Englannin 1700-luvun suurten realistien, Richardsonin, Fieldingin ja
Smollettin tuotanto kukoisti voimakkaana ja ajallensa leimaa antavana
kolmisenkymmentä vuotta, alkaen Pamelasta 1740 ja päättyen Humphrey
Clinkeriin 1770. Ossianin viimeinen sikermä ilmestyi 1763, Percyn
ballaadikokoelma 1765; Chatterton ja Akenside poistuivat 1770, Gray
1771 ja Goldsmith 1774. Tämän jälkeen seuraavina vuosikymmeninä pitää
runouden lippua korkealla Burns, kuitenkaan vielä skotlantilaisen
murteensa vuoksi pääsemättä myöhempään maineeseensa, soinnuttaa
sonettinsa Bowles, sommittelee säkeensä Cowper ja saavuttaa
runoilijamainetta Crabbe. Vaikka runollisia arvoja luotiinkin, on
kuitenkin ilmeisesti kysymyksessä jonkinmoinen etsimisen aika, jolloin
kyllä pyritään vapautumaan klassillisuudesta, mutta ei vielä tavoiteta
uuden säveleen täyttä sointua, — eräänlainen aallonpohja, jota kestää
vuosisadan vaihteeseen, suuren romantiikan syntyyn saakka. Tämä
kirjallisen etsimisen aika eli 1700-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä
on tuon suuren romantiikan valmistuskautta, jolloin parempien nimien
rinnalla monet vaatimattomat kirjailijat viljelivät uuden, tulossa
olevan suunnan aineksia, puhdistaen niitä sopiviksi suuremmille
kyvyille.
Kun professori Yrjö Hirnin ystävällisen neuvon johdosta kohdistin
huomioni erääseen tämän valmistuskauden tyypilliseen kirjailijaan,
M.G. Lewisiin, tulin vähitellen yhä enemmän kiintyneeksi ei niin paljon
itse kirjailijapersoonallisuuksiin, kuin niihin aineksiin, joita he
tuotannossaan käyttivät. Kirjailijoina he mielestäni häipyivät sen
aineiston taakse, jota he kukin haarallaan kokosivat ja viljelivät,
jättääkseen sen sitten suurempien seuraajiensa käytettäväksi.
Romantiikkahan on yleensäkin kirjallisuuden alue, jossa mielenkiinto
suuressa määrässä kohdistuu itse aineksiin, koskapa se juuri niistä saa
huomattavan osan omalaatuisuudestansa; tämä koskee ymmärrettävästi
erikoisesti romantiikan valmistuskautta, aikaa, jolloin tuota aineistoa
ruvettiin kokoamaan ja viljelemään.
Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi,
että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään vähäksytään.
Niinpä sanoo Martin Lamm teoksessaan Valistuksen ajan romantiikka
(_Upplysningstidens romantik_, I, s. 43): "On yleensä omituinen ilmiö,
että esiromanttinen suunta, joka Englannissa oli niin aikaisin
kehittynyt ja päässyt kukoistukseen, sittemmin vuosisadan viimeisinä
vuosikymmeninä täydellisesti pysähtyy ja herää eloon vasta Saksan
romanttisesta runoudesta saamiensa vaikutelmien kautta, runoudesta,
joka tänä väliaikana oli jatkanut sen toimintaa ja aikaansaanut
ratkaisevan kirjallisen vallankumouksen". Tätä tuskin voidaan pitää
oikeaan osuneena, sillä se pyyhkäisee olemattomiin Englannin 1700-luvun
kauhuromantiikan merkityksen. Tämän nyt ilmestyvän kirjan tarkoitus on
siis johdattaa lukija Englannin kauhuromantiikkaan ja esittämällä sekä
aiheiden mukaan ryhmittämällä sen käyttämä pääaineisto osoittaa, kuinka
vuosisadan vaihteen suuri romantiikka, joka kaikissa lyhyemmissä
esityksissä, jopa yleisessä tietoisuudessakin, ilmenee äkillisesti
tulvahtavana aaltona, eräänlaisena ikäänkuin kehitystä ja alkuhistoriaa
vailla olevana, tavallaan vallankumoustapahtumana, onkin tärkeiltä
osiltaan orgaanisen kehityksen tulosta, jonka juuret ulottuvat ei
ainoastaan hyvin laajalle, vaan myöskin hyvin kauas. Se tahtoo
osoittaa, että 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä esiintynyt
romantiikka, s.o. kauhuromantiikka ja sen ainekset, on johdettavissa ja
keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa
huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat
vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan
unohtunut. Kysymyksessä on siis niiden ainesten synteesi, jotka antavat
leimansa Englannin romantiikalle sen varhaisimmasta, käytännöllisestä
lähtökohdasta alkaen. Tässä synteesissä tulee ensimmäisenä kysymykseen
se näyttämö, jolle romantiikka ryhmitti henkilönsä ja rakensi
tapahtumansa ja tunnelmansa. Englannin romanttinen kirjallisuus
osoittaa jo aikaisimmasta alustaan saakka harvinaista kiintymystä
luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin; kun siihen yhtyy romantiikan
historiallinen menneisyyskaipuu, syntyy mielikuva määrätystä
menneisyyden näyttämöstä, joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta
se voisi herättää haluttuja tunnelmia. Tarkoitus on siis ensiksi
osoittaa, kuinka ja mistä lähteistä tämä näyttämö syntyi ja rakentui,
kuinka siitä tuli ratkaisevassa määrässä romanttisen luomisnäkemyksen
ohjaava kehys ja kuinka se, ajan mukana muuttuen ja kehittyen,
säilyttää asemansa romantiikan kaikkina eri kausina, ollen vieläkin
uusromantiikan tärkeänä rakenneosana. Tämän näyttämön piiriin sitten
sijoittuvat romantiikan muut ainekset, ryhmittyen tärkeimmiltä osiltaan
alkuhistoriansa ja luonteensa mukaan muutamien johtavien mielikuvien
yhteyteen ja ympärille.
Alkukohdaksi olen ottanut Horace Walpolen, koska Englannin
kauhuromantiikka tietoisesti alkaa hänestä. Loppukohdan olen jättänyt
avonaisemmaksi, ottaen vapaasti esimerkkejä hyvinkin myöhäisestä
kirjallisuudesta, koska aiheeni eri kohdissaan usein viittaavat
tulevaisuuteen ja sieltä otetut esimerkit — pyrkimättä mitenkään
tyhjentäviksi — ovat niiden kehittymiselle ja merkitykselle
valaisevia. Muuten olisi keinotekoista rajoittua tulospuolella
mihinkään jyrkkään rajaan, koska sellaista todellisuudessa ei ole
olemassa. Aiheeni rajoittaminen täten "pituudelleen" on mielestäni
ollut helpompaa kuin sen rajoittaminen "leveydelleen". Tarpeellista on
sen vuoksi huomauttaa, etten ole pitänyt velvollisuutenani tehdä
katselmusta jokaiseen kysymyksessä olevan ajan kirjailijaan; niin pian
kuin tarkoitukseni, käytetyn aineiston valaisu, kussakin kohdassa on
mielestäni käynyt selväksi, olen lopettanut esimerkkien luettelemisen.
Muuten olisi liika laajuus ja luettelomaisuus, josta kirjani jo ehkä
nytkin kärsii, ollut ratkaisevasti uhkaamassa.
Teokseni pohjana olevasta aineiston esittämissuunnitelmasta olen
sallinut itselleni näennäisen poikkeuksen: Lewisin elämäkerran. Tämän
olen tehnyt siksi, että hän on sekä kirjallisen tuotantonsa että
persoonallisten suhteidensa vuoksi kauhuromantiikan keskeisimpiä
henkilöitä, ja siksi, että hänen elämäkertansa tarjoaa hyvän
tilaisuuden sen ajan kuvaamiseen, jossa kauhuromantikot vaikuttivat;
tämän kautta olen uskonut voivani saada esitykselleni jonkin verran
todellisen elämän taustaa, mikä ei voine olla antamatta sille syvyyttä
ja asiallisuutta. Tästä kirjailijasta ei muuten ole olemassa mitään
elämäkertaa, joka sisältäisi kaikki uusimmat tiedot. Kun se lopuksi
tarjoaa hyvän tilaisuuden kauhuromanttisen melodraaman ja saksalaisen
vaikutuksen kuvaamiseen, täydentää se siltä osaltaan esitystäni
tärkeältä puolelta.
Tutkimukseni luonteesta johtuu, että sen lähteinä ovat kaikissa
pääkohdissa itse kysymyksessä olevat teokset. Niistä olen tutustunut
useimpiin British Museumin kirjastossa, Lontoossa, kesällä 1911,
hankkinut toisia antikvaarista tietä ja saanut muutamia eräältä saman
alan tutkijalta lainaksi. Muutamaa harvaa en ole onnistunut hankkimaan,
mutta ovat niiden selostukset eri käsikirjoissa mielestäni olleet
tarkoitukseeni täysin riittäviä. Silloin kun ovat kysymyksessä otteet
alkuperäisistä teoksista, en ole kaikkialla viitannut sivuihin, joilta
ne ovat löydettävissä, sillä otteiden paljous tekisi nuo viittaukset
niin runsaiksi, että se näyttäisi sekä raskaalta että tarpeettomalta.
Samoin olisi käynyt liian raskaaksi ja kömpelöksi todistaa
huomautuksissa vastaavilla alkukielisillä otteilla käännökseni
oikeiksi; siinä suhteessa en voi muuta kuin toivoa, että lukija
luottamuksellisesti uskoisi niiden asiallisuuteen. Koska on ollut
tärkeätä, että alkukielen sanat ovat saaneet mahdollisimman tarkan
suomenkielisen vastineen, en ole yrittänytkään runomitallisia
käännöksiä, koska sanallisen tarkka tulkitseminen niissä monesti käy
vaikeaksi; niiden runollisen kauneuden esittäminenhän onkin syrjässä
teokseni ohjelmasta. Se, että olen kirjoittanut teokseni suomalaista
lukijaa varten, on ehkä tuonut sen tyyliin enemmän kansantajuisuutta
kuin mikä englantilaista lukijaa ajatellen olisi ollut tarpeellista.
Professori _Yrjö Hirnin_ ystävällinen ja herpautumaton mielenkiinto on
ollut kannustimenani tässä työssä, jonka valmistuminen on siirtynyt
vuodesta toiseen monien käytännöllisten ja muiden kirjallisten puuhien
vuoksi; epäilen, olisinko tullut sitä milloinkaan saattaneeksi loppuun,
ellei hän usein tiedustelemalla sen vaiheita olisi aina uudelleen
elvyttänyt harrastustani ja samalla rikastuttanut näkökohtiani
monilla valaisevilla ja ohjaavilla huomautuksillaan, jopa omilla
muistiinpanoillaankin. Mieluinen velvollisuuteni on siis tässä lausua
hänelle harras kiitokseni.
Tohtori _Niilo Idman_ on ystävällisesti antanut käytettäväkseni
muutamia Godwinin ja Maturinin teoksia, mistä lausun hänelle
kiitokseni. Samoin kiitän professori _Gunnar Castrénia_ ja tohtori
_K.S. Laurilaa_, joiden neuvot ja antamat tiedot ovat olleet monessa
suhteessa valaisevia, kirjakaupan johtaja _I.H. Pettayta_, joka
väsymättömästi on hankkinut minulle usein vaikeasti saatavissa olleita
teoksia, ja työtoveriani, maisteri _K.V. Raitiota_, joka on auttanut
minua korjausluvussa.
Helsingissä, helmikuulla 1925.
_Eino Railo_.