Niillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana,
hajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää,
kuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa
enää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin
kuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen
hillinnyt itseänsä.
Nan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan
päivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen
kaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken
liverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.
»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä
menestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo
mies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä.
Tietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut.
mitään kasvatusta, mutta — —»
»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»
»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri
seuraihmiseksi — —»
»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka
on liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»
»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»
»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»
»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi
kieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»
Keskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta
Peteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren
herran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella
oli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei
hän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta
epäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku
olento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.
»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä,
miten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta
kiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta
kuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin
muistat?»
Philipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki
sielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän
kätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.
He nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti
nojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi
ilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan
laulelman:
»Suruissansa käkiemo
haukan töitä sätti.
Pesän hajoitti ja pojat
kaikkiin tuuliin mätti.»
Aivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi:
»Eikö tuo ole hänen äänensä?»
»Kenen, rakkaani?»
»Peten?»
»Missä, kultaseni?»
»Eteisessä.»
»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä.
Mutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»
»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut
itsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»
»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»
»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset,
sen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki
kunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha.
Philip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen
sinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä,
rakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä
annan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun
tarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»
Päästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan
huoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan
asti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.
»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — _tuonne_! Mitäs
sanot _tästä_?»
Täti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti
sieltä vastaan.
»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.
»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut,
vaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä.
No, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»
»Ei, täti, ei!»
»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on
rakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»
»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen
jälkeen kuin − −.»
»Siihen on ollut omat syynsä, rakkaani. Mutta nyt sinä olet täyttänyt
isäsi toiveet ja tämän jälkeen se on oleva sinun huoneesi. Ah, jospa
hän itse voisi sinut nähdä, miten ylpeä hän olisikaan! Onneton
isäraukkasi! Ehkäpä hän näkeekin. Kuka tietää — ehkä — suutele minua,
Philip. Katso millainen vanha hupakko minä olen! Minä olen niin
onnellinen, etten voi olla itkemättä. Mutta muista nyt, sinun täytyy
tulla nukkumaan tähän huoneeseen joka kerta, kun sinä istut käräjiä
Ramseyssä. Minä en salli sinun enää kauemmin pitää Jalavaharjua sinä
paikkana, jonne vetäydyt lepäämään. Puhuimme mustasukkaisuudesta. Jos
nyt Pete ei olekaan mustasukkainen, minä tiedän erään, joka on — tai
ainakin pian tulee. Mutta Philip, Philip Christian — —?»
»Mitä niin?»
Vanhat suloiset kasvot saivat juhlallisen ilmeen. »Suurimmallakin
ihmisellä on omat huolensa, epäilyksensä ja vaikeutensa. Se onkin
aivan luonnollista — niinhän täytyy ollakin julkisessa elämässä. Älä
kuitenkaan epäile tulla tänne milloin ikinä huolet sinua kohtaavat.
Sitä vartenhan on ihmisellä koti, Philip. Siellä on rauhaa ja turva,
kun paha maailma tahtoo loukata ja haavoittaa. Siellä on onnen
satama, rakkahin, jossa sinua kohtaavat muistot isästä ja äidistä ja
oman viattoman lapsuutesi ajasta — ja jossa sinulla on vanha höperö
täti pahanen, joka ajattelee sinua yötä ja päivää ja on niin hullu
ja hupakko — ja — ja rakastaa sinua enemmän kuin ainoakaan ihminen
maailmassa.»
Philip sulki vanhan tätikullan syliinsä, mutta ei ollut kuullut, mitä
hän oli sanonut. Hän loi kauhistuneen katseen akkunaan ja kuiskasi
hiljaa ja kiihkeästi: »Etkö kuule askeleita hietikolta?»
»E-n, en! Sinä olet kovin hermostunut tänä iltana, Philip. Pane
vuoteeseen ja lepää. Kun olet nukkunut, hiivin minä takaisin ja
katselen sinua.»
Hän jätti hänet, ja Philip katseli ympärilleen. Koko maailmassa hän
ei olisi löytänyt paikkaa, joka olisi kauhistuttanut häntä enemmän
kuin tämä. Se oli kuin hauta täynnä kuolleita muistoja — hänen
kuolleesta isästään ja äidistään, hänen kuolleesta nuoruudestaan ja
viattomuudestaan, hänen surmatusta ystävyydestään ja raadellusta
omastatunnostaan.
Tulisijan yläpuolella riippui hänen äitinsä muotokuva. Se esitti
kaunista nuorta tyttöä, jonka nuorekas iho hohti, kirkkaat ruskeat
silmät säteilivät ja täyteläiset huulet hymyilivät. Philip värisi
katsellessansa sitä. Kuva oli kuin hänen oma aaveensa, joka
naisellisessa haamussa katseli häntä.
Sitä vastapäätä sängyn yläpuolella oli hänen isänsä muotokuva. Silmät
olivat täynnä elämää ja kasvot olivat pyöreät, huulilla väreili hellä
hymy. Mutta Philip ei voinut nähdä sitä sellaisena kuin se oli. Hänestä
näytti, että sen tukka oli takkuinen, pitkä ja kostea kuin jouhista,
kasvot olivat kalpeat ja sisäänpainuneet, silmät tuijottivat kuin
lamput sumun läpi, revitty paidankaulus jätti kaulan paljaaksi ja
huulet olivat auki, että ilmaa pääsi huohottavaan rintaan.
Akkunan luona oli pieni vuode, jossa hän kerran oli nukkunut Peten
kanssa ja josta hän aamulla oli nauraen ponnahtanut ylös. Mihin
hän käänsikin silmänsä, häntä kohtasivat varjot hänen hukatusta ja
haudatusta elämästään. Ja Nan-tädin raikkaus oli ylpeänä ja onnellisena
tuonut hänet tähän kidutuskammioon!
Ulkona oli yö viileä ja tyyni, mutta täällä sisällä oli vieläkin
hiljaisempaa — aivan kuin haudassa. Siellä oli kyllä kello, mutta se ei
käynyt, ja linnun häkki oli siellä myös, mutta se oli nyt tyhjänä.
Philip luuli kuulevansa koputuksen talon ovelta. Kun kukaan ei avannut,
hän soitti palvelustyttöä. Kevyesti ja hymyillen tämä sipsutti portaita
ylös.
»Ettekö kuullut koputusta pääovelta, Martha?»
»En, herra», vastasi tyttö.
»Omituista! Kerrassaan omituista! Minä olisin voinut vannoa, että se
oli herra Quilliamin koputus.»
»Saattoi ehkä olla. Minä menen heti katsomaan.»
»Ei tarvitse. Minun korvissani humisee tänä iltana ja se saattoi kyllä
johtaa minut harhaan.»
Tyttö jätti hänet. Hän riisui kengät jaloistansa ja alkoi hiipiä ympäri
huonetta aivan kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin luvatonta.
Joka kerran kun hänen katseensa sattui isän muotokuvaan, hän painoi
päänsä alas ja kääntyi toisaalle. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Tällä
kertaa nämä äänet eivät olleet kuvittelua. Hän avasi hiljaa oven ja
kuunteli. Siellä oli Pete. Martha vastasi hänen kysymyksiinsä. Nan-täti
kutsui häntä sisään, mutta Pete vastasi iloisella äänellä »ei, ei»,
ja meni tiehensä. Puutarhan portti helähti ja eteisen ovi suljettiin
äänettömästi. Silloin Philip sulki hiljaa oman huoneensa oven.
Pian tämän jälkeen avasi Nan-täti sen uudestansa. Hänellä oli
kädessänsä sytytetty kynttilä.
»Sehän on kerrassaan omituista, Philip. Martha sanoi sinun kuulleen
Peten koputuksen ja juuri sillä hetkellä hän nousi tänne mäkeä ylös.
Hän oli vielä kovin merkillinen ja näytti villiltä. Hän kysyi, oliko
kukaan ollut täällä kysymässä häntä, aivan kuin jonkun olisi ollut
määrä olla. Ei antanut minun kutsua sinua ja meni pois nauraen ihan
tyhjälle. Todellakin, ellen minä tuntisi häntä vakavaksi mieheksi — —»
Philip tunsi mielensä murheelliseksi ja alkoi väristä vilusta.
Äkillinen mielijohde valtasi hänet kokonansa. Se oli kuin salainen
pelko, joka saa rikoksentekijän menemään katsomaan, kun hänen
murhaamaansa uhria tutkitaan.
»Jotakin on hullusti», hän virkahti. »Missä minun kenkäni ovat?»
»Aiotko lähteä Jalavaharjuun, Philip? Vahinko, että kyytimies ehti ajaa
takaisin Douglasiin. Eikö sinun olisi parasta lähettää Martha sinne?
Voihan olla, että kuvittelin turhia. Mitä kannattaa turhan vuoksi tulla
levottomaksi? Sinä olet aivan liian helläsydäminen sen sinulle sanon.»
Philip juoksi portaita alas kuin ihminen, joka pakenee kidutusta.
Vetäessään eteisessä päällystakkia yllensä hän alkoi miettiä, mikä
häntä odotti, jos hän lähtisi. Hänen tuli mennä Peten luo ja olla
olevinaan kuin ei mitään tietäisi. Hänen tulisi kuunnella Peten
kertomusta ja teeskennellä hämmästystä; hänen tulisi lohduttaa Peteä
ehkä auttaa häntä etsinnässä, sillä hän ei uskaltaisi olla auttamatta —
hänen tulisi astella Peten rinnalla ja etsiä jotakin, vaikka varmasti
tietäisi, etteivät mitään löytäisi. Hän näki itsensä matelevan katuja
kuin käärme ja osa, jota hänen tulisi näytellä, inhoitti häntä. Hän
palasi yläkertaan takaisin.
»Tarkemmin asiaa ajatellen sinä voit olla oikeassa, tätikulta.»
»Siitä olen ihan varma.»
»Jos on tapahtunut jotakin vakavaa, hän kyllä vielä palaa tänne.»
»Palaa, sen takaan.»
»Jos Pete on saanut joitakin huolia, hän kyllä kertoo niistä minulle
ennenkuin muille.»
»Siinä nyt ei voi olla mitään erikoista, minä vain otaksuin turhia.
Ehkä hän on ottanut lasin liikaa eikä sitä suinkaan voi pitää suurena
rikoksena tällaisena päivänä, kun ajattelee, miten ylpeä hän on ollut
sinusta, Philip. Ajattelenpa mielessäni, ettei hän voisi olla ylpeämpi
ja onnellisempi, jos hän itse kulkisi sinun saappaissasi.»
»Hyvää yötä, täti», sanoi Philip voimiansa ponnistaen saadakseen
tukahtuneen äänensä kuuluville.
»Hyvää yötä, rakas poikani. Nyt minä menen nukkumaan ja pyydän
hartaasti, että sinä teet samoin.»
Jäätyään yksin Philip tapasi itsensä nojaamassa tulisijan reunaan
ja tuijottelemassa isänsä muotokuvaan. Hän alkoi vertailla itseänsä
isäänsä. Hän itse oli päässyt tarkoituksensa perille, isä oli
epäonnistunut. Seitsemänkolmattavuotiaana hän oli tuomari kaikesta
huolimatta; kolmenkymmenen vanhana hänen isänsä oli kuollut murtuneena
miehenä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt; hän oli kohonnut
esi-isäin kunnioitettuun asemaan. Mutta kuinka alhainen ja kelvoton
hän sittenkin oli verrattuna tuohon mieheen, joka ei ollut päässyt
mihinkään, vaan menettänyt kaiken!
Hänen isänsä ei voinut moittia itseänsä muusta kuin
epäonnistumisestansa, mutta hänen mieltänsä painoi kunniaton teko.
Hänen isänsä oli erehtynyt, mutta hän itse oli tehnyt rikoksen. Jos
hänen isänsä olisi tahtonut pettää rakastettunsa ja ystävänsä, hän
olisi voinut onnistua. Hän itse oli päässyt päämääräänsä pettämällä
molemmat. Siksi että hänen isänsä oli ollut horjumattoman hyveellinen,
hän oli sortunut. Itsekkyyden palvonta oli kohottanut hänet korkeaan
asemaan. Hänen isänsä oli ennen muuta ajatellut rakkautta, totuutta ja
oikeudenmukaista elämää ja siksi menettänyt perintönsä, asemansa ja
ihmisten mielisuosion. Maailma oli kieltänyt hänen isänsä, koska tämä
ensin oli kieltänyt maailman. Mutta se oli avannut sylinsä hänelle,
hänelle se oli osoittanut suosiotansa ja kohottanut ylistyshuutoja ja
hänet se oli kruunannut kunnialla. Ja kuitenkin, onneton mies, parempi
olisi ryömiä loassa, elää unohdettua elämää, parempi maata peitettynä
turpeen alle — sillä kuollut haudassansa halveksi häntä.
Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kauhistava kuva. Se oli
tulevaisuudenkuva hänestä itsestänsä. Hän näki vanhan miehen —
suuren, mahtavan, ehkäpä rakastetun ja ihaillun, mutta tuon miehen
sydän oli kuollut ja hän horjui hautaansa kohden, kunnes lopuksi tuli
suurenmoinen narripeli — hänen juhlalliset hautajaisensa puheineen ja
soittoineen. Sitten äkkiä tavaton hiljaisuus kuin suuria lumihiutaleita
olisi alkanut lennellä ja ihmeellisen valon läpi kuului inahtava ääni:
»Kuka on tämä, joka on tomuun vaihtanut vertavuotavan sydämen ja maan
multaan elävän sielun?»
Philip huusi ääneen nähdessänsä tämän kuvan, joka pala palalta
ilmestyi hänen eteensä. Oli kuin hänen huutonsa olisi saanut hienot
porsliiniesineet helisemään uunin reunalla ja hän muisti, missä oli.
Silloin kuului ovelta kaksi kevyttä naputusta. Hän hillitsi hieman
itseänsä, sieppasi käteensä kirjan ja huudahti »sisään!»
Tulija oli Nan-täti. Hänellä oli yllään yöpuku ja yömyssy. Kädessä
hänellä oli kynttilä, jonka liekki lepatti.
»Mikä sinua vaivaa, lapseni?» hän kysyi.
»Luin vain ääneen, täti hyvä. Herätinkö minä sinut?»
»Mutta sinähän huudahdit, Philip.»
»Luin Macbethia, täti. Katsos, olin juuri pitokohtauksessa. Hänestä on
tullut kuningas, muistathan, mutta hänen omatuntonsa — —»
Hän vaikeni. Pieni vanha neiti näytti epäuskoiselta ja vetäisi
yömyssynsä nauhasta niin, että se joutui vinoon ja antoi hänen
ryppyisille huolestuneille kasvoillensa aivan omituisen ilmeen.
»Ota hieman konjakkia, rakkaani, minä panin pullon pukeutumispöydälle.»
»Älä huolehdi minusta, täti. Hyvää yötä taaskin. Kas niin, menehän nyt
levolle.»
Puoliksi hyväillen, puoliksi väkisin hän vei hänet ovelle ja täti lähti
hitaasti, viivytellen ja epäillen. Yömyssyn nauhat liehuivat hänen
olkapäillänsä ja hänen paljaat jalkansa tassuttivat kevyesti portaissa.
katsahti kirjaan, jonka oli kiireessä siepannut. Mika ihme oli juuri
tuon kirjan pannut hänen käteensä? Mikä oli saattanut hänet juuri tähän
huoneeseen? Ja miksi juuri tänä iltana, kun ei koskaan muulloin? Mikä
helvetin paholainen oli vietellyt Nan-tädin kiduttamaan häntä? Hän ei
voisi sietää tätä; hän tahtoi mennä omaan vuoteeseensa.
Päästyään portaan päähän hän kuuli alhaalta hiljaista kuiskailua. Se
tuli Nan-tädin huoneesta. Valojuova tunkeutui käytävään ovesta, joka
oli selko selällään. Hän kurkisti salaa sisään. Valkoinen olento oli
vaipunut vuoteen viereen ja pää oli kätketty vuoteen peitteihin. Hänen
vieressään istui kissa ja kehräsi tyytyväisenä. Nan-täti oli vaipunut
rukoukseen. Philip kuuli omaa nimeänsä mainittavan —
»Jumala siunaa ja varjele minun Philipiäni siinä tärkeässä toimessa,
johon olet hänet tänä päivänä asettanut. Anna hänelle viisautta, voimaa
ja rauhaa!»
Sinä hurskas vaimo, jonka ympärillä enkelit liitelevät, kuka uskaltaa
ajatella, että hornan henget kiusaavat sinun viatonta, rakastavaa
sydäntäsi?
Philip palasi takaisin isänsä huoneeseen. Hän alkoi tottua asemaansa.
Kun hän oli omalla ponnistuksellansa kohonnut isäänsä ylemmäksi, hän
oli samalla täyttänyt isänsä hartaimman toivon. Ja missään tapauksessa
hän ei olisi voinut menetellä toisin. Miten muuten hän olisi saattanut
käyttäytyä? Mistä hänen tulisi syyttää itseänsä? Jos hän oli tehnyt
syntiä, olivat hänet pakottaneet siihen oudot voimat, joita hän ei
voinut ohjailla. Ja mikä oli totta häneen nähden, oli totta myöskin
Katen suhteen.
Ah, hän tahtoisi tavata hänet nyt. Hän oli mennyt sinne, minne hän
oli hänet lähettänyt. Hänen suloisissa silmissään saattoi nyt olla
kyyneleitä, mutta aika kuivaisi ne. Entinen kaksinaamaisuus hänen
elämästään olisi nyt poissa, häpeällinen petollisuus, päivittäinen
tuska, hetkittäinen uskottomuus — kuuluisi menneisyyteen. Jos hänellä
olisi omantunnontuskia, oli se kohtalon syy ja jos häpeä painaisi
häntä, hän oli nainen ja kantaisi kuormansa ilolla sen miehen vuoksi,
jota hän rakasti. Hänen tähtensä kestäisi hän kaiken. Taivas häntä
siunatkoon! Huolimatta ihmisistä ja heidän laeistansa oli Kate hänen
rakastettunsa, hänen sydämensä valittu, hänen vaimonsa — niin, hänen
vaimonsa — luonnon ja Jumalan lain mukaan, ja tulkoon mitä tahansa, he
kuuluisivat toisilleen elämänsä loppuun asti.
Äkkiä kuului hänelle tyynen yön läpi käheä ääni.
»Philip!»
Vihdoinkin oli siellä Pete. Hän seisoi alhaalla käytävällä ja huuteli
akkunaan. Philip vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään.
»Philip!»
Jäykkänä asteli Philip akkunaan ja veti verhot syrjään. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti ja oksat huojuivat hiljalleen yöilmassa.
»Sinäkö siellä olet, Pete?»
»Niin olen. Näin lampun palavan täällä ylhäällä ja arvasin, ettet sinä
vielä ollut mennyt maata. Istut kai lueskelemassa, vai? Ajattelin,
etten herättäisi koko taloa, mutta toivoin kuitenkin saavani puhella
sinun kanssasi.»
»Mikäs on, Pete?» kysyi Philip. Hänen äänensä värisi kuin purje
käännettäissä.
»Ei nyt mitään niin erikoista. Tahdoin vain sanoa sinulle, että vaimoni
on matkustanut Englantiin yölaivalla.»
»Englantiin?»
»Ah, olipa jo aikakin, luulisin; hän on viime aikoina ollut kovin
heikko ja hermostunut. Muistathan, mitä tohtori sanoi tuona iltana,
jolloin lapsi ristittiin? 'Lähettäkää hänet pois tältä saarelta',
sanoi hän, 'ja hän palaa takaisin uutena ihmisenä.' Hän ei kuitenkaan
tahtonut lähteä. Hän itki ja huusi, ettei hän voi jättää pienokaista.
Silloin minä sain käyttää isäntävaltaani. Tietysti on isännällä oikeus
määräillä perheessänsä, Philip, vai mitä? No niin, minun on nyt
jatkettava matkaani. On ihana yö, eikös olekin? Ei tee ollenkaan mieli
mennä vuoteeseen.»
Philip värisi ja tunsi pahoinvointia. Hän koetti puhua, mutta ei
saanut esille muuta kuin joitakin epäselviä ääniä. Kun Pete poistui,
kuului pöllön kirkuna vuoren kuilusta. Philip sulki akkunan, veti
alas kaihtimen, levitti uutimet, hoippui keskelle lattiaa ja horjahti
vihdoin sänkyä vasten.
»Siinä oli lopun alku», hän ajatteli.
Kaksinaamaisuus, petollisuus ja jokapäiväinen kidutus, joista Kate oli
vapautunut, olivat nyt tulleet hänen osaksensa. Aivan kuin salaman
välähdyksenä hän näki edessään polun, jota hänen tuli kulkea. Se kävi
kuilujen, kallioiden ja soiden yli ja hän saattoi horjahtaa joka
askeleella.
Huone alkoi pyöriä hänen silmissänsä. Hän otti konjakkipullon pöydältä,
kaatoi lasin puolilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Yli lasin
reunan hän näki äitinsä muotokuvan tulisijan yläpuolella. Kasvot,
jotka hän näki, eivät olleet enää herttaisen morsiamen. Siinä oli ne
elähtäneet piirteet, jollaisina hän ne muisti punasilmäinen, turpea,
karkea ja juopunut vaimo. Se hymyili hänelle, se vilkutti häntä
luoksensa.
Tämä toden totta oli lopun alkua. Hän oli äitinsä poika yhtä paljon
kuin isänsäkin. Isä oli hallinnut häntä tähän asti, mutta nyt oli äidin
vuoro saada hänet valtoihinsa. Hän ei voinut häntä vastustaa. Äidin
verta virtasi hänen suonissansa ja hän oli äitinsä poika.
Hän ei ollut koskaan ennen maistanut konjakkia paljaaltaan ja nyt
se heti paikalla vaikutti häneen. Kun hän alkoi tuntea päätänsä
pyörryttävän, hän koetti riisua vaatteita yltään mennäksensä
vuoteeseen. Hän heitti pois takin ja liivit ja heilautti
housunkannattimet olkansa yli. Sen tehtyään hän horjahti ja hänen
täytyi tarttua sängynpäähän. Hänen kätensä tuntui kuitenkin
hervottomalta ja ote pääsi irti. Huumaus valtasi hänet. Hän otti
askeleen, horjahti, kaatui ja pyörähti ympäri lattialla ja jäi
kädet levällään paikoillensa. Tuli takassa riittyi ja lamppu sammui
vähitellen.
Vihdoin nousi aurinko meren yli. Oli ihana aamu. Kaupunki heräsi,
ihmiset tervehtivät iloisesti toisiansa kaduilla ja kellot suuren
kirkon tornissa soivat riemukkaasti, sillä uusi tuomari istui tänään
ensimmäistä kertaa oikeutta. Mutta tuomari itse makasi vielä otsa
kosteana ja tukka pörrössä lattialla alaslaskettujen verhojen takana
pimeässä huoneessansa.
Viides osa.