja koskapa
hän jatkaa esiintymistään ilta illalta, saavuttaen yhä lisääntyvää
suosiota, arvelen olevani hänelle ja hänen esittäjälleen suuressa
kiitollisuudenvelassa".
Jos näyttämömenestys olisi näytelmien luotettava arvonmitta, olisi
Linnan haamu aikansa huomattavimpia, sillä sitä esitettiin yhteen
menoon 47 kertaa ja usein vielä jälkeenkinpäin. Menestyksestään sen
oli kiittäminen kauhuromanttista aineistoaan, synkkää keskiaikaista
linna-, murha- ja aavetunnelmaansa, joka esiinnyttyään tähän saakka
vain romaaneissa nyt yhtäkkiä uudistuneena melodraamana valloitti
näyttämön ja entistä laajemmat yleisöpiirit. Painettunakin näytelmällä
oli laaja levikki, sillä 1803 julkaistu painos on jo yhdestoista. Tämä
aineisto oli nyt juuri sellaista, jota yleisö halusi. Taiteen ystävät
ja ymmärtäjät pitivät tätä makusuuntaa vaarallisena ja huonona, mutta
eivät saaneet sensatsionia rakastavaa yleisöä siitä vieroitetuksi;
kysymys siitä, miten saada yleisö kannattamaan "hyvää taidetta"
ala-arvoisen asemesta, oli jo silloin sama ja yhtä kipeä kuin nyt.
Näyttelijä Cooke esim. lausui: "Toivoakseni ei jälkeenpäin uskota
Linnan haamun saaneen kukkuraisia huoneita silloin, kun kuolemattoman
Shakespearen ylevimpiä tuotteita esitettiin tyhjille penkeille".
Sheridanin kerrotaan väitellessään Lewisin kanssa, tämän luvatessa
asiansa puolesta vetoon koko sen summan, mikä Linnan haamun _olisi
pitänyt_ hänelle tuottaa, vastanneen, ettei hän lyö vetoa niin suurista
summista, mutta mielellään kyllä siitä, minkä arvoinen Linnan haamu on.
Kun Sheridanilta kerran kysyttiin, kuinka hän oli voinut saastuttaa
näyttämön moisella epäsikiöllä kuin Linnan haamu, hän vastasi heti:
"Epäsikiöllä, rakas ystävä? Katso kassaa! Olen kauan hautonut ajatusta
muuttaa Romeon ja Julian koomilliseksi oopperaksi, jossa tulinen Tybalt
laulaisi bravuurilaulun Väsynyt sotilas, Mercutio iloisen laulun Yli
kukkuloiden kauas pois, ja jossa suuressa hautausmaakohtauksessa
Capuletien varjot tanssisivat hautakivien keskellä tuon juhlallisen
säveleen mukaan Minne menet, kaunis neito? — Menen lehmää lypsämään!
Eikö se olisi mainiota? Lewisin menestys takaa omanikin".[115]
Tässä kaskussa on teatterin rahastoa koskeva tiedonanto tosi. Drury
Lanen teatteri oli näihin aikoihin erittäin huonossa taloudellisessa
asemassa, ja Linnan haamu oli onnenpotkaus, _a lucky hit_, joka ilta
illan jälkeen täytti kassan ja auttoi teatterin vaikeuksista. Lewis
teki siis näytelmällään teatterille hyvän palveluksen, saaden itse
tuskin mitään. Ainakin sanoi Walter Scott, jolta kerran tiedusteltiin
Lewisin palkkion suuruutta: "Näytelmä ei tuottanut tekijälleen
kerrassaan mitään, ja kuitenkin sen ansioiden olisi pitänyt tuottaa
jotakin huomattavaa Mat-vainajalle. Mutta johtaja Sheridanhan yleensä
maksoi sukkeluuksilla eikä rahalla".[116]
Michael Kelly, joka kirjoitti näytelmään musiikin, kertoo
muistelmissaan,[117] että sillä oli tavaton yleisömenestys. Siinä
esiintyivät m.m. John Kemble, Mrs. Jordan ja Mrs. Powell, joka oli
"loistava haamu". "Ensi-iltana teki haamun vaipuminen liekkeihin ja
koko kohtaus mitä ylevimmän vaikutuksen". Kuuluisa näyttelijätär Mrs.
Siddons kirjoitti eräälle ystävättärelleen, että haamun ilmestyminen
neljännen ja viidennen näytöksen lopussa teki katsomoon yhtä suuren
vaikutuksen kuin milloinkaan mikään, mitä hän oli nähnyt, aiheuttaen
suosionosoitusten myrskyn. Kirjailija T.L. Peacock, Shelleyn ystävä,
joka oli tähän aikaan 13-vuotias, antaa 1860 ilmestyneessä teoksessaan
Gryll Grange erään henkilön sanoa:[118] "Nuoruudessani olivat haamut
niin suosittuja, että ensimmäinen uutta kirjaa koskeva kysymys oli,
esiintyykö siinä haamu? Linnan haamu oli luonut tämän muodin".
Näytelmän esityksestä kerrotaan kirjassa seuraavaa: "Avoinna olevista
kaksois-ovista näkyvä, valaistu rukouskappeli, haamua esittävän
näyttelijättären erinomainen kauneus, juhlallinen musiikki, jonka
tahdissa haamu hitaasti liikkui eteenpäin vaitiollen siunatakseen
polvistuvaa tytärtään, ja riemulaulua laulava naiskuoro — kaikki tämä
teki sellaisen vaikutuksen, ettei sitä ole saavuttanut ainoakaan
samanlaatuinen esitys". Tällaiset lausunnot opettavat ymmärtämään sen
ajan teatteriyleisöä.
Näytelmänsä esipuheessa Lewis selittää, mitä lähteitä ja apua hän oli
käyttänyt työtänsä tehdessään. Hän huomaa jäljitelleensä kohtauksia
Walpolen romaanista ja Schillerin Ryöväreistä, ja näytelmän yleinen
juoni onkin Otranton tyyliin rakennettu; lisättävä vain on, että tuo
niin tärkeää osaa esittävä haamu ilmeisesti on lempeä muunnos
Vertavuotavasta nunnasta, käsitettynä nyt suojelevan esiäidin tyyliin.
Näytelmässä on lisäksi reunamuistutus, jossa Lewis huomauttaa muutaman
repliikin johdosta, ettei sen tarkoitus ole sisältää mitään moraalista
ajatusta; ellei hän muka huomauttaisi tästä, väitettäisiin ehkä,
että koko näytelmä on tarkoitettu teroittamaan kohtalo-oppia;
hänellähän on ollut hyvä tilaisuus tulla huomaamaan, kuinka ihmeellinen
väärintulkitsemisen kyky muutamilla henkilöillä on. Muutenkin Lewis on
nyt ollut varovainen: hän oli antanut sisarensa Marian edeltäpäin lukea
näytelmänsä ja poistaa siitä vähänkin sopimattomilta tuntuvat kohdat.
Mutta sekään ei häntä kokonaan pelastanut. Hän antaa m.m. iloisen
syömärimunkkinsa kerran sanoa: "Mitä paroonitar-vainajaan tulee, niin
oli todellinen nautinto kuulla hänen rikosluetteloansa! Hän tunnusti
niitä aina paahtopaistin ääressä, ja rukouksen sijasta hän otti
ryypyn!" Tämän johdosta eräs myöhempi arvostelija[119] kysyy, kuinka
kukaan saattoi olla niin järjetön, että kirjoitti moista, ja tyydyttää
itsensä huomauttamalla, että Lewishän meni aina harhateille, kun
munkeista oli kysymys. Tuo repliikki on kuitenkin melko luonteva
lausujansa suuhun. Sama kirjoittaja pitää kahta Lewisin näytelmässä
esiintyvää mustaa henkivartijaa anakronismina. Kun sama huomautus
tehtiin Brian de Bois-Guilbertin saraseeni-orjia vastaan, kertoi Walter
Scott myöhemmin[120] sen johdosta, mitä Lewis oli vastannut. "Mat
suhtautui siihen suuresti halveksien, ja sanoi tehneensä orjista mustat
saadakseen aikaan räikeän vastakohtavaikutelman; jos hän olisi toivonut
samanlaista etua siitä, että sankaritar olisi ollut sininen, niin
sininen hänestä olisi tullut". Scott puolustaa sitten menettelynsä
historiallista oikeutusta.
Eräs aikakauskirja-arvostelu[121] kuvaa mielestäni sattuvasti, mikä
Linnan haamun yleisömenestyksen aiheutti: "Tämän näytelmän saavuttaman
tavattoman suosion on sanottu, eikä mielestämme ilman syytä, johtuvan
siitä onnistuneesta tavasta, jolla tekijä on käsitellyt haamunsa
osuutta, ja siitä romantiikan tunnelmasta, jonka hän on antanut
pääkohtauksille. Luonteissa ei ole mitään huomattavasti uutta tahi
erikoisemmin vaikuttavaa, ja tapahtumat ovat samoja kuin useimmissa
vakavissa kertomuksissamme Vanhasta englantilaisesta paroonista aina
tekijän omaan Munkkiin saakka. Siitä huolimatta Lewis on kuitenkin
sommitellut tuon kaiken yhteen niin taitavasti, että nekin kohtaukset,
jotka ovat luetusta meille mahdollisimman tuttuja, tuntuvat usein
uusilta esiintyessään nyt näytelmän muodossa".
Linnan haamulla Lewis siis uudisti kauhuromanttisen melodraaman
Englannin näyttämöllä.
8
Oleskellessaan Skotlannissa Lewis käänsi kesällä 1793 Schillerin
näytelmän Kavaluus ja rakkaus, jonka nyt, 1797, julkaisi painosta
nimellä _Ministeri_ (The Minister); seuraavana vuonna siitä julkaistiin
toinen painos. Se esitettiin vasta 1803, Covent Garden-teatterissa,
nimellä _Harpunsoittajan tytär_ (The Harper's Daughter). Toinen näihin
aikoihin kuuluva teos on _Rolla eli Perun sankari_ (Rolla or the
Peruvian Hero), joka ilmestyi 1799 ja on käännös Kotzebuen näytelmästä
Espanjalaiset Perussa.[122] Sitä ei esitetty, sillä Sheridanin samaan
alkulähteeseen perustuva Pizarro oli parempi. Lukijoita sekin sentään
sai, sillä siitäkin ilmestyi toinen painos. Tänä samana vuonna hän myös
julkaisi käännöksen Juvenaliksen kolmannestatoista satiirista,
nimellä _Voitonhimo_ (Love of Gain), joka lienee hänen Oxfordissa
harjoittamansa latinanluvun tuloksia. Ministeri on kuvaava esimerkki
siitä, kuinka Lewis katsoi voivansa kohdella toisen maan kirjailijan
tuotetta: "käännös" on jonkinmoinen mukaelma, joka jo henkilöiden
nimistä alkaen on tehty omavaltaisesti ja Lewisin erikoismaun mukaan.
Miller on "Munster", hänen tyttärensä Luise "Julia", von Kalb
"Ingelheim", Ferdinand "Casimir Rosenberg", ja lady Milford "Fredericia
von Ostheim". Mutta erikoisen kuvaavaa on se, että tapahtumapaikaksi
ja -ajaksi on ilmoitettu Braunschweig ja vuosi 1580; Lewis koettaa
ilmeisesti näillä muutoksilla saada Schillerin porvarillisesta
murhenäytelmästä jotakin, joka paremmin kuin se vastaisi hänen
yleisönsä "romanttista" makua. Häntä ei huolettanut se, että tämän
kautta syntyi arveluttavia anakronismeja, kuten esim. Frederician
kieltäytyminen ottamasta vastaan jalokiviä, jotka oli hankittu
alammaisten myymisestä saaduilla verirahoilla; hän selviää tästä
seuraavalla huomautuksella: "Erään aikakauskirjan (luullakseni Critical
Reviewin) arvostelija moittii hyvällä syyllä tämän paikan räikeätä
anakronismia. Mutta kun itsekin voisin tehdä samanlaisia virheitä, voin
helposti suoda ne Schillerille anteeksi". Tämä keveä menettely: antaa
toisen maan kirjailijan huomattavasta tuotteesta mauttoman ja
epäonnistuneen mukailun ja vääristelyn kautta huono esitys, mutta
sysätä kuitenkin tämän menettelyn vuoksi syntyvä virhe alkuperäisen
tekijän syyksi, ei anna edullista kuvaa Lewisin tunnollisuudesta,
taiteellisesta aistista ja arvostelukyvystä; siinä esiintyvä
välinpitämättömyys toisen omistusoikeutta kohtaan on selitettävissä
johtuneeksi osaksi Lewisin luonteen poikamaisesta pintapuolisuudesta,
osaksi siitä, että hänen aikanansa käsitys kirjallisesta
omistusoikeudesta oli vielä varsin hämärä. Ennenmainitussa Monthly
Reviewin Munkkia koskevassa arvostelussa kuvastuu tämä kirjallista
lainailua ja sommittelua koskeva ajan käsitys seuraavasti:
"Kirjoittamisen suuri taide on siinä, että osaa valita edeltäjien
teoksista sen, mikä niissä on kiihoittavinta (most stimulant), ja
yhdistää näin kootut kauneudet uudeksi kokonaisuudeksi, joka on
mielenkiintoisempi kuin siihen osalliset mallit. Tämä on
mielikuvituksen oleellinen menettelytapa, eikä onnistumista muuten
voida saavuttaa. Kaikki keksiminen on ainoastaan uutta yhdistämistä.
Onnistunut keksintö on vaikuttavien ainesten yhteensommittelua".
Mitään outoa ei siis ole siinä, etteivät Lewisin aikalaiset pitäneet
hänen menettelytapojaan erikoisemmin moitittavina. Kun hän näinä
vuosina ryhtyy uudelleen muovailemaan jo ennen mainittua
Itä-indialainen-nimistä näytelmäänsä, joka esitetään 1799 ja ilmestyy
painosta 1800, varustaa hän senkin alkulauseella, jossa hän erittäin
avomielisellä ilmeellä, esittämällä totuuden sirun, salaa lukijalta
asiallisesti koko totuuden. Hän lausuu siinä lähteistään: "Tämän
huvinäytelmän juoni on, mitä tulee Riversin käynteihin Modishin ja Mrs.
Ormondin luona, otettu _Sidney Biddulphin kertomuksesta_ (the Novel of
S. B.); Mr. Sheridan on jo lainannut saman tapahtuman samasta
lähteestä, ja käyttänyt sitä (vaikka eri tavalla) Juorukoulussaan".
Tässä herättää ensinnäkin huomiota hänen epätarkkuutensa; mitään
"Sidney Biddulphin kertomusta" ei ole olemassakaan, mutta kyllä Mrs.
_Frances Sheridanin_, R.B. Sheridanin äidin, kertomus _Miss Sidney
Biddulphin muistelmat_ (The Memoirs of Miss Sidney Biddulph, 1761),
josta Juorukoulun alkuaihe muka on lähtöisin.[123] Olisikohan nyt
Lewis, kirjoittaessaan näytelmänsä ennenkuin oli kuudentoista vanha,
kuten hän huomauttaa, voinut kehittää tätä "aihetta" itsenäisesti,
lankeamatta jäljittelemään jo olemassaolevaa, samanaiheista
ja kuuluisaa näytelmää, jonka varmaankin oli nähnyt? Se on
epätodennäköistä, ja teoksia verratessa huomaakin selvästi, että
Itä-indialaisen mallina on ollut Juorukoulu. Se on samanlainen
juoruavan ja häväistyshaluisen seuraelämän maalaus kuin mallinsakin,
vastaavin henkilöin, kirjein ja kepposin, lisänä vain annos nuoren
naisen liian aikaisin tuloksellista lemmensuhdetta ja kyynelöivää,
sorrettua, kunniallista köyhyyttä. Indiasta saapuva rikas Rivers
(Sheridanin Oliver Surfeice) lopuksi selvittää juonen solmun.[124]
Monien neuvottelujen jälkeen Lewisin onnistui saada teoksensa
näyttämölle; se esitettiin ensi kerran Drury Lane-teatterissa Mrs.
Jordanin lahjanäytäntönä huhtikuun 22 p. 1799, Riversin osassa Kemble,
ja naispäähenkilön, Riversin tyttären, Zoraydan, osassa Mrs. Jordan. Jo
mainitussa alkulauseessaan Lewis kertoo, että esitys oli kauttaaltaan
erinomaista; erikoisesti kunnostautui Kemble. Tänä näytäntökautena se
esitettiin vain kaksi kertaa, mutta otettiin uudelleen ohjelmistoon
seuraavassa joulukuussa. Yleisömenestys oli aluksi hyvä, mutta kun
Sheridan, kertoo Lewis, ilmestyi näyttämölle suuren, traagillisen
sotaratsunsa Pizarron selässä, tukki hän pian Lewisin tien, "sotkien
minun vaatimattoman pikkuheponi ilman vähintäkään omantunnontuskaa
jalkoihinsa". Lewis oli kirjoittanut näytelmäänsä prologin ja epilogin.
Edellisessä, jonka lausui H. Kemble, hän kuvaa, kuinka hän
nuorukaisena, ylen innostuneena, kirjoitti näytelmäänsä ja saatuaan sen
valmiiksi lausui ihastuneena itselleen: "Se ei ole täydellinen, mutta
se on mahdottoman hyvä!" Monien kipujen kautta on tekijä sen jälkeen
saavuttanut oikeampaan osuvan arvostelukyvyn, joka ankarana nyt huomaa
jokaisen salaisen virheen ja osoittaa sen kuvitellut kauneudet
puutteellisiksi. Epilogi on Lewisille kuvaava: ukkosen jyristessä ja
salamain leimutessa ilmestyy näyttämölle kuningatar Elisabethin (Queen
Bess) haamu, joka kertoo tulleensa Pluton luvalla helvetistä katsomaan
Lontoota; jos Drury Lanen uusi näytelmä menestyy, hän saa viipyä
Lontoossa — niin on Pluto määrännyt — koko sen esittämisajan, mutta
jos se epäonnistuu, on hänen tultava heti takaisin ja tuotava näytelmän
tekijä mukanaan.
9
Edellisessä ei ole vielä kerrottu kaikkea Lewisin kirjallisista
puuhista Munkin ilmestymisen jälkeisinä vuosina. Aikaisemmin on jo
mainittu hänen valmistaneen Saksassa ollessaan joukon käännöksiä,
todennäköisesti ballaadi- ja kansanrunoudesta; kun Munkkiin sisältyvät
ballaadit saavuttivat suurta suosiota, heräsi hänessä ajatus
matkaansaattaa jonkinmoinen uudenaikainen ballaadikokoelma, jossa hän
voisi käyttää saksasta tekemiään käännöksiä ja joka ehkä muodostaisi
eräänlaisen rinnakkais- ja jatkoteoksen Percyn kokoelmalle.
Keväällä 1798 sattui sitten Walter Scottin ystävä William Erskine
tapaamaan Lontoossa Lewisin,[125] joka parhaillaan valmisteli
ballaadikokoelmaansa ja koetti saada siihen lisiä ja avustuksia.
Erskine näytti hänelle Scottin tekemiä Bürger-käännöksiä, Lenorea ja
Villiä metsästäjää, mainiten Scottilla olevan sellaisia enemmänkin, ja
ihastuneena Lewis päätti pyytää tätä avustajakseen. Tämä johti nämä
kaksi kirjailijaa yhteen. Todistuksena siitä, että Scott piti
tutustumistaan Lewisiin tärkeänä tapahtumana, on se hänen lausuntonsa,
josta Thomas Moore kertoo päiväkirjassaan,[126] nimittäin että
ensimmäinen henkilö, joka sai hänet koettamaan runollisia lahjojaan,
oli Mat Lewis. Scottin elämäkerran kirjoittaja J.G. Lockhart kertoo,
että Munkin loistava, joskin lyhytaikainen maine teki häikäisevän
vaikutuksen Edinburghin silloisiin tuntemattomiin yrittelijöihin, ja
että Scott, joka "kenties aina oli taipuvainen pitämään yleisön
suosiota varmimpana kirjallisen ansioituneisuuden todistuksena, ja joka
varmasti koko elämänsä ajan liioitteli kaikkea lahjakkuutta paitsi
omaansa", piti Lewisin pyyntöä itselleen imartelevana huomion
osoituksena. Hän vastasi heti Lewisin kirjeeseen ja antoi hänen
käytettäväkseen kaiken saksasta kääntämänsä ja mukailemansa aineiston.
Vastauksessaan Lewis kiittää häntä ei ainoastaan luvasta, vaan myös
"siitä sievästä tavasta, jolla lupa annettiin", ja jatkaa:
"Suunnitelmani on koota kaikki ihmeelliset (marvellous) ballaadit,
jotka voin saada käsiini. Vanhat samoin kuin uudetkin kuuluvat
ohjelmaani..." Koska "haamu tahi noita on välttämätön aines
kaikissa niissä ruokalajeissa", joista Lewis aikoo sommitella
"menninkäis-ateriansa", kuten hän jonkinmoista leikillisyyttä
tavoitellen sanoo, ei hän voi käyttää kaikkia Scottin aineksia. Hän ei
myöskään hyväksynyt käännöksiä sellaisinaan, vaan teki niihin
korjauksia, poistaen skotlantilaisuuksia ja oikoen runomittaa.[127]
Scott otti opastuksen kiitollisuudella varteen ja lausui jälkeenpäin
Lewisin runotekniikasta: "Hänellä oli hienoin tahtikorva, mitä
milloinkaan olen tavannut — hienompi kuin Byronilla". Lewis näyttää
osaltaan avanneen Scottin silmät huomaamaan, mitä runon käytännöllinen
rakentaminen vaatii kieleen, poljentoon ja sointuihin nähden, joten hän
"ankarilla opastuksillaan", joiksi Scott saamiansa kohennuksia sanoo,
teki tälle ja runoudelle huomattavan palveluksen.