Päästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta.
Puolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin
on jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut
heti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja
koetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli
itseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.
»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli.
Minä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja,
tuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla
raukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin
kivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia
tunteita... Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako
sinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi,
voi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»
Pete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi
sen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän
huomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä
suusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja
kääntyi puiston pimeimpään osaan päin.
»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.
Kärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo
pensaaseen hänen vieressänsä.
»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.
Hän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski
mieleen uusi ajatus.
»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt
Cloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»
Viittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti
ankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä
avopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea
esiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.
»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.
»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja
katsahdettuaan Peteen hän pelästyi.
Sisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni
virkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»
»On, neiti.»
Ruokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti
kiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt
pimeään.
»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»
»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti
Christian, hyvää yötä!»
Nan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti
lusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.
Hän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei
hyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen.
Hänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku
lemmikkini!»
Hän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut
leukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut
kallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota
pelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui
pitkiksi huokauksiksi.
»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.
Sitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä
korkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli
synkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja
toisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset
laittautuivat levolle.
Hän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan
merenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen
loiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli
peittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään
muuta ei näkynyt.
Hän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta
ja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei
nähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen
aika», hän selitti itsellensä.
Hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa,
mutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä
paikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin,
joka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti
tehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja
siksi hän vain änkytti:
»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»
»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla
ei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja
vapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on
sidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä,
kuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä
iltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä
olen varma.»
»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»
»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin
lähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä
parempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»
He lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.
»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään
iltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle.
Mutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»
»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on
tietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»
»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla
kotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»
»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka
oli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:
»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne
kylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon
rinnallenne.»
»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»
Peten nauru kaikui läpi tyhjän torin.
Satamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien
laiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin
läpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt
Parlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei
ole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa
tirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä
jostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi
monen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui
kuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.
»Se roisto», kuohahti muuan.
»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon»,
lisäsi toinen.
»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta
toinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli
ohikulkiessaan sanottavan:
»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»
»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»
Naisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua
sydäntä.
»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.
Kuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että
ryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään
tuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti
molemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli
edelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas
ja äänekäs.
»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.
Hänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.
Satuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen.
Se oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä
ainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.
»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti
muuan eukko.
»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.
»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.
Pete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja
nyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva?
Anteeksi!»
Työntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei
vielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»
Eteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine
tukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa:
»Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies
ulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»
Nancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili
vastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin
reunustaan.
Silmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski
suuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen
piti häntä kuin ruuvipenkissä.
»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.
Nuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi —
sekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.
»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.
»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään —
suoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»
»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut
— —»
»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa
liivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»
»Teidän vaimonne, kapteeni — −»
»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun
vaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»
Pete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä,
kumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille
heittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja
hytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.
»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.
Lapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan
bassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja
peloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle
sanoen:
»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni
Quilliam?»
»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.
»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»
»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»
»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.
»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»
»Sehän on ihme!» epäili Caesar.
»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»
»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.
Nuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi
naisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te
sanotte niin, kapteeni Quilliam — —»
»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.
Silloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli
sukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne
hänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.
»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.
»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta
syötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.
»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.
Mutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän
edessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:
»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»
»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.
»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus
ja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana
Kimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin
villitty.»
»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili
Pete.
»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso!
Tuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää
niin kauan kuin elän.»
»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.
»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää
itseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana —
minä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta
Philip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi
hänelle, Pete; hän — —»
»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen
seisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa
tekemistä?» »
Caesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta
tyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten
tarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja
hyväili sitä herkeämättä.
»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi
ja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta
että itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on
huolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine!
Katherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»
Myöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen
lapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.
»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli
itsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että
valehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»
Ellei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi
milloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän
sitten olisi ollutkin.
»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on
huolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta
kuin Jumala on taivaassa.»
Koira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen
menevälle tielle.